Lavalta: Neuromaani (Valtteri Raekallio/Zodiak)

Kuva: Valtteri Raekallio

Aivoni ovat avoin ovi, mutta kynnyksellä on turvallisempaa

Raekallio Corp. ja Zodiak toivat Juhlaviikkojen ohjelmistoon Marian sairaalan hylätyille käytäville ja huoneiden sokkeloihin rakennetun elämyksen Neuromaani. Elokuiset esitykset myivät melko pian eioota, mutta syyskuiselle jatkokaudelle sai vielä näppäräsormisena lippuja. Hämärtyvänä torstai-iltana jonotamme hämmentyneinä sairaalan ovella ison Neuromaani-kyltin alla, saamme ovien auetessa käteemme lääkepikarissa pillerin ja lopulta kutsun nimellä tulla peremmälle. Päähäni saan kuulokkeet ja siirryn sairaalasänkyyn kuuntelemaan tarinan ensimmäistä palaa.

Valtteri Raekallion luoma maailma noudattelee käsittääkseni varsin hyvin Yli-Juonikkaan alkuperäisteoksen sirpaleisuutta ja toisteisuutta. Valinnat vaikuttavat omaan tarinankaareen ja toisaalta takaisin voi palata ja aloittaa uudelleen tai lähteä uusille poluille keskeltä tarinaa. Toiminta muistuttaa valintaperusteisia seikkailukirjoja, mutta aikaa ollessa rajallinen määrä jää kokemus jollain tavalla vaillinaiseksi. Kaikkia ovia ei ehdi avata tai kaikkea nähdä. Takaraivossa takoo pelko siitä, että katsonko tätä väärin tai jääkö jotain olennaista kokematta. En tiedä.

Sairaalakammoiselle ihmiselle kokemus on pelottava. Alun vastaanottotoimenpiteet tuudittavat tuttuun tunteeseen, hoitaja-asuiset tietävät kyllä mitä tekevät, mutta turvallisuuden illuusio romahtaa heti ensimmäisessä siirtymässäni kun holtittomasti käytävällä tärisevä punapukuinen nainen horjahtaa minua päin. Loppuajan pelkään, että joku tulee lähelle ja henkilökohtainen tilani vaarantuu. Ensimmäinen tarinakierrokseni päättyy kuitenkin yllättävän pian ja sisuuntuneena siitä että selvisin hengissä myös karmivasta vilkkuvalokäytävästä palaan takaisin kerroksiin.

Satunnaisotannalla liikkuessani alan rentoutua, vaikka edelleen tuntuu siltä että muille kerrotaan jotain mitä en tiedä. Harhailen ympäriinsä ja lopulta löydän myös tiloja ja hetkiä joihin haluan jäädä ja hengähtää. Kolmesti minua pyydetään siirtymään kanttiiniin, mutta jatkan sinnikkäästi eteenpäin. Pilkkopimeässä Camera obscura -huoneessa katson ensijärkytyksestä toivuttuani lumoutuneena kaupungin valoja, vihreällä muovinurmikolla päällystetyssä huoneessa katson joutsenpukuista balettitanssijaa ihastellen.

Kuulokkeista tulee tekstiä käytännössä koko elämyksen ajan. Välillä kuuntelen tarkkaan, suurimman osan ajasta huomaan kuitenkin että sanat puuroutuvat eivätkä jää mieleen. Päätän, että se ei ole tärkeää ja voihan olla että olennainen jää suggeroituna jonnekin harmaan aineen poimuihin. Välillä jätän kohtia kesken, hyppään levottomana eteenpäin. Yritän paikallistaa huoneita, joista olin sattumalta kuullut, turhaudun kun en löydä niitä ja harmistun omista ennakko-olettamuksistani. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyn lopulta makaamaan neljännen kerroksen käytävälle hymyilevän hoitajan viereen ja totean, että tämä oli nyt tässä.

Pohjakerroksessa todellisuus lyö vastaan hieman liian kovaa, sillä kaiuttimista pauhaa jonkinlainen piinaava hälytysääni. Teoksen ahdistavan junnaava äänimaailma palaa mieleen ja lähden ravisteltuna kävelemään kohti rautatieasemaa. Sanomatalolla hätkähdän kulmassa seisovia lääketieteen opiskelijoita takkeineen: jatkuuko tämä vielä? Istun junaan tunnekuohuisena. Neuromaani oli ehdottomasti elämys, mutta en tiedä oliko lääkitykseni lopulta riittävä että olisin nauttinut siitä.