Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (Ruusujen sota #1)

Lukuoikeuspalvelut selvästi madaltavat kynnystäni tarttua teoksiin, joiden lainaaminen fyysisinä opuksina tuntuu jotenkin vaikealta. Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2011) osui kohdalle BookBeatissa ja sitä kun oli teini-ikäinen serkkunikin suositellut niin nakuttelin teoksen omaan kirjastooni.

Gregory yhdistelee tarinassaan todellista historiaa ja sepitettä. 1400-luvun Englannissa käydään Ruusujen sotaa Yorkin ja Lancasterin sukujen välillä. Leskeksi jäänyt Elizabeth Woodville pelkää asemansa puolesta miehensä kuoleman jälkeen ja pyytää apua Englannin uudelta kuninkaalta Edwardilta, joka rakastuu kauniiseen naiseen päätäpahkaa ja nai tämän hovin vastustuksesta huolimatta. Kovapäinen tuore kuningatar luovii hovin juonittelujen kiemuroissa yrittäen saada omat lapsensa vallankahvaan kiinni käyttäen niin diplomatiaa kuin noitakeinojakin, mutta valtaistuimelle on muitakin ottajia.

Välillä kerrontaa on vaikea seurata, etenkin jos pitää eripituisia taukoja lukusessioidensa välillä. Edvardit, Edwardit, Rikhardit ja Henrikit menevät iloisesti päässäni sekaisin, sillä 1400-luvun loppupuolen englantilaiset aateliset eivät kuulu erikoisosaamiseni piiriin ja poikalapsille ei näemmä osattu antaa vaihtelevia nimiä. Kirjailija yrittää kyllä parhaansa lisäten nimien perään titteleitä ja tarkennuksia, se puolestaan välillä vähän rasittaa sillä kahdennenkymmenennen kerran kohdalla muistan kyllä jo keitä ne kuningattaren Grey-pojat ja keitä ne viralliset kruununperimysjärjestyksessä olevat olivat. Toisaalta kirja myös helpotti Shakespearen Henrik VI -näytelmän filmatisoinnin seuraamista joten puolensa tälläkin.

Tökkimisestä huolimatta Valkoinen kuningatar oli silti melkoisen koukuttava ja sen luki loppuun mielellään. Sen verran kiinnosti, että eiköhän myös samaan sarjaan kuuluvat Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar tule tässä luettua. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja Britannian aatelistosta ja sen juonitteluista viehättyville.

HelMet-haasteeseen merkitsen tämän kohtaan kirjassa juhlitaan, sillä onhan tässä häitä, kruunajaisia ja voitonjuhlia.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009)

Bazar, 2011. 476 s.

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Lavalta: #Hope (Duo D'LYh/Kanneltalo)

Kuva: J-P Salminen

Kommunikaatiossa ei aina tarvita sanoja

Kiinnostavia pienten toimijoiden nykysirkusesityksiä on nykyään paljon tarjolla. Kanneltalossa nähtiin tällä viikolla Duo D'Lyhin uusin esitys #Hope, jossa esiintyvät Sanni Sarlin ja Kaito Takayma. Sarlinin erikoisalaa ovat rengastrapetsi ja hulavanteet, Takayman puolestaan jongleeraus ja esinemanipulaatio. Kaikkia taitojaan käyttäen duo luo lavalle pienieleisen ja viehättävän esityksen.

Teos on saanut inspiraationsa ihmistenvälisestä kommunikaatiosta. Itse jumitin ensimmäisissä kohtauksissa miettimään liikaa symboliikkaa ja viittauksia tai oikeastaan sitä, etten löytänyt niitä selkeästi. Lopulta tajusin rentoutua ja katsoa esiintyjiä. Yhdessä ja erikseen he liikkuvat lavalla, välillä selvästi toista väärin lukien ja konfliktiin ajautuen, toisessa kohdassa taas ymmärtäen ja saman tahdin löytäen. Omia suosikkikohtauksiani olivat Takayaman taitava pallotemppuilu, miten voikin ihmiskeho kyetä moiseen, ja Sarlinin viehättävät hulanumerot.

#Hopen musiikki on sekopäistä särinää ja jumittavaa jurnausta. Kaikki klipit on haalittu Creative Commons -kirjastoista muodostaen kiinnostavan kokonaisuuden. Kappaleet sopivat numeroihin hyvin vaikka välillä epätahtisuudellaan aivoja nyrjäyttävätkin.

Arvostan tässä esityksessä paljon myös sitä, että iltapäivien näytökset olivat maksuttomia. Toivottavasti todella moni nuori pääsi tätä katsomaan ja ehkä samalla kokemaan uudenlaisen taidemuodon.

Esitys on jollain tavalla kovin sympaattinen. Se ei yllätä katsojaa hengästyttävän vaarallisin tempuin, mikä ei toisaalta tarkoita sitä ettei taitoa olisi. #Hope on miellyttävä katsaus kahden sirkustaiteilijan osaamiseen ja siihen, mitä kaikkea hienoa kaksin voi saada aikaan.

Kanneltalon esitykset ovat ohi tältä erää, mutta Duo D'Lyhiin voi tutustua esimerkiksi heidän kotisivuillaan. Kiitokset Kanneltalolle kutsusta esitykseen.

Äänikirjaa äänikirjan perään

Äänikirjat, nuo ihanat automatkaseuralaiset ja toisteisten puuhastelujen seuralaiset. Jostain syystä äänikirjoista kirjoittaminen usein unohtuu, joten tässäpä katalogi osasta viimeisen puolen vuoden aikana kuunnelluista. Harmillisesti suurinta osaa näistä en välttämättä kovin innokkaasti suosittele, vaikka kaikki tehtävänsä täyttivätkin.

Ellen DeGeneres: The Funny Thing Is... (Simon & Schuster, 2006. 3 h 12 min)

Pidän Ellen DeGenereksestä. Hänellä on hulvaton huumorintaju ja hyvä komiikan taju. The Funny Thing Is... oli äärimmäisen viihdyttävä kuunneltava automatkoilla, mutta totta puhuen se ei jättänyt minkäänlaista pysyvää muistijälkeä. Kertisviihdettä siis, mutta toimivaa sellaista.

Sophie Kinsella: I've got your number (Random House Audiobooks, 2012; kirja 2012. 6 h 22 min)

Kinsella tuli napattua paikalliskirjaston hyllystä hömppähimoon. Pettymys oli suuri, kun tajusin äänityksen olevan lyhennelmä. Näin jälkikäteen ajatellen en kyllä tiedä jäikö minulta mitään olennaista kokematta, mutta paheksun silti.

I've Got Your Numberissa on tuttu kinsellamainen juonikuvio. Poppylla menee kaikki hyvin: sormessa on iso sormus ja kainalossa ihana mies, häät tulossa. Sormus kuitenkin häviää ja samoin puhelin, mutta onneksi roskiksesta löytyy uusi, puhelin siis, ja sitä myötä Poppy päätyy aikamoiseen soppaan bisnesmiehen Samin kanssa. Ette varmaan ikinä arvaa mitä tässä kuviossa tapahtuu?

Finty Williams on mitä sympaattisin lukija ja sopii teokselle loistavasti. Tarina nyt on ihan höpöinen ja epäuskottava, mutta loppujen lopuksi aika hellyyttävä. Viihdyin kuten oli tarkoituskin.

E.L. Doctorow: Andrew's Brain (Whole Story Audio, 2014; kirja 2013. 3 h 52 min)

Andrew's Brain oli paniikkilaina HelMetin varannoista kun edellinen äänikirja pääsi loppumaan. Tässä kävi tosin sellainen sekaannus, että luulin lainaavani Cory Doctorow'n kirjoittaman kirjan ja kun kirjailija nyt tosiaan oli eri oli tarinakin jonkinmoinen yllätys. E.L. Doctorow lukee kirjan nauhalla itse.

Teos on Andrew'n jollekin näkymättömälle henkilölle kertoma lausunto hänen omasta elämästään ja sen epäonnisista sattumuksista, tragedioista jopa. Andrew on epäluotettava kertoja, hänen kerronnassaan ei ole minkäänlaista kronologiaa ja välillä tarina keskeytyy toden ja kuvitelman rajojen ja aivokemian pohdiskeluun.

Täytyy sanoa, että kuunneltavaksi tämä oli ihan hirvittävän haastava ja olin ison osan ajasta todella pihalla. Käteen ei jäänyt oikein mitään, luettuna olisi ollut ehkä helpompaa mutta en koe tällä hetkellä tarvetta antaa teokselle uutta mahdollisuutta.

HelMet-haasteessa tämä menee kohtaan kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.

Pete Dexter: The Paper Boy (Blackstone Audiobooks, 2012; kirja 1995. 10 h 47 min)

The Paper Boysta tehtiin muutama vuosi sitten elokuva ja siitä tämä teos tuttu olikin, tosin vain nimeltä. Uteliaisuudesta siis tartuin tarvitessani seuraa marjapuskien perkaamiseen. Tarina oli tosin sen verran synkkä, että punaviinimarjojen kerääminen alkoi tuntua välillä harvinaisen masentavalta hommalta.

