Lukuoikeuspalvelut selvästi madaltavat kynnystäni tarttua teoksiin, joiden lainaaminen fyysisinä opuksina tuntuu jotenkin vaikealta. Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2011) osui kohdalle BookBeatissa ja sitä kun oli teini-ikäinen serkkunikin suositellut niin nakuttelin teoksen omaan kirjastooni.
Gregory yhdistelee tarinassaan todellista historiaa ja sepitettä. 1400-luvun Englannissa käydään Ruusujen sotaa Yorkin ja Lancasterin sukujen välillä. Leskeksi jäänyt Elizabeth Woodville pelkää asemansa puolesta miehensä kuoleman jälkeen ja pyytää apua Englannin uudelta kuninkaalta Edwardilta, joka rakastuu kauniiseen naiseen päätäpahkaa ja nai tämän hovin vastustuksesta huolimatta. Kovapäinen tuore kuningatar luovii hovin juonittelujen kiemuroissa yrittäen saada omat lapsensa vallankahvaan kiinni käyttäen niin diplomatiaa kuin noitakeinojakin, mutta valtaistuimelle on muitakin ottajia.
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009)
Välillä kerrontaa on vaikea seurata, etenkin jos pitää eripituisia taukoja lukusessioidensa välillä. Edvardit, Edwardit, Rikhardit ja Henrikit menevät iloisesti päässäni sekaisin, sillä 1400-luvun loppupuolen englantilaiset aateliset eivät kuulu erikoisosaamiseni piiriin ja poikalapsille ei näemmä osattu antaa vaihtelevia nimiä. Kirjailija yrittää kyllä parhaansa lisäten nimien perään titteleitä ja tarkennuksia, se puolestaan välillä vähän rasittaa sillä kahdennenkymmenennen kerran kohdalla muistan kyllä jo keitä ne kuningattaren Grey-pojat ja keitä ne viralliset kruununperimysjärjestyksessä olevat olivat. Toisaalta kirja myös helpotti Shakespearen Henrik VI -näytelmän filmatisoinnin seuraamista joten puolensa tälläkin.
Tökkimisestä huolimatta Valkoinen kuningatar oli silti melkoisen koukuttava ja sen luki loppuun mielellään. Sen verran kiinnosti, että eiköhän myös samaan sarjaan kuuluvat Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar tule tässä luettua. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja Britannian aatelistosta ja sen juonitteluista viehättyville.
HelMet-haasteeseen merkitsen tämän kohtaan kirjassa juhlitaan, sillä onhan tässä häitä, kruunajaisia ja voitonjuhlia.
Tökkimisestä huolimatta Valkoinen kuningatar oli silti melkoisen koukuttava ja sen luki loppuun mielellään. Sen verran kiinnosti, että eiköhän myös samaan sarjaan kuuluvat Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar tule tässä luettua. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja Britannian aatelistosta ja sen juonitteluista viehättyville.
HelMet-haasteeseen merkitsen tämän kohtaan kirjassa juhlitaan, sillä onhan tässä häitä, kruunajaisia ja voitonjuhlia.
Bazar, 2011. 476 s.
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Itse katsoin juuri kesällä sen BBC:n televisiosarjan, joka oli tehty tämän, Punaisen kuningattaren ja ilmeisesti suomentamattoman The Kingmaker's Daughterin pohjalta. On helppo kuvitella hahmojen menevän sekaisin samojen nimien pyöriessä, mutta sarjassa helpotti näyttelijöiden naamojen tunnistaminen, vaikka nimet saattoivatkin olla alussa hakusessa. Sarja myös parani loppua kohden, mikä ilahdutti. Jos se ei ole tuttu, suosittelen tutustumaan. Itse en varmaankaan tätä alkuteosta lue, mutta on ihan kiinnostavaa kuulla, millaisia lukukokemuksia muilla on.
VastaaPoistaKiitos vinkistä, Lukijatar, laitan korvan taakse jos tulisi jossain vastaan!
PoistaLuen tätä parhaillaan ja tykkään :) Hauska lukea 1400-luvun brittiläisestä hovista.
VastaaPoistaKiva kuulla, Katriina!
Poista