Leo Tolstoi: Anna Karenina

Minun ja Leo Tolstoin Anna Kareninan tie on ollut pitkä ja kivinen, tämä lukukerta oli kolmas yritykseni. Olin tälläkin kertaa jo lähes heittämässä hanskoja tiskiin, mutta huomasin klassikkohaasteen päättyvän päivää luulemani myöhemmin ja istumalihaksia koetellen urheilin vielä jäljelle jääneet 300 sivua.

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Näillä sanoilla alkaa Anna Karenina ja seuraavat 900 sivua vietetäänkin aikaa lähinnä niiden onnettomien perheiden parissa. Anna on väljähtyneessä avioliitossa Aleksei Kareninin kanssa ja juhlissa tavattu nuori Vronski tuo intohimoa elämään. Paha vain, että samaan aikaan Vronski on liehitellyt naimaikäistä Kittyä, jota toisaalta piirittää myös vakavahenkinen mutta ihastuksessaan vilpitön Levin. Tämän viisikon ja heidän lähipiirinsä ihmissuhdekiemuroita selvitellään pitkään ja hartaasti. Ihmissuhteiden alkuasetelman pikakertaukseen tai teokseen perehdytykseen voin suositella tätä Kirjainten virrassa -Hannan siskon tekemää oivaa piirustusta.

Nämä ihmissuhdekuvaukset olivat itselleni teoksen parasta antia, samoin kaikenlainen sanansäilien kalistelu ja sopivaisuussäännöksien pohdiskelu erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Sen sijaan hakkasin useampaan otteeseen päätä seinään lukiessani Levinin hyvin, hyvin pitkiä ja perinpohjaisia pohdintoja maatalouden tilasta, tutustuessani politiikkaan tai sen irvikuvaan korkea-arvoisissa miesseurueissa ja välillä myös tuskastelin naisten kyvyttömyydelle puhua suoraan.

Pokkarimuodossa lukemista tukee ainoastaan kirjan verrattain kohtuullinen massa, fontti sen sijaan on tavattoman pieni ja aiheutti siinäkin mielessä tuskastumista että lukeminen ei tuntunut etenevän jouhevasti missään vaiheessa. Kestävä tämä painos joka tapauksessa oli, sillä milloin missäkin mukana raahattu pokkari on saanut selkämykseensä vain vähäistä taittumaa ja kulmatkin ovat kohtuullisessa kunnossa.

Tämän urakan jälkeen pää on vielä aika tyhjä, todennäköisesti varsinainen mielikuvani tästä klassikosta muodostuu sen hautuessa kallon syövereissä. Näin maaliviivalla ollessa joudun toteamaan, että Anna Karenina ei tehnyt minuun järisyttävää vaikutusta, mutta ei tämä tervanjuontiakaan ollut (paitsi ehkä ne maanviljelyskohdat, myönnetään). Tunnelmanluojana ja aikakauden kuvaajana Tolstoi on silti mielestäni oikein oiva ja tarttunen muihinkin teoksiinsa kunhan tästä koettelemuksesta toivun.

Lisäys 1.8.: Näin yön yli nukuttuani kirja on jo vähän asettunut pääkopassa ja visio selkeytynyt. Lopputulema on positiivisempi kuin heti lukemisen jälkeen, ihailen Tolstoin pitkäjänteisyyttä ja monipuolisuutta. En myöskään vie sittenkään kirjaa kierrätyshyllyyn, vaan pidätän oikeuden lukea sen joskus uudelleen.

Olkoot tämä klassikkohaasteeseen osallistumisen ohella myös HelMet-haasteessa kohta kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)
WSOY, 2012 (pokkaripainos). Alkuperäinen suomennos julkaistu 1910-1911. 910 s.
Suomentanut: Eino Kalima
Kansi: Universal Pictures

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olipa kerran eräs aamuinen työmatka, jonka ollessa vasta aluillaan olin kovin onnellinen siitä että Tikkurilan kirjastoon voi marssia jo kello kahdeksalta. Radiojuontajien luokaton löpötys ei innostanut lainkaan ja kanavan vaihto ei viehättynyt, joten äänikirjahyllystä mukaan tarttui John Steinbeckin klassikko Hiiriä ja ihmisiä (WSOY äänikirja, 2007) ja kaiken lisäksi Esko Salmisen lukemana.

George ja Lennie kulkevat yhdessä maatilalta toiselle tehden milloin mitäkin työtä. Ovelalla Georgella on suuria suunnitelmia ja haaveita, mutta niiden toteutumiseen tarvitaan luonnollisesti rahaa. Sitä puolestaan on hankala ansaita, kun voimakkaan mutta mieleltään lapsekkaan Lennien pahaatarkoittamattomat edesottamukset pakottavat heidän liikkumaan paikasta toiseen. George ei kuitenkaan halua hylätä ystäväänsä, joten kaksikko kulkee yhdessä, tuli mitä tuli.