Moat Countyn sheriffi, ei kovin pidetty henkilö, löydetään tien vierestä suolistettuna. Paikallinen mies tuomitaan, mutta tapaus jää edelleen epäselväksi. Nuori nouseva journalistitähti Ward päättää palata kotikaupunkiinsa etsimään Tarinaa rikoksen takana ja pestaa paikoilleen jämähtäneen veljensä Jackin kuskikseen. Mukana heiluu myös Wardin toimittajatoveri ja tuomittuun mieheen palavasti rakastunut nainen, joka tahtoo auttaa paljastamaan totuuden.

Myönnetään, Sean Runnente lukee teoksen todella hyvin kiinnostavalla, elämään lannistuneesti suhtautuvalla äänellä. Tarina on kuitenkin niin harmaasävyinen ja ankea, että kuunnellessa minua lähinnä ahdisti ihmisten hirveys ja itsekkyys. Loppuun oli kuitenkin kuunneltava ja saatava tietää, miten lehtijutulle lopulta kävi.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016. L'amica geniale, 2011. 12 h 7 min)

Elena Ferranten Napoli-sarja on noussut jonkinlaiseksi kansainväliseksi sensaatioksi ja sitä myöten ensimmäinen osa suomennettiin tänä vuonna. Suoraan sanottuna kirja ei minua lähtökohtaisesti hirveästi kiinnostanut, mutta, kuten äänikirjojen kohdalla minulle usein käy, se sattui sopivasti kohdalle BookBeatissa ja klikkailin sen itselleni kuultavaksi.

Kirja alkaa kiinnostavasti. Elena Grecon puhelin soi ja hänelle ilmoitetaan, että hänen ystävänsä Lila on kadonnut jäljettömiin. Miten voi kadottaa itsensä kokonaan? Harmikseni kerronta siirtyy tästä hetkestä historiaan kuvaamaan Elenan eli Lenun ja Lilan lapsuutta. Napolin kaduilla tytöt leikkivät, rakastuvat, uhmaavat poikia ja isiään, opiskelevat, yrittävät kuumeisesti kasvaa upeiksi naisiksi. Pölyisillä kaduilla eteenpäin kulkeva elämä muuttuu Erja Manton sielukkaasti lukemana kiinnostavaksi kertomukseksi.

On kuitenkin myönnettävä, että en olisi ehkä jaksanut lukea tätä. Vaikka Ferranten tarina on kiehtova pikkutarkkuudessaan ja Helinä Kankaan suomennos soljuu rikkaana, en yksinkertaisesti usko jaksavani kahlata sivukaupalla läpi sitä ihmettelyä ja elämänhapuilua. Onneksi on äänikirjat, voin kuunnella seuraavan osan suomennoksen tullessa jos Erja Manto lukee senkin.

Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain

Vanusisarukset ja hetkeen tarttumisen taito.

Garth Steinin The Art of Racing in the Rain (2008) kulkeutui minulle ystäväni Nanin kautta hänen kehujensa innoittamana. Jostain syystä olin saanut päähäni kuvitelman, että kyseessä olisi jonkinlainen koirien sielunelämää käsittelevä non-fiction-teos. Kuinka väärässä olinkaan. Pitkästä aikaa sain kirjaa lukiessa pyyhkiä roskia silmistä.

Enzo on hyvin filosofinen ja ihmismäinen koira. Se elättelee toivoa, että maallisen elonsa päättyessä se pääsisi seuraavassa elämässä syntymään ihmiseksi kuten Mongoliasta kertovassa dokumentissa kerrottiin. Ennen ihmistymistä Enzolla on kuitenkin tehtävänään pitää hyvää huolta isännästään Dennystä, taitavasta kilpa-ajajasta, joka vaimonsa traagisen kuoleman jälkeen joutuu emotionaalisen ryöpytyksen kohteeksi.

Kirjan tarina, tai oikeastaan tarina kirjan ihmisistä, ei ole sinänsä erikoinen. Se on surullinen ja haikea tarina luopumisesta, kuolemasta ja välillä haastavistakin perhesuhteista, mutta ei mitään ennenlukematonta sinänsä. Omanlaisensa tästä teoksesta tekee sen kertoja Enzo, joka on ihmisten liikekieltä lukiessaan ja koiramaisesti viestiessään tavattoman hurmaava. Enzosta on vaikea olla pitämättä, siitä elämänilosta, vilpittömyydestä ja halusta auttaa omaa perhettään kaikin tavoin.

Toisaalta kirja on myös todella hauska. Enzo tekee teräviä havaintoja ympäristöstään, rakastaa televisiota ja elää muutenkin elämäänsä täysillä. Joskus parasta tosiaan on se pallon perässä juokseminen.

Yllättäen opin kirjaa lukiessani paljon myös kilpa-ajosta, tai jos en oppinut niin vähintään ymmärsin jollain tavalla miksi jotkut siitä niin viehättyvät. Analogiat radalla ajamisen ja elämisen välillä kulkevat mukana läpi tarinan eivätkä tunnu päälleliimatuilta. Jotain adrenaalin tapaista virtasi omissakin suonissani, kun pääsin Enzon mukana kilpa-auton etupenkille ja haukkumaan isäntääni ajamaan kovempaa.

Parhaiten tämä teos varmaan iskee meihin, joilla on tai on ollut koira ja etenkin vanheneva sellainen. Että ehkä siellä omankin perheenjäsenen ruskeiden silmien takana on lymynnyt niin rikas maailma ettei sitä voi edes ymmärtää. Ja varmasti onkin.

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain
HarperCollins, 2008. 336 s.
Kansi: Nina Tara Design

Lavalta: Sinuus (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Tykkää minut olevaksi

Osaatko katsoa toista ihmistä ja itseäsi armollisesti? Jättäisitkö osan tai kenties kaikki ulkonäköön liittyvät toimenpiteet tekemättä, jos olisit ainut ihminen maapallolla? Kansallisteatterin Sinuus heittää katsomoon vaikeita kysymyksiä ja sukeltaa syvälle naiskuvan, photoshopin, armottomien ulkonäköpaineiden ja sosiaalisen median maailmaan. Esitys ei kuitenkaan tyydy paasaamaan ja ahdistumaan, vaan vapauttaa myös katsojat edes hetkeksi paineista näyttää joltain muulta kuin sisimmältä itseltään.

Anna Paavilainen ja Marja Salo ovat tekijöitä, joita ihailen. Molemmilla on upea lavaläsnäolo ja paljon luovuutta. Sinuus on kaksikon yhteisponnistus: se on käsikirjoitettu, ohjattu, puvustettu ja lavastettu yhdessä. Taustalla on viime keväänä pyörinyt Mitä tuijotat? -projekti, jonka näyttelijät toteuttivat valokuvaaja Mitro Härkösen ja maskeeraaja Tuire Kerälän kanssa. Osa projektin valokuvista on esillä Willensaunan aulatiloissa.

Esityksen ensimmäinen puoliaika tuuttaa katsomoon informaatiotulvaa. Didin ja Gogon, jotka eivät missään nimessä ole missään tekemisissä Beckettin samannimisten ja ikuisesti odottavien hahmojen kanssa, suulla ja olemisella pohditaan sosiaalisen median lainalaisuuksia ja tarvetta olla tykätty, seurattu ja rakastettu. Haaste ei ole helppo, sillä oman persoonan pitäisi olla kiinnostava ja kaikin puolin omaperäinen. Välillä pahaa oloa ja ahdistusta on käytävä oksentamassa. Kiukku nousee pintaan. Miksi käyttäydymme näin? Ja miksi ne seuraajat silti tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka eihän niillä pitäisi olla mitään väliä?

Toisaalta olo on myös helpottunut. Sosiaalisen median pyörteissä elävälle esityksen tunteissa on paljon tuttua. Miksi ei tullut yhtään tykkäystä tähän ja miksi tästä kuvasta tykättiin vaikka se on niin ruma? Ja missä ne seuraajat on? Jos tällainen maailma ei ole tuttu, saattaa pohdiskelu tuntua vieraalta tai jopa suututtaa.

Varsinainen esitys päättyy väliaikaan, toisella puoliskolla katsojat pääsevät osallistumaan katsomista tutkivaan työpajaan. Osallistuminen on matalan kynnyksen toimintaa, istua saa edelleen omalla paikalla ja ei tarvitse sanoa saati varsinaisesti tehdä mitään. Kokemus on avartava ja lohdullinen. Hymyilen, kun katson näyttelijöiden katseista välittämättä tapahtuvaa överiä liikehdintää. Liikkuisimmeko kaikki näin, jos sillä ei olisi mitään väliä mitä muut ajattelevat? Ja voisikohan sitä olla vähän onnellisempi, jos joskus kehtaisi ryntäillä, väännellä naamaansa ja takoa seinää välittämättä omasta imagostaan?

