Lavalta: Valitsen sinut!

Kuva: Lotta Laajalahti

Viime vuoden syksynä luin ensimmäiset uutiset täysin fanivoimin toteutetusta suomalaisesta Pokémon-musikaalista Valitsen sinut! ja innostuin välittömästi. Pääsin 90-luvulla juuri sopivasti mukaan Poké-huumaan ja sarjan tuijottamisen ja keräilykorttien räpeltämisen lisäksi paukutin läpi Pokémon Silver -pelin useampaan kertaan. Produktio kiersi tänä vuonna erinäisiä coneja ympäri Suomen, mutta viimeiset esitykset nähtiin Kanneltalossa ja sinne suuntasimme myös me.

Esityksen tarinassa on käytetty pohjana Red-, Blue- ja Yellow-pelejä ja animesarjan ensimmäistä tuotantokautta. Varsinainen tarina on kuitenkin työryhmän oma ja se alkaa siitä, kun nuori kouluttaja Red löytää sattumalta haavoittuneen Pikachun. Hoidattaessaan Pokémonia professori Oakin luona saa hän samalla tehtäväkseen matkustaa viemään tärkeää lähetystä ja saa palkinnoksi niin loistoristeilyn St. Annella kuin myös sisukkaan Bulbasaurin. Kapuloita rattaisiin laittaa kukas muukaan kuin Rakettiryhmä, jolla on tavoitteenaan siepata kaikki ensimmäisen asteen Pokémonit suunnitelmaansa varten. Apunaan seikkailussaan Redillä ovat hänen matkallaan tapaamansa kouluttaja Misty, niin sanottu arkkivihollisensa Blue ja tietysti myös Pokémoninsa.

On mahtavaa, että Valitsen sinut! on nimenomaan faniproduktio. Esityksestä ja sen markkinoinnista kuulsi läpi innostus Pokémoneihin ja niiden maailmaan ja esityksen luomisessa on osattu ottaa huomioon monia seikkoja, jotka varmasti saivat monen muunkin Pokémon-ihmisen sydämen läpättämään. Vapaaehtoismeininki tosin vaikuttaa myös siihen, että esitys ei joka sekunti kulje eteenpäin täysin saumattomasti esimerkiksi kohtausvaihtojen keskeyttäessä toiminnan, mutta en aio moittia työryhmää tästä. En nimeä nyt erityisesti ketään, sillä kaikki esiintyjät ansaitsevat suurensuuret kiitokset. Lavalla ja sen takana tehtiin hienoa työtä mielettömällä meiningillä ja se näkyi.

Kuva: Linda Seppälä

Esitys on visuaalisesti upea. Puvut ovat mielettömän hienoja ja Pokémonit on helppo tunnistaa asuistaan. Esityksen aikana erilaisia asuja taisi olla yli sata. Omia suosikeitani olivat muun muassa maailman mahtavin Charizard, säpäkkä Bulbasaur ja suloinen Eevee. Ei pidä toisaalta unohtaa jokaisen Pokémon Go -pelaajan painajaista eli luolallista Zubateja ja Golbateja. Myös erikoistehosteisiin oli panostettu, tosin pilke silmäkulmassa. Erityisesti Pokémonien erikoisliikkeet herättivät ihastusta.

Visuaalisuuden lisäksi näyttelijät ovat mainioita. Vuorosanoista saa selvää ja laulutkin kulkevat, myös taistelukoreografiat ovat näyttäviä. Eniten yllätyin siitä, että esitys oli myös koskettava. Veikkaan että en ollut ainut, jonka silmäkulma kostui erään traagisen tapahtuman hetkellä.

Kokonaisuutena Valitsen sinut! oli riemukas nostalgiamatka ja innostava kokemus, kannatti olla herätyskello soimassa keskellä yötä että sai liput tähän spektaakkeliin.

Lisäesityksiä musikaalista ei ainakaan näillä näkymin enää tule, mutta työryhmä on luvannut tuutata koko esityksen myöhemmin youtube-kanavalleen. Odotan, että siitä tulee jonkinmoinen nettisensaatio.

Mahdottomia murhia äänikirjoina

Huhtikuisen hammaslääkärikäynnin jälkeen iski pahemmanlaatuinen äänikirjankaipuu, joten marssin vierailulle Laajasalon viehättävään kirjastoon ja nappasin sieltä mukaani Agatha Christien Seitti-teoksen. Loppupeleissä Seitti osoittautui jonkinlaiseksi porttihuumeeksi Svedbergin lukemiin äänikirjoihin ja toisaalta on sittemmin innostanut satunnaislainailuun äänikirjaosastolla.

Charles Osborne on muokannut Agatha Christien näytelmästä Seitti kerronnallisen version ja äänikirjana se toimii erinomaisesti. Luonnollisesti suurin osa tarinankuljetuksesta tapahtuu replikoinnin keinoin ja täten se oli äänikirjaformaattina miellyttävää kuunneltavaa, etenkin kun Svedberg lukijana erotteli hahmojen ääniä riittävästi muttei tuhottoman ärsyttävästi.

Seitissä diplomaattirouva Clarissalle, joka pitää kovasti taiten suunnitelluista kepposista, on ilmaantunut ongelma eli ruumis olohuoneen matolle. Poliiseja ei voi kutsua paikalle, sillä miehelle on tulossa arvovaltainen vieras kylään. Clarissan on siis punottava ovela suunnitelma ruumiin piilottamiseksi, sotkettava soppaan useampikin kartanossa vierailevista herrasmiehistä ja tehtävä kaikki tyylillä. Tietenkään asiat eivät ole miltä näyttävät, moni seikka menee vikaan, väärinkäsitykset meinaavat saada katastrofaalisia mittasuhteita ja niin päin pois, mutta asiat saadaan luonnollisesti lopulta ratkaistua. Murhamysteerinä Seitti ei ollut kovin kummoinen, teatterikappaleena se voisi puolestaan olla onnistuessaan kovin hauska.

Yksi kirja ei riittänyt tyydyttämään nälkääni Svedbergin kuuntelemiseksi, joten nappasin kirjastosta seuraavaksi mukaani Christien teoksen Ruumis kirjastossa. Parhaita hetkiä tässä teoksessa olivat neiti Marplen säpäkät huomautukset ja havainnot, mieleeni tupsahti aika ajoin Downton Abbeyn ihastuttava leskikreivitär sekä oma mumini.

Eversti Arthur Bantryn kirjaston matolta löytyy eräänä aamuna ruumis ja hänen vaimonsa Dolly soittaa siltä seisomalta ystävälleen neiti Marplelle. Poliisit ratkovat tapausta tahollaan, mutta luonnollisesti loppuratkaisun selvittämiseksi tarvitaan terävää neitiämme. Suurin osa rikoksen ratkomisesta tehdään paikallisessa hotellissa, jossa uhri oli töissä, ja jotenkin murhaan liittyvät niin tennisopettaja, leikatut kynnet, elosteleva elokuva-alan mies, tanssijuus ja paikallinen partiotyttö. Paikoin Ruumis kirjastossa on hyvinkin synkkä eikä se myöskään ole mielestäni Christien parhaita, mutta nasakan mittaisena äänikirjana se oli kuitenkin viihdyttävä.

Näistä kuuntelukokemuksista opin, että Lars Svedberg tosiaan on oikein mainio ja ilmeikäs lukija ja että en pysty enää ahmimaan Christien teoksia montaa peräkkäin. Tai en ainakaan näitä sanoisinko keskinkertaisempia sellaisia. Akuuttiin äänikirjanälkään voin kuitenkin suositella molempia lämpimästi.

Agatha Christie ja Charles Osborne: Seitti (Spider's Web, 2000)
WSOY, 2011.
Suomentanut: Kiti Kattelus
Lukija: Lars Svedberg
Kansi: Sami Saramäki

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (The Body in the Library, 1942)
WSOY, 2011. 6 h 32 min.
Suomentanut: Ragni Rossi
Lukija: Lars Svedberg
Kansi: Anders Carpelan

Katri Lipson: Jäätelokauppias

Helsinki Litin myötävaikutuksella tuli varattua kirjastosta monta kotimaista teosta, Katri Lipsonin Jäätelökauppias (Tammi, 2012) oli niistä yksi ja ensimmäinen luetuksi tullut. Kirjaan tarttumista vauhditti sen elokuvateemaisuus ja perin viehättävä ja plyysituoleillaan vetoava kansi.