Salminen lukee Steinbeckin tekstiä vahvasti eläytyen ja parhaimmillaan luenta on kuin radioteatteria. Nauhan äänenvoimakkuus kuitenkin tuntuu vaihtelevan hahmosta toiseen ja välillä kuunteleminen oli hankalaa. Muutaman hahmon ääni oli myös kovin epämiellyttävä, mutta se nyt mennee hahmoluonteiden piikkiin.

Inhottavinta tässä oli joka tapauksessa se, että jossain vaiheessa tajuaa mihin pisteeseen tarina on vääjäämättä kulkemassa eikä voi tehdä muuta kuin kuunnella eteenpäin. Toisaalta olen iloinen, että en tiennyt tarinaa etukäteen, viimeisiin minuutteihin asti sai toivoa että josko sitten kuitenkin.

Klassikon maineensa ansainnut tämä mitaltaan kompakti teos enkä myöskään ihmettele, että tätä on ainakin luetettu kouluissa. Teemoissa riittää ruodittavaa niin eettisten kysymysten kuin tarinankuljetuskeinojenkin osalta. Sopii myös hyvin klassikkotietämyksen päivittämiseen, sivuja kun ei varsinaisessa kirjassa ole kuin 133.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men, 1937)
WSOY äänikirja, 2007.
Lukija: Esko Salminen
Suomentanut: Jouko Linturi

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Oli juhannus ja mökkimatka ja minä, joka unohdin Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Tammi, 2002) kotiin. Onneksi on myös mies, joka suostutteli piipahtamaan Myrskylän kirjastossa, hankkimaan kortin ja lainaamaan kirjan ja niinpä sain viettää taas laatuaikaa Tylypahkan käytävillä.

Sarjan toisessa osassa kotitonttu Dobby yrittää kuumeisesti estää Harrya palaamasta Tylypahkaan, sillä siellä tulee kuuleman mukaan tapahtumaan seuraavana lukuvuonna jotain kamalaa. Harry ei kuitenkaan suostu neuvoa noudattamaan saati eteen pölähtävistä esteistä välittämään, vaan kirjaimellisesti kaahaa koululle Ronin kanssa. Pian alkaakin tapahtua, sillä Harry kuulee murhanhimoisia ääniä koulun seinien sisältä ja lopulta sairaalasiipeen kiikutetaan niin oppilaita kuin kummituksiakin. Koulun väkeä kauhistuttaa, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart ei tunnu säkenöivän hymynsä takana olevan aivan tehtäviensä tasalla ja koulu uhataan sulkea, jos syyllistä hyökkäyksiin ei löydetä.

Minulla on monta vuotta ollut päässäni sellainen ajatus, että Salaisuuksien kammio olisi jotenkin kehno ja hieman tylsä osa sarjassaan. Tämä uudelleenlukukerta kuitenkin pölytti tätä käsitystä, sillä tarinahan oli tavattoman mainio eikä lainkaan tylsä. Koulun käytävillä kuiskaileva uhka, käsittämättömän ärsyttävä ja ihastuttava Lockhart, Ginnyn saapuminen Tylypahkaan ja jännittävä loppunäytös tekevät tästä oikein oivan teoksen. Ehkä oli hyväkin, että edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja toisaalta se, että tietää jo mitä jatkossa tulee tapahtumaan?

Täytyy tosin myöntää, että olin todella yllättynyt siitä että a) kirjassa on niin vähän Hermionea ja b) teoksessa käsitellään koulunkäyntiä Tylypahkassa verrattain vähän. Voi olla, että nämä seikat johtuvat siitä että ne ovat seuraavissa osissa eri tavalla ja velhomaailmaa niin pitkään hengittäneenä tuntuu hassulta, että siitä tuntuu tietävän enemmän kuin mitä luvun alla olevassa kirjassa kerrotaan.

Nyt odotan innolla Azkabanin vangin kimppuun pääsemistä, tavataanhan siinä vihdoin muutamia suosikkihahmojani ja päästään kumartamaan Hiinokalle.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999. 365 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

Lavalta: Lapualaisooppera 2016 (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Ylioppilasteatteri viettää tänä vuonna 90-juhlavuottaan ja on sen kunniaksi tuonut Mustikkamaan kallioille musiikkinäytelmän Lapualaisooppera 2016 Sirpa Riuttalan ohjaamana. Esitys myötäilee 50 vuotta sitten kantaesitetyn Lapualaisoopperan tarinaa, mutta käsittelee pääasiassa nykypäivän ilmiöitä. Kuka kuljetetaan rajalle ja ketä sananvapaus koskee? Voiko pehmeitä arvoja noudattaa?