Sinuus jättää jälkitunteena helpottuneen olon. Esityksen karikatyyrimäisyys naurattaa ja samalla kaiken googlailun, olemassaolon tuskan ja ulkonäköpaineiden alta löytää itsensä. Kiitos, että teitte tämän hupsun ja tärkeän esityksen.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Olen kuunnellut Sirpa Kähköstä puhujana useampaan otteeseen ja onpa hänen teoksiaankin minulle suositeltu. Graniittimiehen (Otava, 2014) haalin käsiini keväällä Helsinki Litin aikoihin, mutta lukujumi siirsi kirjaan tarttumista elokuun korville.

Klara ja Ilja laittavat sukset jalkaansa ja hiihtävät kylästä kohti Petrogradia. Nimet on vaihdettu sopivammiksi, tavoitteena on rakentaa jotain uutta ja ihmeellistä. Klara haalii ympärilleen katulapsia, ruokkii ja kouluttaa, kuluttaa itsensä aatteensa puolesta. On iloakin, uusia ystäviä saa tovereista ja toisinaan jauhoja saadaan niin paljon että voidaan leipoa vehnäsiä, lisäksi orpolapset Dunja ja Genja liitetään osaksi perhettä. Muutos tulee lopulta, mutta ei siinä muodossa kuin toivottiin: kaupungista tulee Leningrad ja ajat vaikeutuvat, ihmissuhteet murenevat ja rakkaussuhteet muuttuvat entistä monimutkaisemmiksi.

Tarinan alussa olen vahvasti mukana Klaran kerronnassa. Kirkasotsaisesti aatteeseen uskova ja parhaansa tekevä nainen yrittää luovia juonittelun ja politiikan syövereissä, yrittää rakastaa ja antaa voimaa itsestään muille. Ajan edetessä kertojatkin vaihtuvat, kuullaan muun muassa sisukasta ja omanlaistaan Dunjaa, ihmissuhteensa tyrinyttä Tomia. Tarina sirpaloituu ja oma seuraamiseni herpaantuu, en ole aina selvillä kuka puhuu ja mitä tapahtuu.

Jonkinlaista maagista tenhoa tässä Graniittimiehessä oli, palasin sen pariin aina uudelleen vaikka välillä lukeminen olikin epämääräistä ja katkonaista. Teos myös jätti jälkeensä paljon voimakkaita kuvia kaupungin ylle kumartuneista jättiläisistä, käsivarsiin kaiverretuista tatuoinneista ja joessa virtaa vastaan uivista karhuista. Pidin Kähkösen kirjoitustyylistä ja sitä myöten aion lukea Kuopio-sarjan jossain vaiheessa.

Amman lukuhetkessä tätä kuvataan muun muassa kovaksi, verkkaiseksi ja palkitsevaksi, Suketukselle teos puolestaan oli pettymys vaikka Kähkösen kertojanlahjat vakuuttivatkin.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava, 2014. 334 s.
Kansi: Timo Numminen

Timo K. Mukka: Tabu

Tammikuinen Kansallisteatterin Tabu rohkaisi varaamaan kirjastosta Timo K. Mukan samannimisen teoksen (Gummerus, 1979), vaikka olin jo sellaisen käsityksen saanut että yhtäläisyydet ovat viitteellisiä. Täytyy sanoa, että kirjan lukemisen jälkeen en tosiaan tullut hullua hurskaammaksi Smedsin vaikuttavasta teoksesta, mutta luinpahan elämäni toisen Mukan.

Milka hoitaa Sierikkiniemen tilaa yhdessä leskiäitinsä kanssa, raskaampiin töihin saadaan avuksi kylillä Kristus-Perkeleenä tunnettu Ojanen. Salskeaan ja omanlaiseensa mieheen rakastuvat niin äiti kuin tytärkin, kohtalokkain seurauksin, Milka kun on vasta niin nuori ja kumpikaan ei huomaa toisen tunteita. Tunnelmaa luo myös ahdasmielinen kyläyhteisö höystettynä hurmoksellisella uskonnollisuudella.

Omasta sivistymättömyydestä tai tarkkaamattomuudesta kertonee se, että pienoisromaanin vaihtuessa novelliksi Sankarihymni olin hetken todella hämmentynyt. Odotin lähes loppuun saakka missä yhteneväisyydet tarinoissa ovat, ennen kuin tajusin niiden olevan täysin erillisiä kertomuksia. Sankarihymnissä seurataan sankariteostaan ylistettyä mutta miehisyydestään epävarmaa Thörsten Öieseniä norjalaisessa kylässä. Onnellista loppua on turha tältäkään tarinalta odottaa.

Nopeasti tämä oli luettu, koettu ja ehkä myös unohdettu. Mieleen jäi vain ajatuksia pimeistä tuvista, heilahtavista verhoista ikkunassa, väärinkäsityksiä. Ja sitten sitä lihallisuutta, verta, hikeä ja kyyneliä, liikaakin päällekäyvää realismia. En voi todeta vieläkään päässeeni Mukan tekstien makuun, mutta jollain tavalla ymmärrän sen vimmaisuuden viehätyksen.

Timo K. Mukka: Tabu
Gummerus, 1979. Uusi painos 2014. 179 s.

Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire (suom. Viettelysten vaunu)

Sameissa vesissä muhiva on näytelmäkin.

Kesäpäivänä löysin tammisaarelaiselta kirpputorilta huumaavasti vanhalta paperilta tuoksuvan painoksen Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire -näytelmästä. Idyllinen ostohetki on pyörryttävän kaukana lukukokemuksen synkkyydestä, sillä tunnelma on harmaa ja hahmot vainoharhaisia ja onnettomia. Vaikka näytelmä ei ole tekstinä pitkä, kului sen lukemiseen yllättävän pitkä aika sen raskaudesta johtuen.

Blanche DuBois rymistelee hämäränä kesäiltana siskonsa Stellan luokse. Ei ole aivan varmaa mitä Blanchelle on tapahtunut ja tämän haurauden vuoksi kysymykset jätetään enemmän tai vähemmän esittämättä. Stella yrittää luovia ja pitää tunnelman rauhallisena karskin miehensä Stanleyn ja tosimaailman rajoille häilyvän Blanchen välillä. Pienessä asuintilassa jännitteet kiristyvät ja lopulta purkautuvat ikävin seurauksin.

Williams on kirjoittanut näytelmäänsä häkellyttävän tarkat näyttämöohjeet, on helppo kuvitella näyttämö lavasteineen. Musiikin voimakkuus, valojen vaihdot ja näyttelijöiden eleet on kuvattu jopa rasittavan pikkutarkasti. Toisaalta oli kiinnostava lukea millaiseksi kirjailija on itse näytelmänsä tarkoittanut, minä kun en ole nähnyt tästä minkäänlaista versiota enkä lukemani perusteella välttämättä haluakaan. Tästä en ole varsinaisesti yllättynyt, sillä osasin varautua inhottavuuksiin keväällä tämänkin näytelmän ympärillä pyörineen, Anna Paavilaisen Play Rape -monologillaan käynnistämän keskustelun myötä.

A Streetcar Named Desiren maailmankuva on synkkä. Parisuhdeväkivalta, niin henkinen kuin fyysinen, tunnutaan näytelmän sisäisessä maailmassa hyväksyttävän ja naiset taipuvat miestensä vallan alle pyristellen. Kiinnostava tutkielma tämä kuitenkin on ihmismielestä, siitä miten mieli on kykeneväinen kehräämään kokoon tarinoita jotka tekevät enemmän tai vähemmän kurjasta elämästä elämisen arvoisen.

Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire
Signet Book, 1951. Näytelmä julkaistu alunperin 1947. 144 s.
Kannen maalaus: Thomas Hart Benton

Claire North: Touch

Kirjastolainat ovat vähän kasaantuneet ja niitä on uusittu, uusittu ja uusittu. Tämän Claire Northin Touchin (Orbit, 2015) varasin viime joulukuussa innostuttuani siitä Sivukirjastossa. Kannatti kuitenkin uusia kerta toisensa jälkeen, sillä nopeatempoinen spefitrilleri iski kuin häkä.

Kepler kykenee ihoa koskettamalla liikkumaan kehosta ja elämästä toiseen eikä hän suinkaan ole yksin. Suurimmilta osin elo on kuitenkin rauhallista, joidenkin kehojen kanssa tehdään yhteistyötä hyvässä ymmärryksessä ja toisissa vain viivähdetään sekunti tai kaksi. Sitten on niitä, jotka eivät pidä Keplerin kaltaisista laisinkaan ja haluavat tappaa hänet eikä näiltä tyypeiltä piiloutuminen ole lainkaan helppoa.

North tai oikeastaan nimen takana lymyilevä Catherine Webb kirjoittaa vetävästi. Kerronnan syke on korkealla ja sopii teokselle hyvin, välillä kun elämästä elämään tai kehosta kehoon hypitään sydämen sykäyksessä. Pelkkää räimintää ja toimintaa tämä ei kuitenkaan ole, vaan tarinassa nostetaan esille myös kiinnostavia kysymyksiä elämästä, sen hallinnasta, päätöksistä joita teemme ja joita muut ehkä tekevät puolestamme. Ja ehkä tärkeimpänä: ketä sinä rakastat ja miten osoitat sen?