Teos alkaa elokuvan kuvauksista. Jäätelökauppias-filmiä kuvataan kronologisessa järjestyksessä, pääsosanäyttelijätär turhautuu mystisyyteen ja kemia vastanäyttelijän kanssa rykii paikoitellen. Ohjaaja on kummallinen. Tähän kuvioon ei kuitenkaan jäädä, vaan seurataan myös Estheriä ja Tomasta, jotka pakenevat ja esittävät olevansa aviopari. Ja vielä mennään Prahaan, naisen luo joka katsoo Jäätelökauppiasta kerta toisensa jälkeen, ja tämän pojan kanssa matkustetaan muualle.

Monisäikeinen ja moniaalle kurottava rakenne ei sovi väsyneelle lukijalle, jollainen itse tätä kahlatessani olin. Äkisti vaihtuvat maisemat ärsyttivät, en saanut jossain kulkevasta punaisesta langasta kiinni. Potentiaalia kyllä oli, paljon. Elokuvan kuvaaminen, kuvakulman vaihdot ja kaikkea verhoava mystisyys viehättivät, jaksaminen ei riittänyt. Harmittaa näin jälkeenpäin, kunpa osaisi jättää lupaavat kirjat odottamaan oikeaa lukuhetkeä.

Kirjoittaa Lipson joka tapauksessa osaa. Teksi on miellyttävää lukea ja rytmitys on kiinnostava. Ehkä palaan joskus Jäätelökauppiaan tarinaan, uusimman teoksen Detroitin aion ainakin lukea. Suosittelen haastavamman kerronnan ja hyvän nykykirjallisuuden ystäville.

Katri Lipson: Jäätelökauppias
Tammi, 2012. 300 s.
Kansi: Markko Taina

Lavalta: Rocky Horror Show (Kulissi ry)

Kuva: Jaakko Manninen

Rocky Horror Show on mystinen musikaali. Sen juonessa on hyvin vähän koherenssia, hahmot ovat sympaattisen absurdeja ja kappaleiden luonne vaihtelee totaalisesta biletyksestä haikeaan balladointiin. Samalla se on myös tavattoman rakastettava kaikessa sekavuudessaan ja överiydessään. Näinpä Jyväskylän teatteriyhdistys Kulissi ry:n versio oli pakko nähdä ihan vain saadakseen tietää miten siellä on onnistuttu.

Ilokseni voin sanoa, että hyvin. Latoteatteri ei ole ensimmäinen miljöö, johon tämän musikaalin sijoittaisin mutta valosarjoilla tilasta oli saatu kotoisa ja lähes lavasteettomalle lavalle luodaan niin Frankin kartano kuin sen lukuisat sisätilatkin autosta puhumattakaan. Rocky Horrorin luonteeseen sopii, että lavalla on jouduttu tekemään erilaisia luovia ratkaisuja ja luovuus kikkakolmosineen on Kulissilla ollut selvästi käytössä.

Visuaalisen miellyttävyyden lisäksi roolitus on onnistunut. Esitys lässähtää helposti jos Frankilla ei ole puhtia, Pablo Delahaylta puolestaan löytyy karismaa ja leveää hymyä lavan täydeltä. Petteri Olkinuora ja Elsa Kalervo ovat ihastuttavan sinisilmäiset Brad ja Janet käyden läpi myös uskottavan muutoksen. Säpäköitä ja sopivan vinksahtaneita ovat Aleksi Keurulainen, Nea Vilhuniemi ja Taru Norrena Riff-Raffina, Magentana ja Columbiana. Ja sitten se Ville Leppäsen Rocky, selvästi on herralla jos jonkinlaista akrobatiataustaa kun kaikenlaiseen loikkimiseen lavalla kykenee. Myös ilahduttavan runsaslukuisessa ensemblessa on osaamista jos jonkinlaista ja joukkokoreografiat näyttävät hyvältä.

Kuva: Jaakko Manninen

Ainut oudoksuttanut asia oli joidenkin kappaleiden tahti. Laulullisesti homma kyllä onnistui oikein hyvin, mutta tuntui että joidenkin koreografioiden haasteena oli niiden hitaus. Eipä se toisaalta mitään haitannut. Muusikot soittivat joka tapauksessa oikein hyvin kimaltavissa hatuissaan ja muun muassa Rose tint my worldissa oli vänkä sovitus. Lauluissa oli myös haasteena paikoin huono kuuluvuus, mutta osaamisessa ei ollut puutteita.

Esityksen päättyessä naamaani sattuu, sen siitä saa kun istuu katsomossa leveä virne naamallaan. Lavalta välittyi mahtava meininki ja Antti Viitamäki on tehnyt hyvää työtä ohjauksen ja sovituksen kanssa. Rocky Horror Show'n kanssa on kaikki mahdollisuudet räjäyttää rengas ja jäädä tien poskeen kököttämään, mutta Jyväskylässä aikaloikattiin oivallisesti. Kannatti ajaa sinne ja takaisin ihan vain tämän vuoksi.

Esityksiä on jäljellä vielä viisi ja niistä kolme viimeistä ovat kaiken lisäksi interaktiivisia, joten kipittäkääpä Latoteatterin katsomoon!

Kiitokset Kulissille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka)

 Hamletia ahdistaa. Kuva: Sakari Hokkanen

Shakespearen Hamlet on eittämättä klassikko. Jollain tasolla pidän näytelmästä hirveästi, mutta toisaalta sen pituus ja masentavuus on alkanut puuduttaa. Teatteri Harakan Tapaus Hamlet pudistaa yli 400-vuotiaasta tekstistä pölyt ja kaiken lisäksi lysti on lyhennetty puoleentoista tuntiin, jonka pystyy kepeästi istumaan ilman väliaikaa myös Harakan Taiteilijatalon vanhan luentosalin penkissä.

Tarina on vanha tuttu. Tanskan prinssi Hamlet palaa kotiin myöhästyen juuri isänsä hautajaisista ja saapukin äitinsä ja setänsä häihin. Isän haamu vaatii kostoa katalalle veljelleen ja Hamlet alkaa vähitellen flipata kaikesta siitä ahdistuksesta ja juonittelusta joka hovissa velloo. Tyttöystävä Ofelia jää unohduksiin, Horatio-ystävästä ei ole apua ja tragediasta kun on kyse niin melkein kaikkihan siinä sitten lopuksi kuolevat.

Teatteri Harakan versiossa Hamletia näyttelee riemastuttavan anttituiskumainen ja karismassaan vaikuttava Mikko Virtanen. Virtanen tuo lavalle angstisen ja hämmentyneen Hamletin. Surkuhupaisa terapiakäynti, elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja avuttomuus uudessa tilanteessa tuovat Hamletin samaistuttavasti tähän hetkeen. Tukena lavalla on mainio Outi Herrainsilta, joka näyttelee säpäkästi Ofelian roolin ja liikuttelee nokkelasti myös muita paperinukkeina lavalla nähtäviä hahmoja. Ohjaaja Sakari Hokkanen hoitaa tekniikan ohella myös Horation roolin yrittäen tukea Hamletia, ollaanhan me täällä, mutta eihän prinssi siitä paljoa piittaa.

Synkkä luentosali on lavastettu oivasti, seinät on paperoitu työryhmältä ylijääneillä ideoilla ja joka puolella irvistelevät Hamletin kasvot. Esityksessä yhdistetään hyvin näyttelemistä, nukketeatteria ja videota, mikään ei tunnu turhalta kikkailulta. Parasta on kuitenkin ehkä se, että ensimmäistä kertaa minulle jää Hamletista hyvä mieli. Jotenkin työryhmä on kaivanut esiin jotain omaa, joka jättää hymyn huulille. Että voihan se näinkin mennä, hyvänen aika.