Alkuperäinen Lapualaisooppera paljasti Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet muilutuksista murhiin. Ylioppilasteatterissa esille nostetaan internetissä tapahtuva vouhotus sananvapaudesta ja suvakeista, pohditaan maahanmuuttopolitiikkaa ja vaaditaan rajoja kiinni kyltein ja nyrkein. Epäilijöitä ei suvaita ja vaikka välillä hommat tuntuvat menevän hieman yli, eivät jarrut enää toimi. Vastapuolen toiminta jää paljolti katsojan pääteltäväksi, pehmeämpiä arvoja edustavat henkilöt näyttäytyvät muun muassa ravintolapäivän kannattajina ja maailmaaparantavien selfieiden ottajina.

Seuraamista olisi varmaan helpottanut, jos alkuperäinen Lapualaisooppera olisi ollut paremmin tuttu. Nyt henkilöhahmot ja heidän poukkoilunsa nykypäivän henkilöiden ja tapahtumien seassa hämmensi. Joidenkin kohtausten kuvitukset myös nostivat pään päälle kysymysmerkkejä, symboliikkaa oli niin paljon että en pysynyt mukana. Lavan taustalla myös tapahtui paljon, kaikkea ei katsomon sivusta aivan nähnyt mutta toisaalta oli hienoa että miljöön mahdollisuuksia oli hyödynnetty.

Joka tapauksessa lavalla nähdään paljon osaavia näyttelijöitä. Toiminnan rauhoittuessa esiin nousee kirkkaita hetkiä ja sanomakin selkeentyy. Kaj Chydeniuksen laulut myös soivat kauniisti metsämaisema taustanaan, vahvana solistina mieleen jäi Lyytin roolissa nähty Inkeri Hyvönen. Mieleen jäivät muun muassa myös lavakarismallaan vakuuttanut useita rooleja tehnyt Judith Regwan ja kannattajiensa suosiota nauttinut Kosola Axel Laurén.

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016:ssa on paljon vimmaa ja osaamista, mutta syvin sanoma jäi kaiken metelin ja touhun alle. Kirkkaimpana mieleen jäivät loppupuolen kuulas laulu, ilmapallot ja metsän hiljaisuus. Toisaalta näytelmä onnistui myös nostamaan kiinnostusta alkuperäisteosta kohtaan ja se on nyt varattuna kirjastosta tekstinä ja äänilevynä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen. Lapualaisooppera 2016 pyörii Mustikkamaalla 20.8. asti.

Lavalta: Mökkinaapurit (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Muutama kesäteatteri on vakiinnuttanut paikkansa kesäohjelmistossamme ja edellisten vuosien onnistunutta kuviota noudattaen suuntasimme siipan kanssa jälleen Messilän Markkinaravintolan suojiin katsastamaan Lahden Uuden Kesäteatterin tämänvuotista tuotosta. Mökkinaapurit, alaotsikoltaan kesän salarakkain musiikkikomedia, kuljettaa katsojat rauhallisen järven rannalla sijaitsevalle mökille. Musiikkina kuullaan männävuosien oivallisia käännöshittejä ja niiden myötä paljastetaan totuus jos toinenkin.

Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) nauttii mökillään omasta rauhasta ja iloitsee jo etukäteen siitä, kuinka tulee pian saamaan myös naapurimökin omakseen. Suunnitelmat sotkee yllättäen paikalle ilmestyvä serkkupoika Kristian (Peter Nyberg), joka on päättänyt jäädä koko kesäksi mökille parantelemaan burnoutiaan. Rauhaa ei kuitenkaan ole luvassa, sillä pian paikalle pelmahtavat myös Kristianin huolehtiva äiti (Maruska Verona) ja hänen vaativin asiakkaansa, glamour-tanssija Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) kuskinaan mykistävästä ihmispelosta kärsivä iskelmälaulaja Nelli Kaneli (Anni Kajos). Mökkimeiningeissä tunnelma tiivistyy, kipinät lentelevät ja salaisuudet paljastuvat eikä rakkauttakaan puutu kun käkikellot käyvät kukkumaan.

Näyttelijät ovat tunteiden tulkkeina parhaimmillaan laulukohtauksissa. Ääntä ja karismaa löytyy ja, kuten kapellimestari Asko Turkia käsiohjelmassa toteaa, kornitkin sanoitukset onnistuivat välittämään aitoja tunteita. Nybergin Olen jäänyt oven taa on ollut korvamatona nyt viikon. Jäin myös kaipaamaan ensimmäisessä kohtauksessa vilahtanutta iskelmätähti Simo Tapiota ja taustalaulajiaan uudestaan lavalle. Mies hehkutteli esityksen jälkeen kovasti myös stemmalauluja, harvoin sitä pääsee tällaista kuulemaan.