Kiinnostavia olivat myös Keplerin havainnot aina omaan kehoon siirtyessä. Ihmisenä omaan kehoon on tottunut, sen tuoksuin ja pikkuvikoihin adaptoitunut. Kehoon äkisti törmäävä tietoisuus sen sijaan pistää merkille jatkuvan junnaavan säryn, rajoittuneen liikeradan, suun limakalvoihin pinttyneen maun tupakasta tai pastillista. Kiinnostaa ja vähän pelottavaakin, voisi olla avartavaa hypätä omaan kehoonsa uutena. En tiedä haluaisinko tehdä sitä kenenkään muun kehoon.

Teos tuli rämmittyä läpi lähes päivässä uusintamahdollisuuksien tyrehtyessä, mutta ei kyllä harmita. Trillerinä vetävä, kerronnaltaan mainio, hahmoiltaan kiinnostava, maailmankuvaltaan sopivan häiritsevä ja omanlaisensa. Suosittelen.

Claire North: Touch
Orbit, 2015. 426 s.

Lavalta: Neuromaani (Valtteri Raekallio/Zodiak)

Kuva: Valtteri Raekallio

Aivoni ovat avoin ovi, mutta kynnyksellä on turvallisempaa

Raekallio Corp. ja Zodiak toivat Juhlaviikkojen ohjelmistoon Marian sairaalan hylätyille käytäville ja huoneiden sokkeloihin rakennetun elämyksen Neuromaani. Elokuiset esitykset myivät melko pian eioota, mutta syyskuiselle jatkokaudelle sai vielä näppäräsormisena lippuja. Hämärtyvänä torstai-iltana jonotamme hämmentyneinä sairaalan ovella ison Neuromaani-kyltin alla, saamme ovien auetessa käteemme lääkepikarissa pillerin ja lopulta kutsun nimellä tulla peremmälle. Päähäni saan kuulokkeet ja siirryn sairaalasänkyyn kuuntelemaan tarinan ensimmäistä palaa.

Valtteri Raekallion luoma maailma noudattelee käsittääkseni varsin hyvin Yli-Juonikkaan alkuperäisteoksen sirpaleisuutta ja toisteisuutta. Valinnat vaikuttavat omaan tarinankaareen ja toisaalta takaisin voi palata ja aloittaa uudelleen tai lähteä uusille poluille keskeltä tarinaa. Toiminta muistuttaa valintaperusteisia seikkailukirjoja, mutta aikaa ollessa rajallinen määrä jää kokemus jollain tavalla vaillinaiseksi. Kaikkia ovia ei ehdi avata tai kaikkea nähdä. Takaraivossa takoo pelko siitä, että katsonko tätä väärin tai jääkö jotain olennaista kokematta. En tiedä.

Sairaalakammoiselle ihmiselle kokemus on pelottava. Alun vastaanottotoimenpiteet tuudittavat tuttuun tunteeseen, hoitaja-asuiset tietävät kyllä mitä tekevät, mutta turvallisuuden illuusio romahtaa heti ensimmäisessä siirtymässäni kun holtittomasti käytävällä tärisevä punapukuinen nainen horjahtaa minua päin. Loppuajan pelkään, että joku tulee lähelle ja henkilökohtainen tilani vaarantuu. Ensimmäinen tarinakierrokseni päättyy kuitenkin yllättävän pian ja sisuuntuneena siitä että selvisin hengissä myös karmivasta vilkkuvalokäytävästä palaan takaisin kerroksiin.

Satunnaisotannalla liikkuessani alan rentoutua, vaikka edelleen tuntuu siltä että muille kerrotaan jotain mitä en tiedä. Harhailen ympäriinsä ja lopulta löydän myös tiloja ja hetkiä joihin haluan jäädä ja hengähtää. Kolmesti minua pyydetään siirtymään kanttiiniin, mutta jatkan sinnikkäästi eteenpäin. Pilkkopimeässä Camera obscura -huoneessa katson ensijärkytyksestä toivuttuani lumoutuneena kaupungin valoja, vihreällä muovinurmikolla päällystetyssä huoneessa katson joutsenpukuista balettitanssijaa ihastellen.

Kuulokkeista tulee tekstiä käytännössä koko elämyksen ajan. Välillä kuuntelen tarkkaan, suurimman osan ajasta huomaan kuitenkin että sanat puuroutuvat eivätkä jää mieleen. Päätän, että se ei ole tärkeää ja voihan olla että olennainen jää suggeroituna jonnekin harmaan aineen poimuihin. Välillä jätän kohtia kesken, hyppään levottomana eteenpäin. Yritän paikallistaa huoneita, joista olin sattumalta kuullut, turhaudun kun en löydä niitä ja harmistun omista ennakko-olettamuksistani. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyn lopulta makaamaan neljännen kerroksen käytävälle hymyilevän hoitajan viereen ja totean, että tämä oli nyt tässä.

Pohjakerroksessa todellisuus lyö vastaan hieman liian kovaa, sillä kaiuttimista pauhaa jonkinlainen piinaava hälytysääni. Teoksen ahdistavan junnaava äänimaailma palaa mieleen ja lähden ravisteltuna kävelemään kohti rautatieasemaa. Sanomatalolla hätkähdän kulmassa seisovia lääketieteen opiskelijoita takkeineen: jatkuuko tämä vielä? Istun junaan tunnekuohuisena. Neuromaani oli ehdottomasti elämys, mutta en tiedä oliko lääkitykseni lopulta riittävä että olisin nauttinut siitä.

Lavalta: Supersankarit (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Matti Rajala

Mielikuvituksella muihin maailmoihin

Tanssiteatteri Raatikon syksyn aloittaa lelujen maailmaan sukeltava Supersankarit. Leikkivän lapsen mielikuvitus voi viedä jos jonkinlaisiin seikkailuihin ja muuttaa pitkästyttävän odotuksen hengästyttäväksi toiminnaksi. Tanssillisesti Supersankarit on kaunista katsottavaa ja liike on nivottu kerrontaan vaivattoman oloisesti.

Pieni tyttö siivoaa huonettaan ja odottaa äitiä kotiin, mutta äidin onkin kaapannut vaarallinen Aikarosvo. Supertytöksi muuttuva sankarimme ei selviä tästä haasteesta yksin, joten mukaan on kutsuttava Aikabootti-robotti ja Neiti Nanosekunti -nukke. Kolmikko reissaa halki ajan ja avaruuden joutuen jos jonkinlaisiin tilanteisiin, mutta pitää silti kirkkaana tavoitteenaan äidin pelastamisen.

Lavalla huomion itseensä vetää jatkuvasti jäyhäilmeinen Aikabootti Simeoni Juoperi. Robotin nivelet liikkuvat rajallisesti, mutta aikamoisiin akrobaattisiin temppuihin sitä on silti mahdollista taipua. Mervi Takatalo on viehättävä säpäkkänä Supertyttönä ja Sanni Giordani on ihastuttavan hätäinen Neiti Nanosekunti. Jokainen hahmoista myös ilmentää persoonaansa omanlaisellaan liikekielellä.

Esitys yhdistelee taitavasti videokuvaa ja näyttelemistä. Hahmot liikkuvat sekä videolla että lavalla siirtyen varsin saumattomasti formaatista toiseen. Projisointeja käytetään paljon ja seinien vaihtuvat tapetit ovat hauskoja, mutta välillä niiden heijastuminen hahmojen kasvoille harmittaa sillä silloin tekniikan olemassaolo murentaa teatterin illuusiota. Erityiskiitoksen ansaitsee myös Terttu Torkkolan pukusuunnittelu. Supertytön ja lelujen asut ovat hauskoja ja samalla ajattomia, lelut voisivat olla niin nykypäivästä kuin omasta lapsuudestani.

Supersankarit saa hyvälle mielelle, eskapismista mielikuvituksen maailmaan nauttii aikuinenkin. Vauhdikas seikkailu viihdyttää eri-ikäisiä katsojia ja muistuttaa hyvin myös läsnäolon tärkeydestä vaikka itsekseen leikkiminen hauskaa olisikin.

Esitykset ovat pääasiassa arkiaamuisin, mutta muutama lauantainäytöskin löytyy. Esitystä suositellaan yli 3-vuotiaille.

Kiitokset Raatikolle lipuista esitykseen.

Lavalta: Skattkammarön (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

Viistoista miestä arkulla vainaa

Svenska Teatern tuo syksyn tarjontaan vauhdikkaan mutta sinisävyisen tulkinnan Robert Louis Stevensonin klassikkokertomuksesta Skattkammarön eli Aarresaari. Suurella näyttömällä seilataan kohti kulta-aarretta pohtien samalla moraalisia kysymyksiä ja ehkä vähän naisten asemaakin. Maalla ollessa esitys hieman köhii, mutta kun purjeet nostetaan ottaa tarinakin tuulta alleen.

Jim Hawkins pääsee elämänsä seikkailuun, kun isoäidin majataloon ilmestyy vainoharhainen, yksijalkaista miestä pelkäävä merirosvo. Kapteeni Flintin aarretta lähdetään metsästämään paikallisen pompöösin mutta hyväuskoisen aatelismiehen varustaman retkikunnan voimin, osa palkatusta miehistöstä vain vaikuttaa kovin hämäräperäisiltä ja kokillakin taitaa olla vain yksi jalka.

