Roald Dahl täyttäisi tänään 100 vuotta ja sen kunniaksi kirjailijaa on juhlistettu toreilla ja turuilla erilaisin menoin. Itse otin päivän kunniaksi minimaalisen loppukirin Roald Dahl -lukuhaasteen parissa ja matkasin kahtena päivänä töihin ja takaisin Kuka pelkää noitia -teoksen kanssa.
Kuka pelkää noitia on kirja, jonka kansi herättää minussa epämääräisiä vanhoja pelon tunteita. En tiedä olenko kenties nähnyt siitä tehdyn filmatisoinnin vai vain traumatisoitunut kirjasta, mutta päätin kohdata noidat silmästä silmään. Aika hurja tämä sitten loppujen lopuksi olikin.
Pieni poika on isoäitinsä kanssa lomailemassa hienossa hotellissa, kun hän päätyy sattumalta keskelle noitien vuosikokousta. Isoäidiltään hän on onneksi oppinut keinot noitien tunnistamiseksi, mutta tästä ei valitettavasti ole apua sillä kiikkiinhän siinä joudutaan. Olennaisia käänteitä kertomatta todettakoon, että tavoitteena on kiipelistä huolimatta estää noitien hirmuinen suunnitelma ja loputtaa heidän hirmutekonsa.
En lukemisen jälkeen yhtään ihmettele, että kirjasta oli jäänyt hytisyttävät jälkifiilikset. Näin aikuisenakin lukiessa teos oli minusta varsin jännittävä huumoristaan huolimatta eikä asioita mitenkään kaunistella: noidat iloitsevat lasten nirhaamisesta ja väkivalta ei ole vieras käsite. Luettuani hiljattain myös Iso kiltti jätti -teoksen on helppo huomata samankaltaisuuksia. Molemmissa lasten maailmaa uhkaavat hirmuiset olennot ja niistä on päästävä eroon lähes hinnalla millä hyvänsä.
Kuka pelkää noitia -tarinassa asioita ei kuitenkaan saada yhtä onnelliseen loppuun, ainakaan tavallaan, yllättävä se ainakin oli ja oikeastaan aika virkistävä. Dahlin erikoisten tarinoiden pariin palaaminen oli kiinnostavaa ja ehkä vähän ahdistavaakin. Seuraavaksi aion kokeilla Dahlin novelleja.
Kiitokset Yöpöydän kirjat -blogille hauskan haasteen järjestämisestä vaikka saamattomasti luinkin siihen vain kaksi teosta.
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
Art House, 1990. 223 s.
Kansi ja kuvitus: Quentin Blake
Art House, 1990. 223 s.
Kansi ja kuvitus: Quentin Blake
Tämä tietynlainen pahan läsnäolo on kyllä tyypillistä Dahlin teoksille. Jopa ns. tavallisetkin aikuiset ovat hänen kirjoissaan usein aivan kamalia. Esimerkiksi Matilda-kirjassa tytön vanhemmat ovat puistattavan välinpitämättömiä, mutta koulun rehtori on suoranainen lapsenvihaajasadisti.
VastaaPoistaTämä on niin hyvä - ja niin hurja! Minä luin kirjan ensimmäisen kerran avsta muutama vuosi sitten yhdessä esikoiseni kanssa. Hän ahmi kirjan, mutta ahdistui samalla. Muista Dahleista on pitänyt, minä kaikista.
VastaaPoistaOlen lukenut tätä lapsille ja vain yksi tyttö sanoi, että pelkää. Nyt kun luin syntymäpäivän kunniaksi itsekseni, niin oikeasti minuakin pelotti ja kauhistutti Dahlin luomat olennot ja ihmiset. Tämä oli kolmas perättäinen Dahlin lastenkirja, ja tässä se kauhu otti oikein valtaansa.
VastaaPoista