Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) oli useiden huulilla viimeistään kirjan pokatessa viime vuoden Finlandia-palkinnon ja löytyi varmasti myös monen joululahjapaketista. Itse ajattelin ensin odottaa, lainasin kirjan sitten bestseller-lainana ja laina-ajan nolosti loppuessa sain kirjan lainaan Suketukselta, onneksi on tällaisia kirjallisia tukiverkkoja.
Oneironissa mennään pää edellen tuonpuoleiseen tai ainakin valkoisuuteen, jossa seitsemän eri maista kotoisin olevaa naista kohtaavat. Aikaa ei ole saati muita kiintopisteitä kuin naiset itse ja heidän päällänsä olevat vaatteet. Kyky tuntea katoaa vähitellen ja on epäselvää, miten välitilasta pääsisi eteenpäin. Naiset alkavat kertoa toisilleen tarinoita itsestään, elämästään, kuolemasta ja hetki hetkeltä päästään lähemmäs totuutta, siirtymää ja jonkinlaista havahtumista.
Kukin naisista pääsee kertomaan tarinaansa vuorotellen ja Lindstedt on antanut kaikille omanlaisensa tavat puhua ja kertoa. Itselleni jäivät erityisesti mieleen tunteellinen ja puhelias brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, katkera ja mykkä kurkkusyöpää sairastava Wlbgis ja mallintöistä ja paremmasta elämästä haaveleiva senegalilainen Maimuna. Eniten sivutilaa tuntuu saavan newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka kanssa minulla oli vaikea lukijasuhde. Miten suhtautua kirjan sivuilta hyökkäävältä tuntuvaan taiteilijaan, jonka jonkinlaisesta ylemmyydestä ei vain saa otetta? Moskovalaisesta lukemisesta pitävästä Polinasta olisin lukenut mielelläni enemmän, nyt alkoholiin turvautuvasta kirjanpitäjästä sai vain huteran otteen. Marseillelainen kaksosia odottava Ninakin jäi jotenkin ohimeneväksi johtuen toisaalta ehkä siitä, että tämän olennaisin osuus teoksessa oli eräänlaisen listan muodossa. Itävaltalaiseen teinityttöön Ulrikeen, jonka seurassa tarina aloitetaan, jäi myös hämmentävä suhde kun yritti päästä hahmon kanssa samaan aikaan selville siitä, mitä tälle oikein on tapahtunut.
Lukemiseni vanusi aluksi tavattomasti, en päässyt mukaan kerrontaan ja unohtelin tapahtumia ja sekoitin niitä toisiinsa. Runsas erilaisten tekstityylien käyttö ja kerronnan monipuolisuus myös pyörryttivät, vaikka pidinkin sitä kiinnostavana. Vasta romaanin toisessa osassa pääsin kunnolla mukaan, selasin sivuja eteenpäin hurjaa vauhtia ja olin mukana tapahtumissa. Ehkä oli odotettava, että itsekin pääsi jonkinlaiseen välitilaan.
En varsinaisesti ihmettele, että Oneiron on saanut niin paljon kehuja. Se on kerrontaratkaisuiltaan omaperäinen, monipuolisuudessaan kiinnostava ja aiheeltaan omaperäinen. Minua teos piti kuitenkin käsivarren mitan päässä, ei ottanut täysin mukaansa mutta antoi kuitenkin olla ihmettelemässä jossain rajalinjoilla. Tajunnanräjäyttävään lukukokemukseen en siis päässyt, mutta mieltä kutkuttaa ajatus tämän lukukokemuksen uusimisesta jonain rauhallisempana hetkenä.
Teos, 2015. 439 s.
Kansi: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski
En ole osannut päättää, lukisinko Oneironin vai en. Sinun bloggauksesi vahvistaa kirjasta etukäteen saamaani kuvaa. Lukupäätös jää edelleen hautumaan.
VastaaPoistaKirja, ainakaan tällainen, ei onneksi katoa vaan sen voi lukea pitkänkin ajan päästä jos siltä tuntuu.
PoistaMitä pidit Shlomithin neljänkymmenenviiden minuutin esitelmästä? Aihe on tavallaan kiehtova, mutta aivan liikaa sivutilaa oli kyseiselle puheelle mielestäni annettu. Aika samanlaiset tuntemukset jäi itselleni Oneironista.
VastaaPoistaHieman väsähdin sen aikana, myönnetään. Se oli myös sitä lukuhetkeä kun minulla oli vähän kiire, joten en ehtinyt siihen myöskään paneutua. Lyhyemmällä olisin itse pärjännyt.
PoistaOneiron palaa vieläkin mieleeni vahvoina kuvina, eli kyllä se vaikutuksen jätti. Välillä minullekin kävi niin, että ei napannut, välillä sivut kääntyilivät tiuhaan.
VastaaPoistaHienoa kuulla, Elina! Minulle jäi muutama hyvin vahva kuvamuisto aavikolta.
PoistaMinulle tämä on siinä mielessä jännä kirja, että lukemisen jälkeen kehuin ja pidin omaperäisenä, mutta mitä pidemmän aikaa lukemisesta on, sitä enemmän tuntuu, että kyse ei kuitenkaan ollut minun kirjastani. Minun oli vaikea tavoittaa kirjan ydintä, koska mistään helposta kirjasta ei ole kyse.
VastaaPoistaYdin tässä tosiaan jää ehkä hieman kaiken peittoon tai ehkä niitä ytimiä oli jopa monta, Sirri! Hankala tätä on mihinkään tiivistää ja lokeroida.
PoistaMinä pidin tästä hurjasti ja kirja nappasi täysin mukaansa. Moni on valitellut Shlomithin saamaa tilaa, mutta minusta sekin jotenkin sopi kaikkeen.
VastaaPoistaMutta kyllä Oneironista pitää saada kunnon ote, että siitä voi täysillä pitää. Jokin siinä kolahti itseeni todella, mutta varauksetta en kirjaa silti ihan kaikille suosittele :)
Ihan totta, jos tähän olisi heti päässyt niin lukukokemus olisi varmaan ollut erilainen, Katri. Vaatii paljon, mutta antaa toisaalta myös runsain mitoin takaisin.
Poista