Svenskanin näyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan mitä erilaisimpina merirosvohahmoina. Long John Silverin poppoossa oli monta hienoa persoonaa, vaikka Silver itse (Niklas Åkerfelt) veikin vahvalla olemuksellaan usein huomion. Omat suosikkini olivat kuitenkin ilahduttavasti naishahmoina esitetyt Jim (Misa Lommi) sekä asiallisen kuivakka tohtori (Helen Willberg). Jim toki joutui useampaan kertaan korjaamaan muiden ennakko-oletusta persoonastaan, mutta tohtorin ammattitaitoa ei kyseenalaistettu sukupuolen vuoksi lainkaan.

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja suositus on varsin paikallaan. Merirosvojen elämä on väkivaltaista ja saaliinkiillon sokaistessa muuttuvat entiset liittolaiset nopeasti vihollisiksi. Svenskanin lavalla kuolemia tapahtui häkellyttävän monta, mutta ne olivat raakuudestaan huolimatta toteutettu taidolla eikä väkivallalla mässäilty ylenmäärin. Taistelukohtaukset olivat koreografioiltaan taidokkaita mutteivät koreilevia ja sehän merirosvoille sopii. Ihastusta herätti myös milloin missäkin lennellyt papukaija ja taidokkaat sorminäppäryyttä ja silmänkääntötaitoja vaatineet pikkutemput.

Mielessään tätä esitystä vertaa helposti viimevuotiseen Vartiovuoren kesäteatterin Aarresaareen. Turun ulkoilmanäyttämöllä tunnelma oli kupliva ja humoristinen, Svenskanin suurella näyttämöllä tartutaan rohkeasti myös tummempiin sävyihin. Keskenään erilaiset mutta tahoillaan mainiot esitykset osoittavat, että Stenevensonin alkuperäistarinasta on moneen. Huumoria on tosin tässäkin ja erityisesti pidin siitä kuivasta sarkasmista joka lavalla pääsi aika ajoin kukkimaan.

Ruotsin kieltä arasteleville tiedoksi, että kouluruotsilla kyllä pärjää, etenkin jos tarina on tuttu. Svenskanilta saa myös lainaan erillisiä helppokäyttöisiä tekstityslaitteita ja sovelluksen saa omaankin puhelimeen. Merille sopivat laulut jäivät itselleni etäisimmiksi merkityksiltään, niissä huomasin keskittyväni enemmän hienoihin kuorosovituksiin kuin itse sanoihin.

Kokonaisuutena Skattkammarön on visuaalisesti näyttävä ja tunnelmaltaan jännittävä seikkailukertomus. Erityisesti merillä ollessa meininki on kohdallaan ja muutamaan hahmoon huomasi todella kiintyneensä vasta siinä vaiheessa kun heistä aika yllättäen jätti. Paul Garrington on tuonut näyttämölle kiinnostavan merirosvojen maailman, jossa uskalletaan näyttää ihmisluonnosta synkätkin puolet.

Kiitokset Svenska Teaternille kutsuvieraslipusta.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Roald Dahl täyttäisi tänään 100 vuotta ja sen kunniaksi kirjailijaa on juhlistettu toreilla ja turuilla erilaisin menoin. Itse otin päivän kunniaksi minimaalisen loppukirin Roald Dahl -lukuhaasteen parissa ja matkasin kahtena päivänä töihin ja takaisin Kuka pelkää noitia -teoksen kanssa. 

Kuka pelkää noitia on kirja, jonka kansi herättää minussa epämääräisiä vanhoja pelon tunteita. En tiedä olenko kenties nähnyt siitä tehdyn filmatisoinnin vai vain traumatisoitunut kirjasta, mutta päätin kohdata noidat silmästä silmään. Aika hurja tämä sitten loppujen lopuksi olikin. 

Pieni poika on isoäitinsä kanssa lomailemassa hienossa hotellissa, kun hän päätyy sattumalta keskelle noitien vuosikokousta. Isoäidiltään hän on onneksi oppinut keinot noitien tunnistamiseksi, mutta tästä ei valitettavasti ole apua sillä kiikkiinhän siinä joudutaan. Olennaisia käänteitä kertomatta todettakoon, että tavoitteena on kiipelistä huolimatta estää noitien hirmuinen suunnitelma ja loputtaa heidän hirmutekonsa. 

En lukemisen jälkeen yhtään ihmettele, että kirjasta oli jäänyt hytisyttävät jälkifiilikset. Näin aikuisenakin lukiessa teos oli minusta varsin jännittävä huumoristaan huolimatta eikä asioita mitenkään kaunistella: noidat iloitsevat lasten nirhaamisesta ja väkivalta ei ole vieras käsite. Luettuani hiljattain myös Iso kiltti jätti -teoksen on helppo huomata samankaltaisuuksia. Molemmissa lasten maailmaa uhkaavat hirmuiset olennot ja niistä on päästävä eroon lähes hinnalla millä hyvänsä. 

Kuka pelkää noitia -tarinassa asioita ei kuitenkaan saada yhtä onnelliseen loppuun, ainakaan tavallaan, yllättävä se ainakin oli ja oikeastaan aika virkistävä. Dahlin erikoisten tarinoiden pariin palaaminen oli kiinnostavaa ja ehkä vähän ahdistavaakin. Seuraavaksi aion kokeilla Dahlin novelleja. 

Kiitokset Yöpöydän kirjat -blogille hauskan haasteen järjestämisestä vaikka saamattomasti luinkin siihen vain kaksi teosta.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
Art House, 1990. 223 s.
Kansi ja kuvitus: Quentin Blake

Lavalta: Bonnie & Clyde (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Pakko päästä pois

Esityksen päätyttyä on käveltävä läheiselle puistonpenkille ja vedettävä hetki henkeä. Teatteri Jurkan ennakossa nähty Bonnie & Clyde sai minussa aikaan fyysisen reaktion: itketti, sydän tykytti ja oksetti. Nykyaikaan siirretty epätoivoinen ja hurmoksellinen pankkiryöstäjäkaksikon pakomatka arjen rutiineista kohti ryöstösaaliita ja horisonttia vei minut täysin mukanaan.

Essi Räisäsen ja Iida Hämeen-Anttilan versioinnissa Bonnien ja Clyden katseet kohtaavat dinerissa ja tavallisena alkanut ilta muuttuu silmänräpäyksessä pakomatkaksi kaikesta. Pankit ja huoltoasemat ryöstetään, kaikki haalitaan mukaan eikä minnekään voi pysähtyä, sillä silloin elo alkaa tahmata. On pakko jatkaa eteenpäin, painaa kaasu pohjaan ja tehdä huonojakin päätöksiä. Mikään ei voi palata ennalleen.

Jurkan intiimi ja paahteinen teatterihuone sopii Bonnien ja Clyden tarinalle erinomaisesti. Auton runko täyttää lähes koko lavan, sen ympärillä, sisällä ja yllä pyörii kaikki. Paljon muuta lavastusta tai rekvisiittaa ei tarvita ja mihin tarvittaisiinkaan, kun Essi Hellén ja Markus Järvenpää täyttävät karismallaan tilan ääriään myöten.

Järvenpään olen nähnyt lavalla aikaisemminkin ja vakuuttunut, Hellén pääsi puolestaan yllättämään suoralla katsellaan, hyvällä lauluäänellään ja kaikin puolin joustavalla osaamisellaan. Keskinäinen kemia toimii parin välillä kuin häkä. Lumoa lisää silmiäsärkevän hämmentävä puvustus. En muista nähneeni aikaisemmin yhtä kammottavia sukkia kuin Järvenpään jaloissa, mutta toisaalta ne sopivat loistavasti Hellénin paitaan.

Jurkan tulkinta pankinryöstäjäkaksikon hullusta todellisuuspaosta tuntuu ajankohtaiselta eikä se johdu vain siitä, että tarina on kuljetettu tähän hetkeen. Kaipuu päästä jonnekin, halu saada jotain irti tästä elämästä ja pelko siitä, että tien päästä ei löydykään unelmaa ovat tunteita joihin voi samaistua minä aikana tahansa. Bonnie & Clyde latasi rintalastaan lippaallisen luoteja ja jätti haukkomaan henkeä, tällainen teatterikokemus muistuttaa miltä tuntuu olla elossa.

***

Olen tällä hetkellä mukana Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssilla ja kävimme katsomassa esityksen koko ryhmän kanssa. Tämä teksti on ensimmäinen kurssille kirjoitettu sellainen, mutta edustaa yhtä kaikki omaa mielipidettäni ja fiilistäni esityksestä.

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelän Metro-trilogia on avannut silmäni katsomaan graffiteja entistä tarkemmin ja kestämään kirjallista jännitystä. Täten trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) oli luonnollinen lisäys kesän lukulistalle. Kotkan kaduilla ja lähiympäristössä spreijataan ainakin näillä näkymin viimeinen piste Metron värikkäille ja vaarallisille edesottamuksille.