Esityksen jälkeen kiertelemme vielä Harakan kallioilla ja puhumme esityksestä, kehumme ja kehumme. Tapaus Hamlet oli hulvaton ja röyhkeä, mutta silti tarkkanäköinen ja hillitty, juuri sopiva balanssi kaikessa. Suosittelen lämpimästi reissua Harakkaan, muistakaa vain nostaa viitta laiturilla ylös jotta yhteysvene osaa noutaa teidät mukaansa kohti Taiteilijatalon pienois-Tanskaa ja sen kuohuja.

Kuva: Sakari Hokkanen

Teatteri Harakan Tapaus Hamlet on niitä esityksiä, joka olisi jäänyt näkemättä ilman kanssabloggaajien arvokkaita vinkkauksia. Talle onneksi tästä kirjoitti alkusyksyn vinkeissään ja kun esitys vielä tuli puheeksi viime viikolla niin pitihän se kalenteriin mahduttaa, kiitos siitä! Myös toinen kollega Katri ehti käydä tämän viikonloppuna tsekkaamassa.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 4.9. Lisätietoa esityksestä ja sinne saapumisesta löytyy facebook-tapahtumasta.

Kiitokset Harakalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Asetelmia (Esitystaiteen seura)

Kuva: Jenna Ojala

Harvoin tulee katsoneeksi toisen ihmisen varpaita niin läheltä. Näin ajattelen kesken Esitystaiteen seuran Asetelmia-esityksen, kun Tuukka Vasama kävelee catwalk-lavalla ohitseni. Ajattelen paljon muutakin, mutta jostain syystä nämä teippikengistä pilkottavat varpaat jäivät mieleen. Asetelmia on Tuomas Timosen runoista ponnistava nykyteatteriesitys, jossa runot elävät, sanat asettuvat näytille ja näyttelijöiden fyysisyys pökerryttää.

Varpaiden lisäksi täytyy kyllä sanoa, että pidin kovasti myös Tuomas Timosen runoista. Runojen Virkamies on kiinnostava hahmo kaikessa empivyydessään ja yritteliäisyydessään. Toki oli myös sipuleita, orvokeita ja mustikoita. Esityksessä runot kerrastuvat ja kiertyvät Laura Rämän ja Vasaman käsittelyssä, keriytyvät itseensä ja avautuvat taas. Vihtori Rämä ohjaa äänekästä spektaakkelia pöydän takaa, taustalla soivat Verneri Pohjolan ja John Coltranen kappaleet.

Asetelmia saa minut pökertyneeksi. Pitkällä pöydällä, lavalla siis, tapahtuu paljon ja äänivalli puskee päälle. Rämä ja Vasama hoippuvat, juoksevat ja vääntyvät kuolleet kuusenrangat selissään ja keho teippiä täynnä. Aistit ylikuormittuvat, huomaan että minun on vaikea keskittyä ja tuntuu etten ymmärrä. Toisaalta välillä tunnelma pysähtyy, liike lakkaa ja on pakahduttavan hienoa. Tuijotan esille nostettua banaania, esiintyjän nenänpäästä putoavaa hikipisaraa ja hengityksen tahdissa kohoilevaa selkää. Löydän lähtiessäni laukustani pienen palan kuivunutta kuusenoksaa, hymyilyttää vaikken kaikkea muuta ehkä kiinni saanutkaan.

Korjaamo Stagen esitykset ovat jo menneet, mutta esitys on nähtävissä Korjaamon tiloissa vielä loka- ja marraskuussa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Esitystaiteen seuralle.

Lavalta: Everything by my side (Fernando Rubio/Helsingin Juhlaviikot)

Sara Melleri ja Ulla Raitio. Kuva: Petri Anttila

En osaa sanoa Fernando Rubion Everything by my sidesta oikein mitään. Tai osaan sanoa paljonkin, mutta en mitään konkreettista. Jollain tavalla en edes muista, mitä sen kymmenen minuutin aikana minulle kerrottiin. Lopputulemana kuitenkin kävelin silmät kyynelissä pitkin sateista Keskuskatua kohti kotia.

Kadulla järjestettävässä esityksessä esitystilana on seitsemän sänkyä, yksi kullekin katsojalle. Esitys on kahdenkeskinen, näyttelijän ja katsojan välinen, vaikka kadulla kulkeekin jatkuvasti muita ihmisiä. Perjantain iltaesityksessä sängyt oli nostettu sateen yllättäessä Makkaratalon sisäpihan suojiin, mutta ihmisiä siitä silti kulki. Eikä se oikeastaan haitannut. Tuntui kuin sängyn ympärille olisi muodostunut jonkinlainen kupla, muualta kuuluvat äänet ovat huminaa.

Meille katsojille annettiin sänkyämme vastaava numero ja pyydettiin kävelemään, istumaan, ottamaan kengät pois ja pujahtamaan peiton alle kasvot kohti näyttelijää. Kymmenisen minuuttia kestävässä esityksessä näyttelijä kertoo hiljaisella äänellä sinulle, minulle, pieniä tarinoita hetkistä, sellaisista jotka törmäyttävät sisällä jotakin.

Esityksen alkaessa minua itkettää ja sitten hymyilyttää, kun näyttelijäni hymyilee minulle. Välillä pidän silmiä kiinni, katson näyttelijää silmiin silloin kun hän katsoo minua ja välillä katson hartiaa, alahuulta, leukaa. Yritän olla katsomatta rumaa mainoskylttiä seinässä, sen onneksi unohdin nopeasti. Päässä humisee hyvällä tavalla, olen vain siinä hetkessä. Lopulta kuulen sanat, jotka kertovat minulle esityksen päättyneen. Hymyilen, nousen, laitan kengät jalkaan ja poistun.

Everything by my side tarjosi lempeän kymmenminuuttisen hektisen viikon päätteeksi. Mieli jäi valoisaksi, silmät hyvällä tavalla kyynelisiksi. Kotiin kävellessä mietin, että kyllä tämä elämä tästä, hyvä siitä tulee. Erityiskiitos omalle näyttelijälleni Sara Mellerille, jolla on kaunis hymy ja rauhoittava ääni.

Esityksiä on vielä tänä viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina 20.-21.8. osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa.

Lavalta: Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Viime tinka on hyvä tinka ja toukokuussa ehti vielä hyvin käydä katsomassa Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä Mahdolliset maailmat. Tämä Paavo Westerbergin uusin näytelmä ei valitettavasti jatka ohjelmistossa enää syksyllä, mutta hyvästä näytelmästä voi onneksi kirjoittaa vielä jälkikäteen. Mahdolliset maailmat esittää useaan otteeseen kysymyksen entä jos? ja pyörittää juonenkäänteitään sen verran nopeasti, että toden ja toiveiden rajamaasto on häilyvä.

Antti Tähtinen (Eero Aho) on keski-ikäinen näytelmäkirjailija, jonka uusin teksti ei oikein kirjoitu, avioliiton rauha rakoilee ja suhde myös näytelmiä kirjoittavaan tyttäreen (Pia Andersson) rakoilee. Tämän nykyhetken aikatason lisäksi seikkaillaan myös varhaisessa 80-luvussa, jossa nuori Antti (Marja Salo) saa hienon teatteriroolin ja löytää vanhempiensa painiessa avioeron kanssa turvasataman itselleen näytelmästä ja kanssanäyttelijöistään (mm. Jukka-Pekka Palo). Epävarmuus omista valinnoista ja mahdollisuuksien kirjosta vie aikuisen Antin melkoiselle matkalle, joka ei tarjoa helppoja vastauksia. Massiivisen teoksen muissa rooleissa nähdään lisäksi muun muassa Kristiina Halttu, Markku Maalismaa ja Esko Salminen.

Nautin esityksen pyörryttävästä tunteesta, siitä etten ollut varma katsonko kenties näytelmää näytelmän sisällä, päähenkilön ajatuksia vai fiktionsisäistä faktaa. Dramaturgisesti tämä kaikki varmaankin on tiedossa työryhmällä, mutta minä en edes viitsinyt loksautella palasia paikoilleen vaan fiilistelin kerroksellisuutta ja rajojen hämärtymistä. Rajapintojen sekoittuminen oli erityisen hienoa metroasemalle sijoittuvissa kohtauksissa.

