Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.
Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.
Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.
Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.
Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.
*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela
En pitänyt tästä kirjasta juurikaan silloin kun sen pari vuotta sotten luin, mutta seuraava osa oli huomattavasti parempi ja nautin sen lukemisesta todella paljon. Viimeinen osa on lukulistalla.
VastaaPoistaKiinnostuksella odotan kakkososaa, Celestine!
PoistaNämä ovat niin hyviä! Harvoin pidän kotimaisesta fantasiasta, mutta tämä oli jotain huikean hyvää mielestäni. :)
VastaaPoistaKotimaisen fantasian kentältä löytyy kyllä paljon hyvää lukemista, Aletheia. Kai olet lukenut Wariksen Vuoren?
PoistaIlahduttavaa lukea positiivinen kuvaus kotimaisesta fantasiasarjasta. Harmi, että aivoni ovat tällä hetkellä sellaista hattaraa, että luultavasti putoaisin kärryiltä heti tämän ensimmäisen kirjan ensisivuilla! :')
VastaaPoistaHattara-aivoillakin pärjää, Kia, olen siitä kävelevä todiste! :D
PoistaTämä trilogia on ollut lukulistallani kauan. Kiitos spoilausvaroituksesta, en ole lukenut tästä kuin pari arviota, enkä muista niistä juonipaljastuksia, ja nyt tiedän olla lukematta arvioita ennen kirjaa. :)
VastaaPoistaTulin kertomaan myös sitä, että haastoin sinut täällä: http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2016/07/kolme-viimeisinta-viipaletta.html
Pus! <3
Ihana haastaja, kiitos Sara! Suosittelen lukemaan, voisit pitää.
Poista