Rytmillisesti esityksen ensimmäinen puoliaika jäi hieman valjuksi, vaikka näyttelijäsuorituksissa sinänsä ei mitään vikaa ollutkaan. Toinen puoliaika onneksi nostatti tunnelmaa kiitettävästi ja juonenkäänteitäkin oli niin monta että kaikkia emme edes arvanneet oikein, bonukset siitä. Kokonaisuutena Mökkinaapurit oli kuitenkin toimiva ja stereotyyppisiin hahmoihin oli löydetty myös syvempiä näkökulmia. Esimerkiksi pinkkiin pukeutuvasta Barbista olisi voinut tehdä totaalibimbon, mutta pintaa vähän raaputtamalla alta löytyi kuitenkin sellainen kunnon tyttö. Visuaalisesti esitys oli myös hienoa katseltavaa, Sari Paljakan lavastus on mökkiperinteitä kunnioittaen valmistettu.

Laukes vakuutti minut jo kolmatta vuotta peräkkäin siitä, että taitaviin laulajiin ja hyviin sekä paikoin yllättäviin biisivalintoihin nojaava konsepti toimii. Tarinallisesti Mökkinaapurit ei ehkä ollut se kesän kaunein kukkanen, mutta viihdyttää se osasi ja reissu Lahden suuntaan oli onnistunut. Odotan innolla mitä Laukes kehittää ensi kesäksi.

Esitys pyörii Messilässä enää tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina.

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.

Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.

Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.

*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana

Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu #1)
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta

Kesäklassikoiden ja muiden paksumpien kirjojen oheen kaipasi jotain kevyempää, joten otin mökkireissulle hyllystä mukaani näytelmän. Satunnaisotannalla käsi osui Elina Snickerin tekstiin Maamme - nykykuvia Suomesta (Kirja kerrallaan, 2011) ja se osoittaitui erinomaiseksi valinnaksi.

Ilmavalokuvaaja Mandy tahtoo tehdä uuden Maamme-kirjan Topeliuksen ja Donnerin jalanjäljissä. Kirjaan on tarkoitus saada kuvia suomalaisista kansallismaisemista ja saada ihmisten ääni kuuluviin: mitä synnyinmaa merkitsee, entä asuinalueenne, sota tai rajat? Näytelmä sijoittuu pienelle asuinalueelle peltoaukion reunalla. Pellon omistajaa selvittäessään Mandy tapaa niin Ydinperheen lapsen, Talkooväkeä, internetpelimaailmassa hengaavaa nuorisoa ja Sotaveteraanin. Dialogin lisäksi kuullaan tai oikeastaan voidaan lukea Mandyn päänsisäistä dialogia ja tämän perheenjäsenten kommentteja.

Maamme on julkaistu vuonna 2011, mutta se on edelleen hyvin ajankohtainen. Ilokseni huomasin, että tämä on huomattu myös teattereissa ja näytelmä pyörii tällä hetkellä muun muassa Fiskarsissa sijaitsevassa Teatterivalimossa elokuun alkuun asti. Olisi kiinnostava nähdä, miten päänsisäiset äänet ja esimerkiksi virtuaalipelimaailma PeasantWorld on lavalle toteutettu, niillä kuitenkin on tekstissä suuri rooli.

Ajankohtaisen näytelmästä tulee sen herättämät kysymykset vastaanottokeskusten rakentamisesta, siitä mitä ihmiset asuinalueelleen haluavat tai eivät halua, ulkopuolisuudesta ja ulkopuoliseksi tekemisestä, ihmisten säälimättömyydestä silloin kun omat tunteet oikeuttavat teot. Ehdottoman mainio teksti. Ja vaikka näytelmän asuinalueen ihmiset ovat kärjistettyjä, voi maiseman trampoliineineen, rivi- ja rintamamiestaloineen ja haravineen tunnistaa. Hurjaa.

Tämä näytelmä on vihdoin myös oma ensimmäinen osallistumiseni lanseeraamaani Lukuharjoituksia-haasteeseen. Näytelmiä ehtii lukea vielä 10.11. asti, joten mukaan ehtii mainiosti. Ja jos tämän näytelmän haluaa lukea, niin sitä on saatavilla ainakin HelMet-alueella asuville kirjastosta.

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta
Kirja kerrallaan, 2011. 63 s.
Kannen kuva: Heli Sorjonen

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Amelia Earhart kiehtoo minua henkilönä kovasti, vaikka tiedän hänestä tavattoman vähän. Kiinnostavuutta lisännee se, että kukaan ei tiedä mitä Earhartille lopulta tapahtui, sillä hän katosi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta vuonna 1937 yrittäessään maailmanympärilentoa navigaattorinsa Noonanin kanssa. Jane Mendelsohn on tarttunut tähän aiheeseen teoksessaan Minä olin Amelia Earhart (Gummerus, 1997), joka tapahtuu pääasiassa juuri katoamisen jälkeen.