Ensemble on näytelmässä huikea ja näin kovalla työryhmällä voisi olla haastavaakin mennä vikaan. Aho loistaa keskusroolissaan, Salo on kerrassaan hurmaava nuorena Anttina, Salminen ja Palo lämmittävät mieltä tarinan vanhempina näyttelijöinä. Naishenkilöt jäävät ehkä ymmärrettävästikin hieman miesten varjoon, mutta erityisesti Pia Andersson nousee esille tyttären roolissaan. Mieleen ovat myös jäänyt Maalismaan ja Pirjo Luoma-ahon kerrassaan herkullinen dynamiikka parisuhdeterapiakohtauksessa.

Videokuvan käyttö, hieman samankaltainen kuin Svenskanin Sånger vid randen av ett grått havissa, toimii hyvin, tosin välillä omaa silmää häiritsee repliikkien ja kuvan hienoinen eriaikaisuus. Livevideointi joka tapauksessa mahdollistaa hyvin Suuren näyttämön tilan monipuolisen käyttämisen ilman, että näyttelijöiden tarkka työ jäisi etäisyyden vuoksi näkemättä. Markus Tsokkisen lavastus on taattua laatua, sopivan viitteellinen ja rouhea, Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu tukevat hienosti tarinaa.

Näytelmän näkemisestä on tätä kirjoittaessa kulunut jo kuukausi, mutta se on jäänyt mieleen laadukkaana perinteistä teatteria edustavana, muttei missään nimessä pölyttyneenä yksilönä. Virkeän tekstin, hyvien näyttelijöiden ja tekniikan sopivan käytön liitto ilahduttaa ja haastaa sopivasti, eikä kolmituntinen esitys puuduttanut aivoja saati yllättäen myöskään istumalihaksia.

Lavalta: Siipirikko (Valtimonteatteri)

Kuva: Mikko Kauppinen

Siipirikon loputtua ulkona odottava avara taivas tuntuu lahjalta. Ahdistunut tunnelma on jäänyt iholle, vielä kotonakin tuntuu että kuivunutta hikeä ei saa millään pois. Siipensä menettäneen hävittäjälentäjänaisen tarina kaappaa mukaansa ja pakottaa keskittymään, laittaa ajattelemaan rakkautta, sotaa ja tuhoa, ihmisen haurautta.

Hävittäjälentäjä on sankari. Ohjaamosta käsin voi hallita allaan näkyvää maisemaa, tiputtaa pommin, suorittaa täten onnistuneen lennon ja mennä sitten jätkien kanssa bisselle. Päivä toisensa jälkeen tätä aavikon pölyssä, kunnes elämänmuutos pakottaa laittamaan jalat maahan. On pakko pitää huolta jostakusta muusta kuin itsestään. Aavikko vaihtuu toiseen takaisin kotimaassa, ohjaamo konttiin josta kauko-ohjata lennokkia sotatantereella. Sehän on melkein sama asia, lentää kuitenkin saa. Paitsi että ei se ole, siipirikko ei pääse enää siniseen vaan jää harmaiden ruutujensa vangiksi.

Ihailen Ulla Virtasen kykyä solahtaa rooliinsa, olla taistelulentäjä ja äiti ja niin kovin ihminen. Yhteenpurrut hampaat, sormien ahdistuneet nytkähdykset ja tiukkaan nyrkkiin pusertunut käsi kertovat paikoin enemmän kuin suusta tulevat sanat. Sanat muuttuvat välillä huudoksi ja särähtävät korvaan, mutta niinhän se menee, siis silloin kun ihminen huutaa. Vahvalla otteella minut kuljetetaan sinisyyteen hävittäjälentäjän ohjaamossa ja pakotetaan sitten maahan, pakotetaan seisomaan ahtaassa kontissa tuijottaen harmaita ruutuja ja niillä näkyvää liikettä. Katson kuinka itsevarmuus muuttuu pakokauhuksi ja hauraudeksi, tuntuu että toisella puoliajalla lentäjän saisi rikottua vain koskettamalla.

Siipirikko on ahtaan tilan näytelmä, se tarvitsee ympärilleen seiniä päästäkseen ihon alle ja jyskyttämään kallonpohjalle. Valtimonteatterissa tämä toteutuu. Matala tila, pelkistetty lavastus ja harkitut projisoinnit ohjaavat kuvittelemaan kaiken sen muun itse. Räjähdykset, aavikon hiekan, vaaleanpunaisen ponin. Siihen keskelle Virtasen karisma, vimma ja epätoivo, muuta ei tarvita.

En ihmettele, miksi tämä George Brantin näytelmäteksti on palkittu useampaankin otteeseen. Jermo Grundström on tehnyt tässä Suomen kantaesityksessä hienon ohjaustyön, palaset ovat kohdillaan ja lopullinen vaikutus jysähtää perille vasta kotimatkalla. Mietin katsooko joku minua jostain, tälläkin hetkellä vaikka olen kotona. Ajattelen aavikolla tapahtuvia räjähdyksiä, hiekan pöllähdystä, huutoa joka ei taivaalle kuulu.

Esityksiä on tällä hetkellä jäljellä enää kaksi, perjantaina ja lauantaina (19.-20.8.), menkää!

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Pollomuhkusta tulee minulle mieleen myös pullukka kääpä.

Jaana Kapari-Jatta lienee ensimmäinen suomentaja, jonka nimen olen tietoisesti oppinut. Syynä ovat luonnollisesti Harry Potterit, joihin pihkaannuin palavasti alakouluaikana ja joiden kanssa sittemmin kasvoin ylioppilaaksi asti. Tänä vuonna olen uudelleenlukenut Pottereita suomeksi ja sitä myötä niiden kääntämistä käsittelevä Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi, 2008) sopi hyvin luettavaksi siinä sivussa.

Pollomuhkussa ja Posityyhtysessä Kapari-Jatta vastailee kysymyksiin, joita häneltä on Pottereihin liittyen vuosien saatossa kyselty. Samalla hän kertoo omasta kääntämisprosessistaan tai ainakin siitä, millaista oli kääntää Pottereita, jokainen käännettävä kirja kun on erilainen. Kerronta on leppoisaa, tulee vähän sellainen olo kuin istuskelisi Kapari-Jatan kanssa teellä ja kuuntelisi tämän kertovan juttujaan. Samalla voi vähän fiilistellä, että meillä on monta lempihahmoa ja iloita onnistuneista käännössattumuksista. Eri sanojen kääntämisestä olisin voinut lukea enemmänkin.

Kysymys-vastaus-tyyppisestä muodosta johtuen kirjassa on jonkin verran toistoa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kirjaa lukee muutama vastaus kerrallaan. Kapari-Jatan tekstiä lukiessa tulee hyvä mieli. Vastauksista välittyy intohimo omaan ammattiin ja rakkaus Pottereihin, niiden kääntämiseen on todella käytetty paljon aikaa ja ajatusta.

Tajusin tässä uudelleenlukuprojektia aloittaessani, että en ole edes varma olenko lukenut kahta viimeistä Potter-kirjaa suomeksi ollenkaan vaihtaessani hätäpäissäni lukukielen neloskirjan kohdalla englantiin. On siis aika paikata tämäkin aukko sivistyksessä ja nauttia Kapari-Jatan suomennoksista kaikkien seitsemän osan verran, sillä kyllähän ne vain ovat loistokkaita.

Kirjasta minua muistutti kesäkuinen Tuntemattoman lukijan bloggaus ja saapahan tällä myös kuitattua yhden kohdan Okklumeus-haasteeseen.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Tammi, 2008. 164 s.
Kansi: Mika Launis

Raameissa: Finlayson Art Area

 Petri Ala-Maunuksen The Great Deluge (2016).

