Tammikuinen Kansallisteatterin Tabu rohkaisi varaamaan kirjastosta Timo K. Mukan samannimisen teoksen (Gummerus, 1979), vaikka olin jo sellaisen käsityksen saanut että yhtäläisyydet ovat viitteellisiä. Täytyy sanoa, että kirjan lukemisen jälkeen en tosiaan tullut hullua hurskaammaksi Smedsin vaikuttavasta teoksesta, mutta luinpahan elämäni toisen Mukan.
Milka hoitaa Sierikkiniemen tilaa yhdessä leskiäitinsä kanssa, raskaampiin töihin saadaan avuksi kylillä Kristus-Perkeleenä tunnettu Ojanen. Salskeaan ja omanlaiseensa mieheen rakastuvat niin äiti kuin tytärkin, kohtalokkain seurauksin, Milka kun on vasta niin nuori ja kumpikaan ei huomaa toisen tunteita. Tunnelmaa luo myös ahdasmielinen kyläyhteisö höystettynä hurmoksellisella uskonnollisuudella.
Omasta sivistymättömyydestä tai tarkkaamattomuudesta kertonee se, että pienoisromaanin vaihtuessa novelliksi Sankarihymni olin hetken todella hämmentynyt. Odotin lähes loppuun saakka missä yhteneväisyydet tarinoissa ovat, ennen kuin tajusin niiden olevan täysin erillisiä kertomuksia. Sankarihymnissä seurataan sankariteostaan ylistettyä mutta miehisyydestään epävarmaa Thörsten Öieseniä norjalaisessa kylässä. Onnellista loppua on turha tältäkään tarinalta odottaa.
Nopeasti tämä oli luettu, koettu ja ehkä myös unohdettu. Mieleen jäi vain ajatuksia pimeistä tuvista, heilahtavista verhoista ikkunassa, väärinkäsityksiä. Ja sitten sitä lihallisuutta, verta, hikeä ja kyyneliä, liikaakin päällekäyvää realismia. En voi todeta vieläkään päässeeni Mukan tekstien makuun, mutta jollain tavalla ymmärrän sen vimmaisuuden viehätyksen.
Gummerus, 1979. Uusi painos 2014. 179 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.