Liikkuvaa kuvaa: EKEK: Mysteerien yö

Ihan oltiin hereillä. Tässä vaiheessa kaksi elokuvaa nähty ja kaksi vielä jäljellä.

Yöunista viis, sillä tänä viikonloppuna järjestettiin kunniakkaasti kymmenes EKEK:in Mysteerien yö. Vakiesityspaikka Kino Engelin ollessa remontissa kymppijuhlia vietettiin elokuvateatteri Orionin komeissa puitteissa. Tapahtuman ideana on, että yön aikana näytetään elokuvia, jotka paljastuvat vasta alkutekstien ilmestyessä ruutuun. Tänä vuonna kaikki valitut elokuvat olivat KAVI:n 35 mm:n elokuvien kokoelmista eikä niistä ainuttakaan oltu näytetty aiemmin Orionin kankaalla.

Sekä minulle että siipalle Mysteerien yö -kokemus oli laatuaan ensimmäinen, joten odotimme kiinnostuksella mitä tuleman pitää. Varsinaisia valmisteluja emme kokemusta varten tehneet, mitä nyt nukuimme edellisenä yönä aivan liian vähän ja ennen lähtöä nappasimme kahden tunnen iltaunet. Iltaunet varmaan pelastivat osan yöstä, sillä yllättävän hyvin me lopulta pysyimme hereillä. Tässä vaiheessa varoitan myös, että seuraavassa saattaa tulla spoilereita nähdyistä elokuvista.

Ensimmäisenä elokuvana nähtiin Robert Mulliganin elokuva The Other (suom. Kalman sormi) vuodelta 1972. Pätkä alkaa aurinkoisessa metsämaisemassa, mutta muuttuu pian painostavaksi psykologiseksi draamaksi kauhun elementeillä. Jos I see dead people -tyyppiset elokuvat olisivat näkemättä, olisivat käänteet olleet varmaan yllätyksellisempiä. Nyt itselle selvisi melko nopeasti, että elokuvan kaksosista toinen on jo aikaa sitten menehtynyt mutta jotenkin hengailee mestoilla kaksosensa kautta eikä suinkaan hyväntahtoisin ajatuksin. Vaikka juonen käänteet olivat melko hyvin ennalta-arvattavissa säilyi jännite hyvin läpi elokuvan, inhottavia säikyttelykohtauksia ei ollut ja ajoitteisesta vaivaannuttavuudestaan huolimatta elokuva oli oikeinkin mainio.

Tässä vaiheessa vireystila oli vielä aika hyvä. Tauolla popsittiin mukana olleita ruisnachoja, osa yleisöstä kävi kulmakaupasta hakemassa kofeiinipitoisempia virvokkeita. Tässä vaiheessa oli jo positiivista huomata, että salin tyhjentäminen näytösten välissä oli oikein hyvä idea, sisällä nimittäin oli helteistä ja viileämpi yöilma virkisti aivoja.

Toinen elokuva päästiin aloittamaan hieman yli yhdeltä. Lähdemaaksi paljastui tässä Ruotsi ja elokuvaksi Vilgot Sjömanin ohjaama ja käsikirjoittama Tabu (1977), jolla ei ole mitään tekemistä Mukan samannimisen romaanin kanssa. Tabu käsittelee laajalla spektrillä erilaisia seksuaalisia identiteettejä ja etenkin niitä, joita elokuvassa kutsutaan rajatapauksiksi eli silloisen yhteiskunnan (ja varmaan nykyisenkin) karsaasti katsomia. On itsensäpaljastajaa, transvestiittiä, lesboa, sadomasokismia ja milloin mitäkin. Kuvastoltaan elokuva ei juuri itseään peittele, joten esimerkiksi tv-levitykseen filmi tuskin ainakaan lähiaikoina päätyy. Juonenkuljetukseltaan Tabu tuntui hieman hyppelehtivältä ja epäkoherentilta, vaikka varmasti tähän vaikutti vireystilakin. Parhaimmillaan elokuva oli lämminhenkinen ja sympaattinen. Bonuksena Stellan Skarsgårdin faneille mahdollisuus nähdä mies tässä elokuvassa nuorena näyttelijänalkuna.

Kello oli tässä vaiheessa yli kolmen ja hyytyminen alkoi olla totaalista. Lisää naksua naamariin ja vähän lakritsiteetä. Tässä välissä ehdin myös pois salista sen verran sähäkästi, että ehdin käyttää puuterointihuonetta. Ainut miinus järjestelyissä tosiaan vessojen vähäisyys, mutta se lienee tässä miljöössä ymmärrettävää. Orionille joka tapauksessa myös ikuinen plussa unisex-wc-tiloista.