Sarjan edellinen osa Tyttö ja rotta jätti Metron tukalaan tilanteeseen. Kannoilla on venäläinen oligarkki, Rustin murhaaja on edelleen hengissä ja kotona ei ole turvallista. Metro ei silti aio luovuttaa, hommat on hoidettava katkeraan loppuun asti. Turvallinen tukikohta löytyy persoonallisen Voltin, äidin entisen poikaystävän, syrjäisestä talosta ja sieltä käsin onnistuvat myös täsmäiskut Kotkaan. Vastapuoli on kuitenkin vähintään yhtä sinnikäs eikä ratkaisua tilanteeseen tulla saavuttamaan puhumalla.

Ilahduttavasti Metro on siirtynyt päätösosassa takaisin Kotkan kaduille. Vaikka kaupunki ei sinänsä ole minulle tuttu, tuntuu sinne palaaminen Metron kanssa mukavalta kaikesta mukana seuraavasta kauheudesta huolimatta. Kerronta on pakattu jälleen täyteen toimintaa ja väkivaltaisuuksiakin, mutta jollain tavalla mikään ei Metron seurassa tunnu liian överiltä vaikka tapahtumat välillä ovatkin kuin toimintaelokuvan käsikirjoituksesta.

Järvelän vinoutuneisiin hahmoihin kiintyy ja etiikan harmaalla alueella seikkailevasta Metrosta ei voi olla pitämättä. Jos toiset ovat perässä tappaakseen, ei itse voi käyttää silkkihansikkaita. Paikoin kerronta on raakaakin, mutta pahin mässäily skipataan vaikka luut välillä rusahtelevat ja veri virtaa milloin mistäkin suonesta.

Tyttö ja seinä päättää komeasti Metro-trilogian. Viimeinen osa vie tarinan sopivasti loppuun saakka ja syventää myös Metron hahmoa ja historiaa. Sähäkän kuoren alla sykkii lämmin ja suuri sydän.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2016. 262 s.

Lavalta: Veden alla (Teatteri Tuike)

Juliste: Reeta Kantanen

Matka vedenalaisen maailman lumoon ja haavoittuvuuteen

Paikallisteatterimme Teatteri Tuike jatkaa laadukkaan lastenteatterin tuottamista ja tuo lavalla tällä kertaa merellisen seikkailun Veden alla. Animaatioa, nukketeatteria ja näyttelemistä sulavasti yhdistävä sanaton seikkailu viehättää visuaalisella ilmeellään ja onnistuu samalla ilmaisemaan huolta ympäristön tilasta olematta osoitteleva.

Pieni tyttö keltaisessa sadetakissaan nauttii syksyisestä sadesäästä, joka muuttuu yllättäen tulvaksi. Vesi vie tytön mennessään, mutta ei hätää: veden alla voikin pienellä avustuksella hengittää ja törmätä mitä ihmeellisimpiin eläimiin kuten merihevosiin, meduusoihin ja rauskuihin. Syvyyksissä lymyää kuitenkin myös jotain mustaa ja pelottavaa. Vähitellen valkenee että kaikki ei ehkä olekaan sitä miltä näyttää ja että merenalaisiin asioihin voi vaikuttaa yksinkertaisin tavoin.

Riina Nieminen esittää valloittavasti seikkailuun päätyvää tyttöä. Olen nähnyt Niemisen viimeksi aivan erilaisessa roolissa kauhunäytelmässä ja on ilo huomata miten erilaiseen ilmaisuun hän taipuu. Veera Aaltonen, Tanja Hautakangas, Aarne Linden ja Kimmo Tähtivirta huolehtivat mustissa vaatteissaan nukettamisesta sulautuen hämmentävän hyvin teatterin varjoihin. Mira Laineen nuket ovat taiten tehtyjä ja muun muassa tiukkailmeinen vanha mies jäi hymisyttävänä mieleen. Omaa rooliaan esittävät Bastian Salmelan hurmaavat animaatiot, jotka luovat taustan seikkailulle ja monesti myös esittelevät lavalle tulevat hahmot ennen niiden ilmestymistä.

Veden alla on kokonaisvaltainen katsomiskokemus. Näyttelijäntyö ja visuaalinen ilme ovat jo itsessään viehättäviä, mutta settiä täydennetään vielä Otso Heloksen musiikilla ja Timo Matinveden valosuunnittelulla. Noin nelikymmenminuuttisessa tarinassa edetään miellyttävän verkkaisesti ja annetaan katsojan uppoutua vedenalaisen maailman tunnelmaan. Esimerkiksi meduusojen parvessa olisin viihtynyt pidempään ja rauskun mahaakin olisin voinut kutitella.

Nina Rinkisen ohjaamasta ja käsikirjoittamasta esityksestä jäi tavattoman hyvä mieli. Oli ilo myös istua tyynyillä lapsikatsojien ympäröimänä ja tuntea se jännitys ja hyvä kihinä esityksen aikana. Veden alla on taitavasti rakennettu esteettinen elämys, joka onnistuu myös jättämään jotain pohdittavaa kotimatkalle.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 18.9., suosittelen lämpimästi. Esitystä suositellaan yli 4-vuotiaille.

Lavalta: Elektra (Kansallisooppera)

Kuva: Stefan Bremer/SKO

Olen nähnyt omien laskujeni mukaan tätä ennen neljä oopperaa, joten siitä näkövinkkelistä katsoen Richard Straussin Elektra ei ehkä ole se ensimmäinen jota kannattaisi lähestyä. Ensiesityksestään lähtien ooppera on herättänyt keskustelua ja ihmetystä massiivisella orkestroinnillaan ja haastavilla lauluosuuksillaan. Ja tottahan se oli, että Elektra oli lamauttava, jopa niin että en esityksen päättyessä osannut kuin olla tunnekuohussani kiukkuinen kun en muuten osannut sitä käsitellä.

Onneton Elektra (Evelyn Herlitzius) suree palatsin pihalla isänsä Agamemnonin murhaa ja hautoo vimmaisesti kostoa äitiään ja tämän rakastajaa kohtaan. Elektra ei kuitenkaan kykene toimimaan ja toivoo vain kauan poissa olleen veljensä (Tommi Hakala) tulevan veritöihin. Painajaisista kärsivä äiti Klytaimnestra (Waltraud Meier) ei puolestaan tiedä mitä tekisi tyttärelleen ja sisar Krysotemis (Elisabet Strid) toivoo vain, että pääsisi pois talosta jatkamaan elämäänsä ilman koston varjoa. Yksinäytöksisessä oopperassa jännite kasvaa kasvamistaan kohti vääjäämätöntä loppua ja koston katkeransuloista toteutumista.

Herlitzius on esittänyt Elektran roolia jo useamman vuoden ajan eikä suotta. Kolmannelle parvellekin asti välittyy yksisilmäinen kiihkeys kostonhimon pyörteissä ja järkkyneen mielen häilyvä tasapaino. Muutenkin esiintyjät ovat hyviä, laulu kiirii kirkkaasti orkesterin yli. Komeasti soittavaa orkesteria johti Esa-Pekka Salonen.

Pelkistetty lavastus ja lavailmaisu toimivat runsaan musiikin kanssa. Murretut sävyt ja hillityt valot toimivat taustana tunteiden pyöritykselle. Erityistehosteita ei tarvita, tarina riittää.

Oopperan seuraaminen haastaa minua itseäni katsojana. Ajattelin, että lukisin synopsiksen ja sitten vain katsoisin ja kuuntelisin, mutta katse harhautui jatkuvasti tekstityksiin ja se puolestaan katkaisi keskittymiseni lavatapahtumiin. Näin sisältäpäin tunnepitoisessa esityksessä olisin myös kaivannut esiintyjien kasvojen näkemistä, mikä on kolmannelta parvelta hankalaa ilman teatterikiikareita vaikka paikat muuten oivat olivatkin.

Kokonaisuutena Elektra oli tunteikas ja hieno kokemus, joka kytee sisällä edelleen. Tarina on lohduttomuudessaan musertava ja sen hahmot niin kovin onnettomia, mutta jotain hyvin samaistuttavaa tarinassa silti on ja ehkä sitä siksi on antiikin ajoista asti kerrottu.

Täytyy vielä lopuksi myöntää, että en välttämättä olisi mennyt katsomaan Elektraa ellei ystäväni Anu Ontronen olisi tehnyt siinä debyyttiään Kansallisoopperan lavalla. Olen joka tapauksessa iloinen, että menin ja kiinnostuin. Josko sitä oppisi oopperaakin katsomaan ja oikeasti arvostamaan, ei mikään huono tavoite.

Tämänhetkisen lipputilanteen mukaan Elektran viimeisiin esityksiin on vielä saatavilla hajapaikkoja.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Kuullessani ensimmäistä kertaa jotain Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita -teoksesta (Atena, 2016) ajattelin että tätä en varmaan lue. Sitten kuulin jotain muutakin ja lopulta asiat menivät siihen pisteeseen että kirja oli e-kirjamuodossa puhelimessani. Onneksi menivät, huomasin pian nauravani ääneen ja sydämen läpättävän siitä että juuri näinhän nämä asiat on.