Tapahtuma-ajankohdasta johtuen Mendelsohnin luoma Earhart on paljolti fiktiivinen hahmo. Tässä versiossa maailmanympärilento tyssää tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle, jolla Earhart ja Noonan yrittävät säilyä hengissä. Kookospähkinöiden syöminen ja laavun rakennus muuttuvat arkipäiväksi, vaikka ikoninen silkkihuivi kulkee edelleen matkassa. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran aikaa ennen kohtalokasta lentoa, mutta mikään tarkka elämäkerrallinen teos tämä ei varsinaisesti ole.

Marja Alopauksen suomennos on runollinen muttei imelä, teksti soljuu ja lukiessa pystyy näkemään auringonkilon Electran siivillä ja tuntemaan otsalla valuvan hien kun istuu laguunin rannalla. Tarina on kiinnostava ja viehättävä näkökulma Earhartin elämään. Ehkä luen joskus jonkin virallisemmankin elämäkerran, mutta toisaalta pidin tämän version arvoituksellisuudesta ja omaperäisyydestä.

Viime vuonna luin G. Willow Wilsonin ja M.K. Perkerin sarjakuvasarjan Air, jossa Amelia Earhart on yhtenä olennaisena henkilöhahmona. Sarjakuvan ja Mendelsohnin Earhartit fuusioituvat päässäni, teoksissa on paljon samaa tunnelmaa. Suosittelen molempia teoksia lämpimästi lentämisestä kiinnostuneille ja utuisista tunnelmista nauttiville.

Luettu HelMet-haasteen kohtaan oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart (I Was Amelia Earhart, 1996)
Gummerus, 1997. 158 s.
Suomentanut: Marja Alopaeus

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Hankoniemen haahkat.

Toisinaan kirjat ottavat oman aikansa. Aloitin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokirjan (Like, 2004) elokuussa 2014 ja ihastuin. Silti luin teoksen loppuun vasta nyt aloitettuani sen uudestaan tämän vuoden tammikuussa. Luin teosta lähes matkan rytmissä, noin yhden päivän kirjoituksen kerrallaan hampaita pestessäni. Siinä rauhoittui ja tuli harjattua riittävän pitkään, tosin joskus keskittyessä istuin kylpyhuoneessa harja suussani mutta entäs sitten.

Vuonna 1997 Kyllikki Villa lähti rahtilaivalla Suomesta kohti Etelä-Amerikkaa. Matkapäiväkirjan sijaan Villa puhui päivittäin tuntemuksiaan ja kokemuksiaan mikrokaseteille, sittemmin ne litteroitiin ja editoitiin tämän matkapäiväkirjan muotoon. Ikää tällä matkalla Villalla oli jo 73 vuotta ja vanhuus alkoi painaa päälle, paljon päiväkirjassa pohditaankin omaa jaksamista ja ikääntymistä. Toisaalta on myös iloa ja uskallusta, seikkailunhalua sen kaiken varovaisen liikkumisen ja olemisen taustalla, riemua siitä että saa olla laivalla ja löytää luotettavan taksikuskinsa taas vuosien jälkeen.

Itseä lukiessa jotenkin lohdutti se, kuinka kehon haurastumisesta huolimatta sitä voi lähteä yksin rahtilaivalle ja pärjätä. Nähdä delfiinejä, ihmetellä sitä kuinka jokaisessa satamassa tuntuu tulevan viivytyksiä, uida kansialtaassa aamun koitossa ja ottaa illalla pienen lasillisen konjakkia. Ja kaiken lisäksi voi lähteä seikkailuillekin, vaikka ensin epäilyttäisi että jaksaako ja pystyykö.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan matkakertomus.

Kyllikki Villa: Vanhan naisen lokikirja
Like, 2004. 333 s.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Pride-viikolla luin teemaan sopivasti Siri Kolun uusimman teoksen Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016). Teoksessa pääsee törmäyttämään omia ajatuksiaan Peetun ja tämän läheisten toiveisiin ja pelkoihin ja miettimään omaa suhtautumistaan. Osaisiko sitä olla kannustava ja sellainen kuin toinen toivoisi? Vai menisikö sitä aivan puihin muuttuvan tilanteen edessä?

Peetu on ollut koko ikänsä Peetu, vaikka papereissa lukee edelleen Petra ja henkilötunnuksen loppuosa on väärä. Täysi-ikäisyyden koittaessa on kuitenkin mahdollisuus päästä korjaavaan leikkaukseen, saada oikeanlaiset paperit ja virallinen vahvistus identiteetilleen. Isä haluaa helpottaa odotusta ja lahjoittaa kymmenen purjelentokertaa kanssaan, kymmenen kurkotusta taivaaseen. Ilmassa voi puhua isän kanssa juttua, joihin maan kamaralla sanat eivät riitä ja siellä saa myös etäisyyttä juttuihin, jotka sattuvat kuin ei mikään koskaan.

Kolu on vakuuttanut minut kerta toisensa jälkeen kirjoillaan. Rosvolat ovat mahtavaa ääneenlukemista autossa, joten taidokkuus tässä teoksessa ei varsinaisesti yllättänyt. Tässä kuitenkin huumorin ja hauskanpidon sijaan ärsytettiin itkukanavia ihan kunnolla. Lyhyeen mittaan on saatu paljon asiaa, tärkeää ja paikoin raskastakin, lentämisen keveys kuitenkin tasapainottaa ja irrottaa jalat maasta. Tärkeintä on Peetu, Peetun tarina ja hyvä niin.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on hieno teos. Se ei huimaa päätä pituudellaan, mutta on silti täynnä asiaa. Peetuja kulkee täällä maan kamaralla vaikka kuinka paljon ja he ansaitsevat saada äänensä kuuluviin ja sen lisäksi olla osa massaa, ne joihin katse ei sittenkään pysähdy sillä he ovat vain.

HelMet-haasteessa olkoon tämä teos, jossa kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava, 2016. 112 s.

Lavalta: Elämä janottaa (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Esko Tuovinen

Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin keskiviikkoisessa ennakkonäytöksessä kävi kuhina. Reilu viikko sitten ensi-iltansa sai ihkaensimmäinen Lapinlahden Lintujen materiaalista inspiroitunut, Mikko Kivisen ja Tapio Liinojan käsikirjoittama ja Kivisen ohjaama musiikkikomedia Elämä janottaa. Kesäisessä esityksessä etsitään omaa paikkaa yhteisössä ja nauretaan muun muassa Sunny Car Centerille.

Eletään vuotta 1989. Nuori Morgan (Otto Kanerva) rokkikukkoilee tytöille Helsingissä, mutta tuleekin lähetetyksi kesäksi landelle. Raitiovaunuihin ja kiiltonahkakenkiin tottunut jolppi ei oikein tunnu löytävän paikkaansa pappatuntureiden ja AIV-tornien keskellä kunnes kohtaa kylän raitilla simpsakan Ainon (Helena Rängman). Kylän tyttöjä ei kuitenkaan noin vain riiailla, siitä pitävät huolen mopojengin johtaja Matti (Kalle Pylvänäinen / Ville Keskilä) ja kylän pamppu Johanssoni (Liinoja). 

Lapinlahden Lintujen laulut ja sketsimateriaali ovat itselleni tuttuja vain satunnaisesti. Epäsivistyneisyys niiden suhteen ei varsinaisesti haittaa esityksen seuraamista, mutta myönnettäköön että muutaman naurahduksensa mies sai selittää minulle jälkikäteen kun en aivan ymmärtänyt. Laulut sopivat esitykseen joka tapauksessa erinomaisesti, sketsit vaihtelevasti. Paikoin esityksen rytmi tuntui aivan kuin muuttuvan ja osa huumorismielisistä kohtauksista jäi varsinaisesta tarinajuonesta irralliseksi. Muun muassa laulavat ortodoksipapit ja Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu kyllä hihityttivät.

Roolitus toimii varsin hyvin, erityisen ihastunut olin ensemblen nuoriin kykyihin joilta onnistui niin laulu, tanssi kuin pappatunturilla ajokin. Mopojengin jäsenet olivat todentotta hurjia kavereita temppuineen ja tempauksineen. Hieman kritiikkiä annan puolestaan Morganin ja Matin rooleista. Näyttelijät suoriutuivat hommasta kyllä oikein hyvin, ei siinä mitään, mutta kyllä siinä hetki meni että näitä jo melko raavaita miehiä osasi katsoa lavalla parikymppisinä pojanjolppeina rakkaushuolineen. 

Elämä janottaa on sympaattinen kesäkomedia, joka kantaa uljaasti kesäteatterititteliään eikä sorru tarpeettomaan pyllyilyyn. Erityisbonukset traktorista, Lasse Sakaran johtamasta hyvästä lavabändistä ja Footloose-henkisestä tunnelmasta. Esitystä ehtii katsomaan 13.8. asti, joten ei kun nokka kohti Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa.

Lavalta: Saapasjalkakissa (Puotilan kesäteatteri)

Kuva: Ingemar Raukola

Perinteitä on hyvä olla ja yhdeksi kesän parhaimmista on muodostunut reissu Puotilan kesäteatterin suojiin. Jo kolmatta vuotta teatterissa on tuunattu satuja uuteen uskoon ja tänä vuonna käsittelyyn pääsi Saapasjalkakissa. Samu Loijaksen ohjauksessa näytelmästä on pyyhitty pölyt pois ja tuloksena on raikas ja kompakti esitys, joka viihdyttää erinomaisesti myös aikuiskatsojaa.