Tampereelta löytyy taidenäyttelyä moneen makuun ja tunnelmaan. Elokuun loppuun asti esillä oleva Finlayson Art Area esittelee taidetta teemalla Veistoksellinen, vihreä ja värikäs Finlayson rouheassa tehdasympäristössä. Kaiken lisäksi tapahtuma on ilmainen, joten teoksia pääsee katsomaan matalalla harkintakynnyksellä.

Kuusvooninkisen tiloissa on esillä teoksia usealta eri taiteilijalta. Ensimmäisessä kerroksessa pääsee näkemään Petri Ala-Maunuksen massiivisia maalauksia ja Tanya Akhmetgalievan tekstiilitaideteoksia. Erityisesti Ala-Maunuksen fantasiaan päin kallistuvat ja valuvat maisemat sykähdyttivät ja kutsuivat tarkastelemaan lähemmin. Jonkun teoksista olisin huolinut vaikka kotiin, jos meillä sellaista seinätilaa vielä olisi.

Samuli Heimosen susitöitä.

Kolmannessa kerroksessa on esillä neljän taitelijan töitä. Antti Tantun synkkäsävyisissä töissä kiinnostavinta oli niiden valmistustekniikka eli töiden veistäminen puupinnalle ja painaminen sen jälkeen. Kaisa-Leena Halisen puutyöt olivat mustuudessaan sympaattisia, karvaista puuta olisi tehnyt mieli silittää.

Samuli Heimosen susimuotokuvat olivat melkoisia katseenvangitsijoita. Näissä töissä muotokuva oli yhdistynyt mielikuvitukselliseen maailmaan ja luovaan värien käyttöön. Myös kultasilmäisen suden olisin voinut ottaa kotiin. Samassa salissa esillä oleva Minna Suoniemen videoinstallaatio Toinen valssi kannattaa ehdottomasti käydä myös katsomassa. Unenomainen tunnelma hylätyssä kartanossa, musiikki ja rauhaisa valssi olivat miellyttävää katsottavaa, mieleen tuli Kilttien ihmisten Jotakinkuin Grey Gardens.

Taidekierroksen kruunasi Tapahtumien Yönä Väinö Linnan aukiolla elokuvamusiikkia esittänyt jousikvartetti ja trumpetisti. Moon River, Third Manin teema, My Favourite Things ja moni muu tuttu sävelmä kaikui Pekka Jylhän Kukkataivas-teoksen ympärillä eikä pieni sadekaan haitannut.

Lavalta: Pulcinella, Maccus, Bucco ja Kukko (Teatteri Metamorfoosi)

Pulcinella kohtaa muun muassa karhun. Kuva: Teatteri Metamorfoosi

Kansallismuseon Linnanpihalla on elokuun aikana mahdollista kokea käsinukketeatteria italialaisin ja suomalaisin maustein. Teatteri Metamorfoosi on tuonut lavalle esityksen Pulcinella, Maccus, Bucco ja Kukko, jossa kapinallinen Pulcinella riehuu milloin missäkin ja aiheuttaa kaaosta mennessään. Lähes sanaton esitys nojaa fyysiseen huumoriin ja kauhistuttaisi suorasukaisuudellaan ellei se naurattaisi niin paljon.

Pulcinellan tarinaa kertovat hahmon kaksi isää, Maccus ja Bucco, ja lisäksi ensembleen kuuluu kukko, joka huolehtii musisoinnista ja laulusta. Tarina kulkee kohtaamisesta toiseen ja minne Pulcinella meneekin tuntuu hän saavan aikaan kaaosta ja hävitystä. Käyttäytymissääntöjä ei ole, vaikka toisaalta esityksessä nähdään myös mainio lakanoidenvetokohtaus. Erityismaininnan haluaisin antaa myös Kuoleman upean hugosimbergmäiselle olemukselle.

Paikoin Pulcinellan toiminta on niin väkivaltaista, että heikompaa hirvittää samalla kun kaiken koomisuudelle ei voi kuin nauraa. Esiintyjät Riina Tikkanen ja Johanna Kultala tekevät loistavaa työtä niin käsinukkien kuin myös naamioden takana. Iika Hartikainen huolehtii kukkona musiikista ja tekee sen erinomaisesti, myös kukon ilmeet olivat mainioita. Ajoitukset toimivat, falsettimaiset äänet piipittävät ja katsomossa naurattaa, joten voinee todeta Elina Putkisen ohjauksen onnistuneen.

Esityksen jälkeen suupieliin sattuu kaikesta nauramisesta ja omasta naamanvääntelystä kun mietti, että saako tälle nyt edes nauraa. Pulcinellan kohtaamiset muun muassa luutaa heiluttavan rouvan, huutavan vauvan, karhun ja tiukkailmeisten vartijoiden kanssa ovat kaoottisia ja mitä vain voi tapahtua. Ehdottoman nautittavaa nukketeatteria miellyttävässä sisäpihamiljöössä tämä Pulcinella jne., suosittelen.

Esityksiä on jäljellä runsaasti (viimeinen 28.8.), joten tätä ehtii vielä hyvin katsomaan. Suositusikäraja on viidestä ylöspäin.

Lavalta: Mosasauruksen arvoitus (Teatteri Tuike)

Kesäteatterikausi ei suinkaan ole vielä ohi ja muun muassa mainiossa paikallisteatterissamme Teatteri Tuikkeessa porskutetaan Mosasauruksen arvoituksen kanssa vielä muutaman esityksen verran. Tuikkeen ensimmäisessä kesäteatteriesityksessä päästään tutustumaan monenlaisiin dinosauruksiin, seikkailemaan liitukaudella ja ratkaisemaan pulmia.

Kaksi koululaista päätyvät mystisen kirjan kautta liitukaudelle ja siellä tehtävänä on selvittää mikäs muukaan kuin mosasauruksen arvoitus. Neuvokkailla nuorilla ei onneksi mene sormi suuhun, kun vastaan tulee dinosauruksia milloin minkäkin ongelman kanssa, vaan kaikki pulmat ratkaistaan suit sait. Samalla voidaan myös pitää vähän hauskaa esimerkiksi triceratopsin tai lentävän tapejaran kanssa.

Hieman alle tunnin mittainen esitys on juuri sopivan pituinen. Simppeli tarina kantaa hyvin ja myös yleisössä olleet lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän hyvin. Näin aikuiskatsojana minulla ei myöskään ole mitään valittamista. Nauratti paljon, esitys ei tuntunut liian aukiselitetyltä ja dinosaurukset olivat kaikkine pulmineen tavattoman sympaattisia eivätkä lähes lainkaan pelottavia. Muun muassa seismosaurukselle hihittelimme vielä kotimatkallakin.

Kimmo Tähtivirran ohjaamassa esityksessä lavalla nähdään kolme näyttelijää. Alkukesästä miehitys oli hieman eri, näkemässämme esityksessä rooleissa olivat Ia Nissinen, Mimmu Korvenpää ja Vilma Savolainen. Kukin hoiti hommansa oikein hyvin ja kiitosta annan erityisesti hyvistä ajoituksista ja komiikan tajusta. 

Perinteistä näyttelemistä, akrobatiaa ja varjoteatteria yhdistelevässä esityksessä lavasteet on jätetty minimiin ja mielikuvitukselle annetaan sijaa. Liitukauden maisema ilmestyy lavalle kuin itsestään ja paikkojen sijoittelu lähiympäristöön tuo hauskan lisän näytelmään. Samalla opitaan jotain dinosauruksista ja ehkä vähän siitäkin, että kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Oivallisesta lastenteatterista jää hyvä mieli.

Mosasauruksen arvoituksen ehtii nähdä 20.8. asti ja jo 27.8. Tuikkeelle voi puolestaan lähteä katsomaan sanatonta lastenteatteriesitystä Veden alla.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja + haastekoonti

Horisontti vinossa toiselta puolen palloa, Pohjois-Norjasta siis. Ei näkynyt valaita siellä.

Witi Ihimaeran Valasratsastaja (Like, 2003) on herkkä tarina itsepäisestä tytöstä, murenevasta kulttuurista ja valaista. Maorien uskomukset ja tosielämän realiteetit sekoittuvat kiinnostavaksi kertomukseksi, joka vie retkelle Uuden-Seelannin rannikolle. 