Puoli neljän aikaan aivot kaipasivat jo vähän jotain epäintellektuellimpaa viihdettä ja toiveisiin vastattiin kun ruutuun nasahti toimintapläjäys Action Jackson vuodelta 1988. Pääosassa nähdään pitkän linjan näyttelijä Carl Weathers, joka roolissaan detroitilaisena poliisimiehenä pääsee näyttämään lihastensa lisäksi taitojaan yrittäessään saada takaisin menettämänsä komisarion arvonimen. Pääjuonena jahdataan niljakasta pohattaa, joka yrittää eliminoida kilpailijansa pois pelistä. Totta puhuen juoni jäi minulle tässä vähän hämäräksi, sillä taisin nukahtaa useamman kerran. Näin kuitenkin monta räjähtävää autoa, kuulin monta varsin kehnoa puujalkavitsiä ja olihan siellä ruudulla hetken Sharon Stonekin (voinette arvata, mitä simpsakalle ja jokseenkin idealistiselle pohatan vaimolle käy).

Ulkona oli tässä vaiheessa jo taas kirkasta ja oma sisäinen kello täysin pihalla. Sokeritasapainot laitettiin nousuun karkeilla ja leffan ajaksi oli vierelle varattu sisuja, koska eihän täällä nyt pysy hereillä enää millään. Kesken ei kuitenkaan jätetä, joten takaisin saliin vaan.

Kello löi jo viisi ja ruutuun pamahtaa mustavalkoista taidelyhäriä Jussi Parviaisen käsikirjoittamana ja Juha Rosman ohjaaman, kyseessä 26-minuuttinen Jeesuksen pojat vuodelta 1983. Pääosassa tässä lyhytdraamassa nähdään Kari Heiskanen ja Aake Kalliala nyrkkeilijöinä, mukana myös mm. Jukka-Pekka Palo poliisina. Hieman jäi tämän taiteellisen elokuvan sanoma hämäräksi tässä aamun vaiheessa, Kalliala sai joka tapauksessa nasakan iskun leukaansa ja rupesi puhumaan sekavia ja sitten katsottiin kaitafilmejä Heiskasen kanssa ja oli siellä joku nainenkin ja baarissa Palo. Elokuvan loppuessa melkein jo toivoi, että tässä pääsisi niin sanotusti etuajassa kotiin, mutta viimeinen yllätys oli vielä luvassa.

Mustavalkofilmi vaihtui hyvin ysärinväriseen maailmaan ja ruutuun ilmestyi Speden viimeiseksi jäänyt elokuva Naisen logiikka. Elokuvan kuvaaminen on aloitettu alunperin vuonna 1991 Suomen elokuvasäätiön tuella, jätetty kesken ja tehty loppuun vuonna 1999 jotta saatuja tukia ei tarvitsisi palauttaa. Elokuva perustuu Spede Show'n Naisen logiikka -sketseihin ja filmissä näyttelevät Speden lisäksi Hannele Lauri, Simo Salminen ja Riitta Väisänen. Tullessaan ensi-iltaan elokuva pyöri Kinopalatsissa kaksi viikkoa ja sitä ei sittemmin ole ilmeisesti esitetty televisiossa saati saatu levitykseen ja tämä kertonee elokuvan laadusta paljon. Mies totesi, että yleensä väsyneenä naurattaa kaikki, mutta tämä ei oikeastaan naurattanut nytkään. Muistan hämärästi mystisen Tarzan-kohtauksen, jossa Simo Salmisella on yhtäkkiä makkara, todella pitkät helikopterikuvat siitä kun Spede ja Salminen kruisailevat Lauttasaaren tienoilla isolla moottoriveneellä ja jaanaavan dialogin. Että semmoinen. Lukekaa vielä vaikka tämä Kalle Kinnusen artikkeli vuodelta 2011 niin saatte lisätietoa.

Salista kömmimme ulos noin kymmentä yli 7 ja taivalsimme siitä juna-asemalle ja kotiin nukkumaan. Tavallaan oli uuvuttavaa ja olo on tällä hetkellä kulttuurikrapulainen, toisaalta elämys oli oikeasti aika hauska ja kiinnostava eikä näitä elokuvia olisi varmasti tullut katsottua koskaan ilman tätä tapahtumaa. Kiitos siis EKEK, KAVI ja Orion, ehkä me tullaan ensi vuonnakin?