Myllärin poika Markku on kolmantena perimysjärjestyksessä ja vanhempien veljien saadessa huostaansa myllyn ja pellot jäi Markulle vain kissa. Kissa ei kuitenkaan ole mikä tahansa katti, vaan osaa puhua ja kaiken lisäksi tekee tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Viiksekäs toveri nimittäin lupaa, että jos hänelle hankitaan saappaat, pussi ja hattu jossa on komea sulka tulee hän johdattamaan Markun rikkauksien ja onnen äärelle. Tuumasta toimeen siis, kissalle saappaat ja kohti seikkailuja.

Aikaisempien vuosien tapaan näytelmä esitetään kahden näyttelijän voimin. Kissan roolissa nähdään Karo Lauronen ja myllärin poikaa sekä kyläläisiä, kuningasta, velhoa ja keitä vielä esittää Mikko Lauronen. Roolihahmot ovat hauskoja ja rekvisiitta kekseliästä. Meininki on kotikutoinen sellaisella konstailemattomalla tavalla, mieleen nousevat lasten roolileikit. Tällä tarkoitan sitä, että mielikuvitusta käyttämällä pienilläkin kikoilla lavalle saadaan tuotua niin kuninkaan komeat vaunut, parvekkeella vilkuttava prinsessa ja hurjia taikoja loitsiva velho linnoineen. Lavasteista ja puvuista on kiittäminen Mari Hannia.

Puotilan meiningissä arvostan aina vain enemmän sitä vilpittömyyttä ja hyvää fiilistä, joilla esitykset on tehty. Lapsikatsojat päästetään mukaan esityksen maailmaan ja osallistua saa, neljäs seinä on kutakuinkin heitetty romukoppaan ja satunnaiset huudahdukset otetaan saumattomasti mukaan vuorosanoihin. Esityksen jälkeen mieli on hyvä.

Jos jonkin kesäteatterin aiotte Helsingissä mennä katsomaan, niin lähtekää Puotilaan. Esitys on sallittu 3-vuotiaasta ylöspäin, kestää noin 40 minuuttia ja sen ehtii nähdä elokuun alkupuolelle asti.

Lavalta: Takkutukkakeiju (Teatteri FAQ)

Krokantti vanhempineen. Kuva: Sahin Cengiz

Kirjoitapa tässä nyt sitten esityksestä, kun edelleen itkettää ja hymyilyttää. Teatteri FAQ:n Takkutukkakeiju ottaa urheasti niskalenkin sellaisista aiheista kuin sukupuoliroolit, erilaisuus ja itsensä hyväksyminen. Tällaisilla aiheilla voisi helposti mennä myös metsään ja kovaa, mutta tässä mennään onneksi oikeaan taikametsään ja saadaan ainakin meikäkatsoja vetistelemään kaiken sen lämminhenkisyyden edessä.

Krokantti-keiju tuskastelee olemisensa kanssa. Keijuvanhemmat yrittävät innostaa lastaan Hattarakarnevaaleista, tanssista ja laulamisesta, mutta Krokantti ei vain osaa ja kaiken lisäksi söisi mieluummin poppareita. Vanhemmilleen hän ei kuitenkaan halua tuottaa pettymystä, joten Krokantti lähtee rohkeasti seikkailuun oppiakseen olemaan parempi keiju. Matkallaan hän kohtaa supersankarina toimivan prinsessan, tanssijoita, puhuvan puun ja jopa jännittäviä peikkoja.

Esiintyjäkaarti on mahtava. Veera Herranen on mitä sympaattisin Krokantti velmuine liikkeineen ja puujalkavitseineen. Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo esittävät kaikki useita rooleja, hahmojen kirjo on suuri ja niin pitääkin. Erityissuosikkini oli ehdottomasti Halla-ahon sympaattinen prinsessa-supersankari Salli pompuloineen ja feikkihuokailuineen, sydän läpätti myös Pöyhiän ja Soilumon yhdessä kauniisti vanhenneelle tanssiparille Ronald ja Harold. Loistavia hahmoja, sopivan samaistuttavia ja hassuja kaikki tyynni. Mies taisi arvostaa erityisesti vitsejä vääntäviä peikkoja ja puuvanhusta, joiden huumoria ei aina ihan ymmärretty. Joka tapauksessa osaamista ja yhteispeliä löytyy ja näin kompaktissa työryhmässä se yhteen hiilen puhaltaminen vielä korostuu.

Takkutukkakeijun maailma ei aliarvioi lasta, se on mielestäni lastenteatterissa tärkeimpiä elementtejä. Tilaa omalle hoksaamiselle jätetään, annetaan tilaa ihmetellä ja kokea. Tarvetta ei ole ottaa omaa kohtaustaan sille että selitetään jotain, mennään vain ja siinä se asia tulee samalla (tai no, puu ehkä yritti mutta itsekin jäin katsomaan sitä Krokantin touhuamista). Hahmot ovat kaikki omansalaisia ja hyviä sellaisinaan, vaikka ulkopuolelta tulevat paineet välillä muuta väittävätkin.