Koro Apirana odottaa, että sukuun saataisiin pojanpoika johtajuuden manttelia kantamaan. Poikaa ei kuitenkaan tule, vaan syntyy sinnikäs pieni tyttö Kahu. Koro ei osaa hyväksyä lapsenlastaan, jolle on kaiken lisäksi annettu nimi esi-isän mukaan. Tyttö ei kuitenkaan luovuta, vaan yrittää tehdä isoisälleen mieliksi ja seuraa tätä kaikkialle. Samalla maailma muuttuu, vanhat tavat ja maorikulttuuri ovat katoamassa ja Koro pelkää suvun perinteiden puolesta. Joskus vanhoista uskomuksista on kuitenkin luovuttava, kun pyhät valaat ovat vaarassa ja kaikki uhkaa mennä pieleen.

Tarinaa kertoo pääasiassa Kahun setä Rawiri, nuori mies joka tasapainottelee maailman kutsun ja perinteiden välimaastossa. Rawiri myös rakastaa pientä Kahua varauksetta ja ihailee tämän sinnikkyyttä mutta kummastelee tytön erikoisuutta. Sivustakatsojan näkökulmasta Kahu jää hieman etäiseksi hahmoksi ja ehkä niin on hyväkin, sillä Rawirin kerronnassa jalat ovat tukevasti maassa antaen hyvää vastapainoa myyttisille valaille.

Lukemisesta tekee haastavaa tekstin sekaan runsaasti ripotellut maorin kielen sanat. Kirjan lopussa on kyllä sanasto, mutta sinne selaaminen katkaisi aina lukemisen ikävästi. Lopulta päätin olla tarkistamatta sanoja lainkaan ja lukeminen sujui yllättävän hyvin, sanojen sävystä pystyi päättelemään jotain sisällöstä ja niiden rytmiikka nivoutui osaksi lukuelämystä. Kaikkea ei aina tarvitse ymmärtää.

Kirjaa lukiessa tajuan, että olen nähnyt myös siitä tehdyn elokuvan tai ainakin osia siitä. Rannalla makaavat valaat ja myrskyävä meri palaavat mieleen kuvina vaikka kirjan teksti ei anna paljon avaimia visuaalisuuteen vaan keskittyy lähinnä tunteiden kuvaukseen. 

Valasratsastaja osui hyvään lukusaumaan. Keskittyminen riitti tasapainoilemaan mytologian ja realismin rajamaastossa, vanhat maorilegendat olivat kiinnostavia ja valaat kiehtoivat kovasti. Teoksen pituus on myös juuri sopiva, tarina kantaa ja jättää riittävästi ihmeteltävää ja avoimuutta valaiden pyrstöjen kadottua taas aaltoihin.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (The Whale Rider, 1987)

Like, 2003. 159 s.

Suomennos: Mervi Hangasmäki

***

Valasratsastaja oli Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen viime tingassa lukemani haasteen viimeistelevä teos. Alkuperäiskansoihin keskittyvässä haasteessa tarkoituksena oli lukea todellisista alkuperäiskansoista kertovaa tieto- tai kaunokirjallisuutta ja yhden kirjan oli liityttävä saamelaisuuteen. Omat haastesuoritukseni olivat Valasratsastajan lisäksi Päivi Alasalmen hieno, kolmesta ajasta kertova Joenjoen laulu ja Australian aboriginaaleista kertova, totena pidetty mutta sittemmin huijaukseksi osoittautunut Marlo Morganin Viesti oikeiden ihmisten maailmasta. Joenjoen laulu oli näistä kolmesta suosikkini, mutta Valasratsastajassa oli jotain komean alkuvoimaista. Viestistä puolestaan jäi hieman katkera tunnelma mieleen. Kiitokset Suketukselle kiinnostavasta haasteesta!

Lavalta: Super Sunday (Race Horse Company/Teatterikesä)

Kuva: Petter Hellman

Onnistuin nappaamaan itselleni ainakin sillä hetkellä viimeisen lipun perjantaiseen Race Horse Companyn Super Sunday -spektaakkeliin, jota esitettiin Teatterikesän aikana Sorin Sirkuksen tiloissa. Kotimainen äijäsirkus onnistui hurmaamaan sekopäisellä show'llaan ja vastasi samalla myös päivän adrenaliiniannoksesta.

Rauli Kosonen, Petri Tuominen, Kalle Lehto, Mikko Karhu, Odilon Pindet ja Mikko Rinnevuori saapuvat lavalle komeilla kilpahevosillaan ja siitä lähtien esitys vuorotellen naurattaa ja saa pidättämään hengitystä, välillä molempia samaan aikaan. Reteästi havaijipaitoihin ja sortseihin sonnustautuneet miehet temppuilevat lavalla muun muassa keinulaudoilla ja trampoliineilla unohtamatta vaikuttavaa kuolemanpyörää. Hurjuuksien lisäksi esitys on näyttävä myös visuaalisesti, sillä väriä löytyy niin lavasteista kuin asuistakin.

Osaaminen on ensiluokkaista, mutta kaikki tuntuu hoituvan vaivattoman näköisesti ja pilke silmäkulmassa. Kaveria läimäistään leikillisesti, samalla ollaan tarkkana siitä että temppujen varmistukset on tehty ja patjat varmasti oikeassa kohdassa. Tunnelma on sopivan överi, kuvitteelliset henkselit paukkuvat onnistuneiden temppujen jälkeen.

Kuva: Petter Hellman

Rytmitys on esityksessä hyvä. Tylsistymään ei pääse ja massiivisempia varusteluja vaativien temppujen väliin mahtuu hyvin niin sanotusti pienemmän kaavan akrobatiaa ja muun muassa huvittava nunchaku-näytös. Loppupuolella nähtyä Jeesus-viittausta en ihan ymmärtänyt, se oli mielestäni muusta tematiikasta irrallinen, mutta täytyy myöntää että kuolemanpyörä ja elmukelmu olivat lopulta unohtumaton yhdistelmä.

Kaiken sen testosteronin ja muiden höyryhormonien tuiskeessa minua alkoi kaiken lisäksi itkettää. Onhan se nyt hienoa, mihin kaikkeen ihmeelliseen ihmiskeho pystyy. Tämän tunteen saavat aikaan minussa pääsääntöisesti vain baletti ja nykysirkus. Kannatti mennä, hienoja taitajia ja hauskaa oli.

Race Horse Company kiertää esitystensä kanssa suhteellisen ahkerasti, joten kehotan pitämään silmät auki esitysten varalta. Itse yritän myös päästä ryhmää katsomaan kunhan tulevat taas tänne Helsinkiin.

Lavalta: Eeva Kontu feat. Lauri Viita (Teatterikesä)

Kuva: Carolin Büttner / Teatterikesä

Teatterikesän torstaissa Ohjelmateltta täyttyi ääriään myöten iltakymmeneltä, kun vuorossa oli konsertti Eeva Kontu feat. Lauri Viita. Lauri Viidan juhlavuoteen sopivasti konsertissa kuultiin ensiesityksenä kappaleita Viita 1949 –musiikkinäytelmästä ja niiden lisäksi erinäisiä uusia sovituksia sellaisista manserockin klassikoista kuten Juicen Tampereen aamu ja Popedan Pitkä kuuma kesä.

Solisteina kuultiin upeita Nina Tapiota ja Jukka Nylundia, vierailijoina lavalla nähtiin häikäisevät Petra Karjalainen ja Tiina Weckström. Yhtyeessä puolestaan soittivat Joonas Mikkilä, Saku Mattila, Teemu Broman, Mikko Renfors, Harri Topi ja Lotta Laaksonen. Tällä kymmenpäisellä kokoonpanolla kelpaa tosiaan esiintyä, sillä osaaminen on ensiluokkaista.