Itse olen kylläkin ollut aika huono sinkku, moni asia kirjassa on tuttua vain tv-sarjoista ja muista kirjoista. Ei se kuitenkaan haittaa, pariutuminen ja sen yrittäminen on kyllä ihan peruskauraa ja samaistumisen kohteita löytyy. Rönkkösen kerronta etenee episodimaisesti aiheesta ja miehestä toiseen, nännikarvamiehestä steriiliin mieheen ja näin päin pois, välillä humalaisesta taksijonosta kahvikupin äärelle.

Kirjoitustyyli on suora, ronskiksikin todettu ja kerrankin kävi niin että en rypistellyt kulmiani tai vaivaantunut räväkkyydestä. Tähän se sopi, tässä sitä piti olla ja vaivaantumista ei tullut, mahtavaa. Teki vain mieli lukea eteenpäin että mitä nyt ja mikä mahtava havainto seuraavaksi tulee.

Ärsyttää, kun en osaa sanoa tästä teoksesta mitään järkevää. Se oli ihan tosi hyvä ja hauska ja vähän itkettävä ja olen tosi iloinen että luin sen. Lukekaa tekin, itkekää pari (mielikuvitus)kyyneltä ja muistakaa, että stalkkaus ei ole koskaan hyvä idea.

Tämä oli muuten samalla ensimmäinen kirja, jonka luin kokonaisuudessaan BookBeatin kautta. Piti ihan vaan kokeilla kyseistä sovellusta, mutta taisin jäädä koukkuun. Ei haittaa.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena, 2016. 200 s.
Kansi: Sanna Mander

Roald Dahl: Iso kiltti jätti

Roald Dahlin Iso kiltti jätti (Art House, 1989) tuntuu käsissä tutulta. Samanlaista painosta teoksesta vihreine reunoineen ja hieman jo kuluneine sivuineen olen lukenut silloin joskus kun nappasin tämän käteeni ensimmäistä kertaa. Se oli varmaan ala-asteella, silloin luin monta Dahlin kirjaa. Dahl on tänä vuonna ajankohtainen kirjailija, sillä hänen syntymästään on 13.9.2016 kulunut sata vuotta ja tulipa tästä nimenomaisesta kirjasta elokuvakin kesän korvalla.

Tiedän siis lukeneeni kirjan aiemmin, mutta en muistanut teoksesta suoraan sanottuna muuta kuin perskurkkanat. Orpo Sohvi herää eräänä yönä hirviöhetken aikaan ja kuulee ulkoa kummaa ääntä. Kadulla puuhastelee jätti, joka onnettomasti havaitsee Sohvin ja kaappaa tämän mukaansa, sillä eihän jättien olemassaolosta sovi jättää todisteita. Jätti, Iso kiltti jätti siis, on kuitenkin onneksi hyväntahtoinen kasvissyöjä eikä suinkaan tahdo Sohville pahaa. Toisin on muiden jättiläisten laita, jotka joka ilta juoksevat eri puolille maailmaa syömään ihmisiä suihinsa. Yhdessä IKJ ja Sohvi päättävät ratkaista tämän karmean epäkohdan.

Aika vähän niitä perskurkkanoita siis vaikka niillä rooli kirjassa olikin. Siitä pääsemmekin siihen, että Tuomas Nevanlinnan suomennos on näpsäkkä. Tapahtumat on käännöksessä onnistuttu siirtämään Suomeen ja vaikka presidentinlinnassa häärivät hovimestarit hieman brittiläisiltä haiskahtavatkin on homma yllättävän sujuvaa. Ison kiltin jätin puhepoljennossa on myös ollut tekemistä, nostan hattua.

Hämmentävää oli myös huomata kuinka kriittinen kirja IKJ on. Jätillä on säpäköitä vastauksia Sohvin ihmettelyihin ja huutia saa muun muassa lihansyönti ja yletön väkivalta. Aika pelottavakin tämä on, muut jätit eivät ole mitään sympaattisia ja kömpelöitä karjujia vaan oikeasti vaarallisia tyyppejä.

Hyvin siis maistui IKJ edelleen, se ei tuntunut pölyiseltä ja oli mukavaa työmatkalukemista. Toivottavasti IKJ tulee puhaltamaan mukavia unia ikkunastani ensi yönä vaikken lapsi enää olekaan. Yöpöydän kirjojen Niina nostaa tämän Top 3 -listalleen lukemistaan Dahlin kirjoista.

Luin teoksen osana Roald Dahl -lukuhaastetta, johon ehdin osallistua nyt ainakin tämän yhden kirjan verran ja saavutan tason nilviö.

Roald Dahl: Iso kiltti jätti (The BFG, 1982)
Art House, 1989. 231 s.
Kansi ja kuvat: Quentin Blake
Suomentanut: Tuomas Linna

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

En edes kynsilakkaa muistanut laittaa, mutta ei se mitään.

Omasta meikkipussistani ei löydy yhtä mittavaa arsenaalia kuin Tytti Karakoskelta. Kaisa Haatasen esikoisen Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015) kertoo muun muassa päähenkilönsä Tytin pussin sisällön ja materiaalin, mutta listaa aakkosmaisella kerronnallaan myös muita elämän tärkeitä tai askarruttavia asioita. Puhetta on muun muassa lempikirjalistoista, salaisista lempikirjalistoista, miehistä, perheestä, joulunvietosta ja naapureista.

Kustannuspäällikkö Tytti Karakoski kokee uupumusta ja kyllästymistä ja ottaa virkavapaata, päättää kirjoittaa kirjan. Kaikki elämän tärkeät asiat järjestyvät kirjainten alle, lopulta aakkosjärjestykseen. Tytti kipuilee elämänsä ja naiseuden kanssa, miettii millaista pitäisi olla ja millaista on, tuskastelee ja iloitsee. Vaikka minulla ja päähenkilöllä on ikäeroa, voin silti nyökytellä paljon, nauraa välillä ja toisinaan toivon että voisin vähän ravistella Tyttiä.

Pelkkänä kirjana arvioitaessa teos on ihan viihdyttävä, mutta todennäköisesti itse lukiessa olisin hieman nihkeillyt. Äänikirjana tämä puolestaan toimi kuin häkä ja siitä suurin kiitos kuuluu lukija Krista Putkonen-Örnille. Kunhan pääsin eroon tunteesta, että äänessä on Männistön Wenla rupesi kuuntelu rullaamaan vaivattomasti. Putkonen-Örnillä on hallussaan nyanssit, ääni liikkuu ärsytyksestä harmitteluun ja iloon, nautittavaa kuultavaa.

Suosittelen tätä siis erittäin lämpimästi laadukkaiden äänikirjojen ystäville ja kevyttä kesälukemista kaipaaville. Tytti Karakoskesta voi myös lukea lisää uudessa teoksessa Ylipainolisämaksu, siitäkin on Putkonen-Örnin lukema äänikirja.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015. 3 h 47 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kansi: Maria Mitrunen

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä

Lintubongari.

Yritän lukea säännöllisesti uusia luonnontieteellisiä kirjoja pysyäkseni jotenkin kärryillä ja saadakseni uusia mausteita opetukseen. Anders Tjernshaugenin Tiaisten salainen elämä (Atena, 2016) vaikutti kiinnostavalta heti ensikuulemalta. Norjalainen tietokirjailija seuraa teoksessaan vuoden ajan tiaisten elämää omassa pihapiirissään ja tapaa myös tutkijoita, jotka valottavat tiaisten elämän salaisuuksia lisää.

Tjernshaugenin kerronta on leppoisaa ja rullaa mukavasti. Ote on tarttuva, lintujen tarkkailua voi aivan hyvin tehdä kahvikuppi kädessä ja toisinaan ikkunasta ulos vilkaisten. Lisätietoa haetaan tiaistutkijoilta ja tutkimusalueilta, välillä kahlataan läpi artikkeleita. Tekstistä kuultaa läpi innostus aiheeseen ja lämpö oman pihapiirin lintuja kohtaan, jännitys siitä kuka pönttöön muuttaa pesimään ja miten pesintä lopulta sujuu. Pihalintujen elämää kuvataan havaintojen kautta, pohditaan laulun voimakkuutta ja reviirikiistoja niin oman lajin kuin lajirajojen ylikin.

Kuvitus on miellyttävä. Luvut alkavat koko sivun valokuvilla, lisäksi sivuilla on paljon piirroskuvia joilla havainnollistetaan muun muassa tiaisten kuviointeja. Enpä esimerkiksi tiennyt (tai muistanut) miten talitiaisten sukupuoli erotetaan, nyt tiedän. Muutenkin miellyttävä on hyvä adjektiivi kuvaamaan tätä kirjaa: kaikki on kovin leppoisaa, mieli on hyvä, muutama luku on kiva lukea vaikka työmatkalla. Lisää olisin toisaalta voinut lukea tiaisten värityseroista ja ihmeellisyyksistä ja käyttäytymismalleista, muun muassa parinmuodostus ja tiaisten parisuhteet muutenkin olivat kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan luettuani huomasin kuulevani lintuja paljon enemmän, niihin osasi yhtäkkiä taas kiinnittää huomiota. Yritän tunnistaa erilaiset titityyt ja kurkkia pensaikkojen lomaan mitä pikkulintuja siellä hyppeleekään. Bongaan myös poikashöyheniään vaihtavia talitiaisia ja ilahdun ja seuraan pihatuijassamme kasvaneiden sinitiaisten lentopyrähdyksiä. Ensi kesäksi laitan pihallemme tiaispöntön tai kaksi.