Supersankari Salli. Kuva: Sahin Cengiz

Hyvän esityksen tunnistan usein siitä, että siitä kirjoittaminen on ihan tavattoman vaikeaa ja kaiken lisäksi edelleen vähän itkettää, Miten voikin olla noin vilpitöntä, lämminhenkistä ja tärkeää? Kiitos Takkutukkakeijun työryhmä, olette kaikki supersankareita ja ylimääräinen hatunnosto vielä käsikirjoittajille Sahin Cengiz ja Sonja Halla-aho! Ja kiitos bloggarikollegoille Tallelle ja Katrille, jotka hehkuttivat esitystä niin tarmokkaasti että se oli runnottava kalenteriin.

Helsingin esitykset on nyt taputeltu, mutta Takkutukkakeijun ehtii nähdä vielä Tampereella 24.7. asti. Suosittelen niin lapsille kuin aikuisillekin (ja ehkä paikoin jopa enemmän meille aikuisille, lapset ovat usein niin kovin paljon fiksumpia).

Lavalta: Pirturanta (Mathildedalin näytelmäkerho)

Kesäteatterikausi jatkaa kulkuaan, perjantaina sai uusintaensi-iltansa Mathildedalin näytelmäkerhon musiikkinäytelmä Pirturanta. Kantaesitys nähtiin jo viime kesänä, tämän vuoden versioon näyttelijäkaartissa on tapahtunut pieniä muutoksia mutta muuten esitys on sama. Teijon venehallissa esitettävä musiikkinäytelmä kuljettaa katsojan 1930-luvun alkupuolen viinanhuuruisiin tunnelmiin.

Kieltolaki on vahvasti voimissaan ja ovelat pirtutrokarit rahtaavat viinaa lahden takaa poliiseja uhmaten. Einari Trygg (Kai Siltala) salakuljettaa kanistereita tovereidensa kanssa ja ansaitsee metkuillaan varsin hyvin, mutta väsynyt mies alkaa olla ja illat kuluvat pikemmin salakapakassa kuin kahden tyttären kanssa kotona. Sirkka-heilakaan (Pia Kaartinen) ei tunnu saavan miestä ruotuun. Joukkiossakin on kapinahenkeä, sillä Aivari (Toni Ruohonen) haluaisi ansaita enemmän ja nopeammin. Kaksikon välirikko aiheuttaa turbulenssia ja muutoksen tuulet puhaltavat läpi koko kylän.

Jore Penttisen käsikirjoitus on fiktiota, mutta totuuspohja on vahvasti läsnä. Lisävaikutusta tuo asianmukainen miljöö aivan vierasvenesataman laiturin tuntumassa ja tapahtumien sijoittaminen Teijon kylään. Tarina on jännittävä ja kiinnostava, vahingossa tulee myös opittua jotain kieltolain aikaisesta Suomesta. Virkavallan lahjonta varpusilla, köyhät perheet joille pirturahat olivat elinehto ja railakas meno salakapakoissa kietoutuvat tarinaan, jossa huonoillakin korteilla yritetään pelata ja joskus laitetaan liikaakin panoksia likoon.

Näyttelijät ovat harrastajia, mutta selvästi innostuneita sellaisia. Kaikki ovat mukana tosissaan ja lavalla nähdään hienoja roolisuorituksia. Marcus Lindén on tehnyt hyvää työtä ohjauspuikoissa ja nähdäänpä ohjaajakin lavalla muun muassa vakuuttavana joskin arvonsatuntevana ylikonstaapeli Blomina. Pienemmätkin roolit on selvästi mietitty, itse hihittelin muun muassa mainiolle "mummomafialle" salakapakan pöydässä. Käsikirjoitus on myös sen verran hyvin laadittu ja Ville Witkan sävellyksillä maustettu, että kelpaisi tätä esittää ammattiteatterissakin.

Ensi-illassa oli paikalla selvästi paljon näyttelijöiden ystäviä ja sukulaisia ja väliaplodien määrät olivat sen mukaiset. Ei suotta, hyvin meni vaikka ensimmäinen esitys taisi muutamia hieman jännittäkin. Olen tosin tätä näytelmää tavallaan jäävi kommentoimaan, sillä äidilläni Anulla on esityksessä säpäkän Irmelin rooli ja hänen kauttaan myös saimme siipan kanssa liput ensi-iltaan. Äiti ei kuitenkaan katsoisi hyvällä, jos höpisisin tässä tekstissä omiani joten vakuutan että tässä kirjoitettu arvio on vilpitön ja rehti.

Suosittelen ehdottomasti reissua Teijon ruukkikylän tienoille näytelmää katsomaan ja miljööstä nauttimaan, esityskausi jatkuu tiiviillä tahdilla vain 16.7. asti.