Toki tiesin etukäteen Eeva Kontun olevan lahjakas kapellimestari, mutta tämä konsertti pääsi silti yllättämään. Kontu osaa säveltämisen ja johtamisen lisäksi myös esiintyä valloittavasti, laulaa vetävästi ja soittaa pianoa tavalla, josta siippani olisi ollut haltioissaan. Kappalelistan ehdin jo unohtaa, mutta katkelmia Viidan runoista ja kirjeistä jäi päähän soimaan ja miesten ruikutusrakkauslaulut naurattavat edelleen.

Tämän konsertin perusteella syksyn ohjelmistooni sujahtaa ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin Viita1949 –musiikkinäytelmä, jossa Kontun sävellyksiä siis kuullaan. Ilokseni voin ilmoittaa, että esityksen kappaleista on tekeillä myös cd-levy, jonka aion itselleni hankkia. Kerrankin on mahdollisuus kuunnella kappaleita vielä kotonakin. Tästäkin iltamasta olisi ollut loistavaa saada tallenne, vaikka tokihan liveveto on aina paras siinä hetkessä.

Konsertin aikana Ohjelmateltan katto tuntuu hengittävän mukana. Tunnelma vaihteli riehakkaasta lähes hartaaseen ja sydäntä sytkyttää useaan kertaan. Vahvat laulusuoritukset, komeat sovitukset ja Kontun oma into tekivät konsertista upean kokemuksen. Jos tämä jossain vielä tulee ohjelmistoon, niin suosittelen sitä mitä lämpimimmin. 

Lavalta: Ritual Reality (Tukkateatteri)

Tampereen Tapahtumien Yönä ympäri kaupunkia löytyi jos jonkinlaista ohjelmaa. Itse päädyin harhailemaan Tukkateatteriin, jossa esitettiin illan aikana kahdesti Ritual Reality –performanssi. Tosi-tv-ohjelmista ammentavassa rituaalissa palvottiin milloin mitäkin ruudussa pyörivää formaattia sopivin menoin. Sinä saat ruusun, toinen kutsutaan päiväkirjahuoneeseen. Ja selfie, selfie, selfie.

Noin puolituntinen performanssi on pituudeltaan juuri sopiva. Esiin ehditään nostaa useita formaatteja, joita katsellaan ensin hetki ja sitten suoritetaan rituaaleja. Myös yleisöä osallistetaan, mutta melko kivuttoman oloisesti. Tosi-tv:n minäminä-kulttuuriin se myös sopii, minäkeskeisyys ja yksilön esiinnostaminen. Esiintyjät Miia Säppi ja Terhi Meriläinen hoitavat kivikasvoiset roolinsa mainiosti mitä papittaria nyt sitten olivatkin, ihailin sitä pokan pitämiskykyä hämmentävienkin tilanteiden keskellä.

Jonkin verran harmittelen, että ensimmäinen rivi oli niin tiiviisti esitystilan ympärillä, takakatsomosta näki hieman rajoitetusti lattianrajassa olevaa rekvisiittaa ja jotain jäi ehkä tajuamatta. Olisihan toki voinut sinne itsekin istua, kaksi paikkaa taisi olla vapaana, mutta en kehdannut mennä sinne kahviani ryystämään. Mukana kuitenkin pysyi hyvin.

Kokonaisuutena Ritual Reality olisi voinut hyötyä pienestä jäsentelystä ja tiivistämisestä, toki jos esitys on esillä ensimmäisiä kertoja sillä on potentiaalia jämäköityä ajan kuluessa. Ehdoton suosikkini esityksen kohdista oli liturginen osio, jossa kaksiäänisesti lueteltiin formaatteja, se oli absurdiudessaan hienoa. Ritual Reality täytti mainiosti sielustani löytyneen performanssinmentävän aukon.

Lavalta: Transformations - otteita maskuliinisuuden sanakirjasta (Transforces/Teatterikesä)

Kuva: Hannamari Johansson

Teemu Mäen ja Transforcesin esitys Transformations – otteita maskuliinisuuden sanakirjasta sai ensiesityksensä keväällä Mad Housen Transforces on Stage -viikolla. En ehtinyt käydä sitä silloin katsomassa, joten ilahduin kovasti kun esitys saapui myös Tampereen Teatterikesään. Pakkahuoneelle siirtynyt esitys yhdistelee videohaastatteluja, spoken wordia ja liikeilmaisua monipuoliseksi kokonaisuudeksi, joka pohtii sukupuolen määrittelyn vaikeutta ja moninaisuutta.

Videoissa esiintyvien henkilöiden lisäksi lavalla nähdään livenä viisi esiintyjää (Maru Hietala, Valto Kuuluvainen, Jamie MacDonald, Aro Mielonen ja Venni Rechardt). Episodimaisesti etenevä kerronta liikkuu tiukasta informaatiotulvasta liikkeen tutkimiseen ja omien kokemusten jakamiseen. Ihailen esiintyjiä, sitä rohkeutta jolla he tuovat omat ajatuksensa lavalle muiden tarkasteltaviksi siitäkin huolimatta, että osa ei haluaisi kokea itseään minkäänlaisena äänitorvena omalle asialleen ja elämälleen.

Sateisen aamupäivän kävelyn jälkeen ensimmäisellä puoliajalla huomaan väsyväni meditatiivisempiin osioihin, harmittaa. Soolo-osuuksissa kehonkieli viestii kiinnostavasti sukupuolta tai ainakin illuusiota siitä, mikä se sitten onkin. Ehkä se toisaalta osoittaa myös omia päänsisäisiä rakenteitani, kun huomaan ajattelevani tiettyä liikekieltä selkeästi feminiinisenä tai maskuliinisena. Miten liikkuu Nainen, miten liikkuu Mies?

MacDonaldin esittämät sanakirjaosuudet ovat kuin spoken wordia, mieleen tulevat Juuso Kekkosen esitykset ja ihmekös tuo kun aihepiirit ovat paljolti samoja. Trans-asioiden käsittelyyn liittyvä sanasto on laajaa, osittain väärinkäytettyä tai –ymmärrettyä ja paikoin myös mahdotonta määritellä täysin tarkasti. Oman tvistinsä hommaan laittaa esityksen kaksikielisyys, osa puheesta kun on englanniksi. Esitys on kyllä tekstitetty, haastavuudeksi itselleni osoittautui se että harhauduin lukemaan niitä tekstityksiä vaikka ymmärrän molempia kieliä hyvin. Toisaalta informaation määrä on myös melkoisen massiivinen ja väliajan kanssa kaksi ja puolituntinen esitys tuntuu välillä turhan pitkältä.

Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että esitys ei ole vihainen. Toki se nostaa esille muun muassa maamme poliitikkojen mitä omituisimpia lausuntoja, mutta enemmänkin osoittaakseen niiden naurettavuuden ja tietämättömyyden. Esitys myös osoittaa nasevasti, että tiettyä agendaa esiin nostamalla ja ehkä jopa ”myönnytyksiä” antamalla voi helposti piilottaa muita tekojaan sen alle.

Transformations nostaa pintaan myös omia pelkoja. Opettajan ja etenkin biologian opettajan roolissa käsittelen näitäkin kysymyksiä nuorten kanssa. Miten sitä osaisi sanoa oikea, muistaisi termit ja kykenisi kuulemaan ja näkemään jokaisen omana itsenään? Ei mikään helppo rasti.

Transformationsin parasta antia on ihmisyys, se miten rakenteet ja ajatukset jotka eivät itselleni ole arkipäivää tuodaan esille. Vaikka kerrotut anekdootit ja tilanteet ovat vieraita, on niiden taustalla samaistuttava ajatus: toive olla sellainen jollainen haluaisi olla ja tulla hyväksytyksi sellaisena. Se ei ole lainkaan typerä haave. Esityksen loppu jättää hyvän mielen riehakkuudellaan, samalla itkettää.

Millaista olisikaan, jos tällaista esitystä ei tarvitsisi tehdä? Ei tarvitsisi sanoa, että meitä on monenlaisia ja se on ihan ok.

Näin esityksen talkoolaislipulla.

Raameissa: Reima Nevalainen ja Seikkaillen kotiin (Tampereen taidemuseo)

Reima Nevalainen on Vuoden nuori taiteilija 2016 ja näyttelynsä on nyt esillä Tampereen taidemuseossa. Kollaasitekniikkaa suosiva taiteiteilijan teoksia on esillä useita kymmeniä ja niiden lisäksi näyttelyssä on myös piirroksia ja valokuvia Nevalaisen Japanin matkalta.

Täytyy myöntää, että ahdistuin Nevalaisen töitä katsellessani. Niissä esiintyvät ruhjotut, rikkinäiset ja osittaiset ihmishahmot ja kallot ja beigen- ja ruskeankirjava värimaailma veivät ahdistaviin ajatuksiin. Kiersin näyttelyn tästä syystä melko nopeasti. Yhden työn eteen pysähdyin, se oli yläkerroksesta löytynyt Ugetsu jossa oli todella kaunis taivas.

Keskikerroksesta löytyvä Olotila puolestaan ilahdutti, siellä sai piirtää itse erilaisten tehtävänantojen mukaisesti. Itse piirsin asetelman katsomatta paperiin, oli yllättävän haastavaa olla vilkuilematta mutta samalla myös kovin hauskaa.

Muumilaaksossa on tällä hetkellä esillä Seikkaillen kotiin -kokonaisuus, jossa matkataan, ehkä välillä vähän eksytään ja joudutaan vaaroihin ja palataan kotiin. Teokset on valittu museon kokoelmista ja järjestetty teemoittain. Näyttelyssä on esillä myös Tuulikki Pietilän rakentamia pienoismalleja, jotka liittyvät eri Muumi-tarinoihin.

Itse ihastelin erityisesti pieniä mustepiirroksia korjauslakkoineen ja Pietilän yksityiskohtaisia pienoismalleja lukuisine hahmoineen. Erityisesti Hosulin ja Sosulin näkeminen ilahdutti ja kykkihän se esi-isäkin Muumi-Talon kakluunin päällä. Näyttelyyn olisi tehnyt mieli jäädä istuksimaan ja lukemaan, tunnelmoimaan seikkailuissa.

Reima Nevalaisen työt ovat esillä 11.9. asti ja Muumilaaksoon pääsee 30.10. asti, sen jälkeen Muumi-näyttely sulkeutuu ja avautuu Muumimuseona Tampere-talossa toukokuussa 2017.

Raameissa: Ron Mueck (Sara Hildénin taidemuseo)

Ron Mueckin veistos Couple under an Umbrella (2013).

Sara Hildénin taidemuseossa on tällä hetkellä esillä kuvanveistäjä Ron Mueckin veistoksia. Töitä näyttelyssä on vain kymmenen, mutta niiden katsomiseen saa kulumaan aikaa. Sekatekniikalla työstetyt häkellyttävän aidonoloiset veistokset ihmisistä erilaisissa tilanteissa kutsuvat hypistelemään, onneksi yläkerrassa on tähän tarkoitukseen pieni malli käytetyistä materiaaleista.

Näyttelyssä on jossain määrin aavemainen tunnelma. Veistokset ovat niin elävän näköisiä, että odotan jatkuvasti niiden hengittävän tai räpyttävän silmiään. Mueckin ihmiset ovat myös lähes poikkeuksetta joko väsyneen tai hieman vihaisen näköisiä, mikä lisää tiettyä vaivaantuneisuutta. Esimerkiksi Woman with Shopping vangitsee uupuneella katseellaan.

Ehdottoman kiinnostava näyttely kuitenkin on. Mueckin työskentely on pikkutarkkaa ja ihmiskeho näyttää, no, ihmiskeholta kaikkine ryppyineen ja karvoineen. Vaikuttavimpia ovat suuret teokset, etenkin heti yläkerran aulassa esillä oleva Couple under an Umbrella joka pysäyttää jo pelkällä massiivisella koollaan.

Veistosten katselun jälkeen kannattaa käydä kurkkaamassa yläkerrassa olevaa Gautier Deblonden dokumentaarista aineistoa Mueckin työskentelystä. Valokuvat antavat jo osviittaa työn määrästä ja tarkkuudesta, mutta etenkin videomateriaali Mueckin työskentelystä on hiljentävää. Videota katsellessa voisi melkein meditoida ja ihmetellä sitä muokkaamisen, pyyhkimisen, korjaamisen ja viimeistelyn määrää.

Ron Mueckin työt ovat esillä 16.10. asti.

Lavalta: Kesäyön uni (Ryhmäteatteri)

Titania keijuineen. Kuva: Tanja Ahola

Kesäperinteet jatkuvat, matkamme vei jälleen kerran Hyvän omantunnon linnakkeeseen katsomaan Ryhmäteatterin kesävetoa. Tänä vuonna juhlistettiin Shakespearea, jonka kuolemasta on 400 vuotta, esittämällä näytelmänsä Kesäyön uni. Komediallisessa esityksessä ateenalaiset nuoret päätyvät yöllä keskelle maahisten ja keijujen maata, jossa unennäkö on todellisuutta tärkeämpää ja koskaan ei voi tietää kehen herätessään rakastuu.

Kesäyön unessa Lysander (Noora Dadu) ja Hermia (Anna-Riikka Rajanen) päättävät mennä salaa naimisiin ja sopivat tapaavansa yöllä metsässä. Perässä seuraa Helena (Pyry Äikää), joka on päättänyt johdattaa Hermian sovitun sulhasen Demetriuksen (Henri Tuominen) paikan päälle. Samaan aikaan metsässä näytelmää harjoittelee työläismiehistä koostuva sakki toivoen pääsevänsä sen myötä esiintymään Ateenan kuningas Theseuksen ja Hippolytan (Robin Svartström ja Minna Suuronen) häihin. Toisaalta samaisessa metsässä riitelevät keijujen kuningas ja kuningatar Oberon ja Titania ja kuolevaiset on helppo sotkea mukaan tähän peliin.

Näytelmä oli itselleni tuttu vain kursorisesti, joten esityksen katsominen meni jo yleissivistyksenä. Esityksessä käytetty Lauri Siparin suomennos sopii näyttelijöiden suuhun varsin hyvin ja rullaa mukavasti muutamaa hieman epäselvää kohtaa lukuunottamatta. Kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä jaksaa viihdyttää ihan sellaisenaan ilman ylimääräisiä kommervenkkeja.

Omat väännökset esitykseen oli lisätty roolitusta sekoittelemalla. Sekaisin on miehet, naiset kirjoittaa Shakespeare ja näin ne ovat myös rooleissaan. Tästä ei kuitenkaan tehdä mitään numeroa ja hyvä niin, lavalla esitetään nimenomaan roolia eikä silloin sulupuolella ole niin väliä. Noora Dadu on oikein vakuuttava intohimoisena Lysanderina ja Pyry Äikää on kerrassaan viehättävä Helena. Sari Mällinen puolestaan on kaikkine kähinöineen oikein sympaattinen Puck.

Näytelmän harjoitukset alkakoot. Kuva: Tanja Ahola

Omia suosikeitani olivat silti työläismiehet Perä, Vankka, Kuono, Pölkky ja Nälkä eli Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Aarni Kivinen, Juha Pulli ja Marko Tiusanen. Näytelmäkerholla oli asenne kohdallaan ja meininki katossa. Häissä esitetyn Mitä murheellisin komedia Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta voisin myös katsoa uudelleen, siinä oli sitä menoa ja tunteen paloa ja sai sopivasti vetää överiksi.

Kokonaisuutena tämä Esa Leskisen ohjaus klassikosta oli varsin tasapainoinen esitys. Jalat eivät menneet alta, mutta viihdyin katsomossa oikein hyvin eikä tarvinnut pitkästyä. Näytelmä pelaa näyttelijöidensä taidon varaan sortumatta ylenpalttiseen visuaaliseen tykitykseen ja se ei ole tällaisessa puhepainotteisessa esityksessä lainkaan huono asia. Janne Siltavuoren lavasteet ja Ninja Pasasen puvut olivat kyllä hienoja, mutta eivät vaatineet heltiämätöntä huomiota itseensä. Lopputulemana makoisat unet, ei hassumpaa.