Suosittelen Tiaisten salaista elämää letkeiden tietokirjojen ja pikkulintujen ystäville. Biologian peruskäsitteiden tuntijalle kirjassa on paljon tuttuakin, mutta teksti on sen verran selkokielistä että se ei liene vaatimus.

Myös Lukupinon Simo on lukenut tämän ja tykästynyt tiaisiin.

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä (Meisenes hemlige liv, 2015)
Atena, 2016. 223 s.
Suomentanut: Ulla Lempinen

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Viimeiset ties kuinka monta vuotta olen todennut, että Harry Potter ja Azkabanin vanki (Tammi, 2000) on ehdottomasti lempi-Potterini. Tämän uudelleenlukukerran jälkeen en kuitenkaan ole siitä enää niin varma. Toki viihdyin Harryn ja kavereiden kanssa myös tällä lukukaudella, mutta jokin taikamaailmassa hieman puudutti.

Harryn kolmas kouluvuosi alkaa huolestuttavilla uutisilla. Vaarallinen vanki Sirius Musta on karannut Azkabanin velhovankilasta ja lisäksi Harry taikoo suutuspäissään kesälomalla ja karkaa Poimittaislinjalla Lontooseen. Rangaistusta ei kuitenkaan tule ja Harry lähtee takaisin Tylypahkaan Ronin, Hermionen ja kumppaneiden kanssa. Koulussa tunnelma on vankikarkurin vuoksi kireä, porteille on asetettu kammottavia ankeuttajia ja kirsikkana kakun päällä Musta kuuluu olevan Harryn perässä. Vaa'an positiivisella puolella ovat kuitenkin uutena oppiaineena alkava taikaeläinten hoito, huispausottelut ja vierailut velhojen kylä Tylyahossa.

Azkabanin vanki heittää kehään monia suosikkiasioitani Potter-sarjassa. Kirjassa esitellään yhdet suosikkihahmoistani eli Lupin ja Potter, näkymättömyysviittaa käytetään paljon, hevoskotkat ovat huikeita ja oppiaineita esitellään monipuolisesti. En sitten tiedä mikä iski, olenko kenties lukenut kirjan liian monta kertaa, mutta etenkin teoksen alkupuolella kahlasin kuin suossa. Onneksi viimeinen kolmannes nappasi taas mukaansa ja olin onnessani kaikesta jännityksestä ja suojeliuksista ja vaikka mistä.

Tästä natinasta huolimatta olen jo aloittanut Liekehtivän pikarin ja se onkin vienyt mukanaan aivan uudella tavalla. Potterkesä jatkukoon, ihan sama vaikka kuukaudet kääntyvätkin jo syksyn suuntaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi, 2000. 456 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

Lavalta: Cutting Edge (WHS/Juhlaviikot)

Kuva: WHS

WHS:n uusin teos Cutting Edge oli minulle lähtökohtaisesti olennaisin nähtävä esitys Helsingin Juhlaviikoilla. Pään katkaisun teemasta riivitään esiin niin suuria kysymyksiä kuin mustaa huumoria. Esitys yhdistelee klassisia taikatemppuja, videota, tanssia ja illuusioita kallossa jyskyttävään äänimaisemaan ja vyöryttää silmien eteen liudan häiriintyneitä kuvia.

Lavalla nähdään kolme esiintyjää, Inês Campos, Vera Selene Tegelman ja Jukka Tarvainen. Yhteispeli toimii ja kaikki vakuuttavat kyvyillään Kalle Nion ohjauksessa. Tarvainen jää elävästi mieleen päättömänä kouristelevana ruumiina ja toisaalta ruumiittomana päänä milloin milläkin jalustalla tai pöydällä pyörimässä. Hieno on myös perinteinen naisenkatkaisu-temppu, näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Monista hienouksista on ehdottomasti kiittäminen myös taitavaa valaistusta ja siitä vastaavia Jere Mönkköstä ja Joonas Tikkasta.

Kuva: WHS

Visuaalisesti esitys on järisyttävän hieno vaikka kuvasto onkin paikoin painajaisia aiheuttavaa. Vähempää en WHS:lta toisaalta odottanutkaan. Ihmiset siirtyvät lavalla paikasta toiseen taianomaisesti, välillä nähdään kehoja ilman päitä ja toisaalla pyörivät puolestaan irtopäät. Hieno on muun muassa Camposin ja Tarvaisen kohtaus, jossa päät ja kehot vaihtavat kamppailussa omistajiaan, vaikuttavin kohtaus tosin on todennäköisesti suoraan edestä katsottuna. Viimeinen kohtaus jää myös vahvana mieleen: ohut muoviverho saadaan liikkumaan hämmentävän elävästi ja sen taakse ilmestyvät unenomaiset hahmot vääntävät oman käsityskyvyn rajoja.

En voi sanoa pitäneeni esityksestä, se ei ollut katsomiskokemuksena erityisen miellyttävä. Totean kuitenkin ilokseni vaikuttuneeni esityksestä, istuneeni välillä kuin lamautuneena lavalla näkyvien ihmeiden edessä. Paikoin voin pahoinkin, katkaistut päät renessanssimaalauksissa eivät selvästi ole minun juttuni. Tunnereaktion sain joka tapauksessa ja olen tyytyväinen, että kävin katsomassa tämän.

Lavalta: Metsä - The Forest Project (Sade Kamppila ja Viivi Roiha/Cirko)

Kuva: Ryoko Uyama

Sade Kamppila ja Viivi Roiha ovat tuoneet Cirkon kanssa esityksensä Metsä - The Forest Project kauniiseen Vallisaareen. Ilma- ja pariakrobatiaa yhdistelevä luonnossa liikkuva teos yllättää ja hymyilyttää, vaikka on liikkuvuudessaan myös haastava. Luonto mainitaan teoksen kolmanneksi esiintyjäksi, mutta minulle kolmantena pyöränä mukana oli pikemminkin naiseus.

Esitys alkaa Vallisaaren Tykistölahdelta, josta kävelemme esiintyjien perässä kohti Kuninkaansaarta. Pelkkä ympäristö itsessään on kokemisen arvoinen luontopolkuineen ja historiansa vuoksi. Pian kuitenkin pysähdymme ja jäämme katsomaan esityksen ensimmäistä osiota. Köydet nivoutuvat osaksi metsämaisemaa yllättävän hyvin, Kamppila riippuu hiuksistaan. Sanallisesta osiosta osa meni minulta ohi Rauli-myrskyn puhaltaessa, mutta muistan että metsään on mentävä jos haluaa jotakin tapahtuvan.

Esityksestä tekee haastavan sen rikkonaisuus. Kuuden kohtauksen välillä liikutaan välillä pitkiäkin matkoja minkään tapahtumatta. Luontokokemuksena kävelykin on kyllä kiinnostavaa ja nautin merimaiseman katselusta, mutta palaaminen esityksen tunnelmaan tarpomisen jälkeen on paikoin vaikeaa. Viimeiset osiot nivoutuvat toisiinsa paremmin kuin alku ja katsoessani rannalla kärrynpyöriä ja voltteja tekevää Kamppilaa olen eniten esityksen pauloissa.

Oikeastaan pääsin todella mukaan tapahtumiin vasta kolmannessa kohtauksessa, kun me katsojat keräännyimme ringiksi esiintyjien ympärille ja katsoimme pariakrobatiaa. Kohtaus oli intiimi ja se omassa kehossa olemisen vaivattomuus ja toisen liikkeisiin sulautuminen vaikutti. Yllättävän hyvin tästä meditatiivisesta tunnelmasta siirryttiin huumorilla suomalaisiin karhunkarkotusperinteisiin, jonka aikana nähtiin hieman muitakin mättäitä kuin mitä metsässä voisi odottaa näkevänsä. Alastomuus oli kuitenkin tässä esityksessä miellyttävän luontevaa ja konstailematonta, yksinkertaisesti osa esitystä.

Kokonaisuutena Metsä jäi minulle erikoiseksi kokemukseksi. Nautin uudesta esitystilasta ja taitavasta akrobatiasta, mutta kipuilin keskittymisvaikeuksien ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa. Lopputulema on joka tapauksessa plussan puolella ja näiltä tekijöitä menisin kiinnostuksella katsomaan projekteja jatkossakin.

Esityksiä oli Vallisaaressa vain elokuun viimeisenä viikonloppuna, lokakuussa esitys matkaa Bordeauxiin. Lisätietoa esityksestä ja artisteista voit löytää projektin sivuilta.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta.