Okklumeus-lukuhaasteen finaali - hirnyrkeistä poliittisiin hahmoihin ja räyhähenkiin

 Kuoleman varjeluksia odotellessa.

Kuten minulle tavallisesti käy piti myös Okklumeus-haasteen kanssa ottaa hillitön loppukiri. Ei sillä, Pottereita lukee aina mielellään, mutta toki olisin mieluummin lukenut rauhassa kuin maanantai-iltana sohvannurkassa silmät kiiluen. Tässä sitä kuitenkin ollaan kahdeksan Potterverseen kuulunutta kirjaa lukeneena.

Toiseksi viimeinen haasteeseen luettu kirja oli sarjan kuudes osa Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Tammi, 2006). Kuudentena opiskeluvuotena eloa Tylypahkassa varjostaa Voldemortin paluu, mutta toki pulmia löytyy sen lisäksi jos jonkinlaisia. Harryn taikajuomien oppikirjassa on kiinnostavia tuntemattoman tekijän tekemiä raapustuksia, Dumbledore katoilee koulusta vähän väliä ja Malfoy käyttäytyy entistä oudommin. Lisäksi kaikenmoinen pariutuminen ihmisten kesken aiheuttaa tavattomasti päänvaivaa.

Olen lukenut Prinssin muistaakseni vain kaksi tai kolme kertaa, se on viimeisen osan jälkeen vähiten kertoja käsissä kulunut Potterini. Nyt tosin mietin miksi näin, koska teos oli erinomainen. Juoni syvenee hetki hetkeltä ja nautin, kun voin bongailla pieniä yksityiskohtia joihin ei osaa kiinnittää huomiota ellei tiedä koko tarinaa loppuun saakka. Toki myös päädyin loppupuolella niiskuttelemaan sohvannurkassa siihen malliin, että mieskin ihmetteli mitä tapahtuu. Ajattelin että ei itkettäisi näin paljon, mutta itketti kuitenkin. Kyllä te tiedätte.

Tämän tunnevuoristoradan jälkeen olikin sitten vähän hassua lukea pikapikaa loppuun Pottermoressa julkaistuista tarinoista koottu Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists. Vaikka titteli lupaa lyhyitä tarinoita, on kyseessä pikemminkin kokoelma hermionemaista lisätietoa sarjaan liittyvistä hahmoista, joilla on jotain tekemistä vallan tai politiikan kanssa. Lisäesittelyä saavat mm. Kuhnusarvio, Pimento ja Orave. Viimeinen luku on omistettu räyhähenki Riesulle, jotta ei tulisi niin paha mieli.

Kokoelma on selvästi tarkoitettu sellaisille, jotka on läpikotaisin uitettu Potter-maailman tyrskyissä. Tieto on kiinnostavaa, muttei mitenkään suunnattoman vetävään muotoon kirjoitettua. Teosta ei myöskään kannata lukea, ellei ole jo lukenut koko sarjaa. Pidin kuitenkin Rowlingin kirjoitustyylistä ja arvostan sitä miten tarkasti esimerkiksi taikaministerien valtakausien historia on kerrattu tai miten jokaisen (olennaisen) hahmon taustatarina on loppuun asti mietitty.

Tänään 31.10.2016 on kulunut 35 vuotta Lily ja James Potterin kuolemasta ja ehkä siksikin oli sopivaa että varsinaisista kirjoista viimeisin tässä haasteessa oli Puoliverinen prinssi. Haaste antoi hyvän sysäyksen kauan pohditulle uudelleenluku-urakalle ja innoitti avaamaan suomennokset pitkästä aikaa. Odotan kovasti Kuoleman varjelusten lukemista, en ole aivan varma olenko lukenut sitä suomeksi ollenkaan.

Suurkiitokset Tiinalle haasteen järjestämisestä, kahdeksalla luetulla kirjalla lunastan haasteesta itselleni tittelin Taikaministeri (vaikka olisin voinut mielelläni olla myös kuuden kirjan arvonimen mukaisesti Albuksen kaartilainen). Kaikki haasteeseen liittyvät kirjat löytyvät haastesivulta.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half Blood-Prince, 2005)
Tammi, 2006. 698 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Short stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists
Pottermore Limited, 2016. 71 s.

Liekehtivästä pikarista Feeniksin kiltaan

En voinut vastustaa.

Potterkesä jatkuu, tai no, sehän ei lopu koskaan, mutta Okklumeus-lukuhaaste sen sijaan loppuun ensi viikon maanantaina ja meikäläinen ottaa loppukiriä. Tokihan kuvittelin lukevani kaikki kirjat rauhassa ja uppoutuen tuntikausiksi (kuten teininä), mutta henkinen keski-ikä on ottanut voiton. Onneksi varsinaisen tarinan lumo ei ole hävinnyt mihinkään vaikka turnauskestävyys rykiikin.

Harry Potter ja liekehtivään pikariin (Tammi, 2001) tartuin pienoisella jännityksellä. Edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja Azkabanin vangin aiheuttaman nostalgiapettymyksen jälkeen mietin mitä tästä nyt tulee. Hyvä tuli, onneksi.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan normiarki menee sekaisin, kun koulussa järjestetään monta vuotta kiellettynä olleet kolmivelhoturnajaiset ja paikalle saapuu oppilaita kahdesta muusta velhokoulusta. Periaatteessa kilpailuun huolitaan vain vanhempia oppilaita, mutta jotenkin Harryn nimi putkahtaa osallistujat valitsevasta pikarista ja siinä sitä sitten ollaan. Lisäksi kirjassa käydään huispauksen maailmanmestaruuskisoissa, saadaan jälleen kerran uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, tanssitaan vaivaannuttavat joulutanssiaiset ja pelätään Voldemortin paluuta.

Liekehtivä pikari on jostain syystä ollut minulle sellainen epämääräinen Potter-kirja, ei huono muttei mikään suuria tunteita herättävääkään. Tällä kertaa kuitenkin sytytti, nukkumaanmenot venyivät ja jännitin kolmivelhoturnajaisia tosissani. Paljon pikkuyksityiskohtia oli myös päässyt unohtumaan, joten jonkinmoisia yllätyksiäkin tuli vastaan. Lopussa myös liikutuin, vaikka tiesinkin mitä tulee tapahtumaan.

Tätä myöten Feeniksin kilta (Tammi, 2004) tuli aloitettua aika rivakkaan tahtiin Pikarin sulkemisen jälkeen, mutta muut kirjat kiilailivat ikävästi sen eteen. Syyslomalla kaipasin jotain tuttua ja turvallista, joten raahasin Kiltaa mukanani bussissa ja jopa lyhyellä Kööpenhaminan lomareissulla. Kannatti raahata, sillä vaikka Kilta on kirjaksi aikamoinen paksukainen oli siihen uppoutuminen joka kerralla helppoa.

Feeniksin killassa velhomaailman turbulenssi jatkuu. Ministeriö kieltäytyy uskomasta hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluuta ja mustamaalaa sitä myöten sekä Harrya että Dumbledorea. Tylypahkaan lähetetään uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi kammottava ministeriön virkamies Dolores Umbridge, joka yrittää kaikin keinoin samalla sorssia koulun normaalia järjestystä. Tällaista ei toki purematta niellä ja niinpä Voldemortin paluuseen uskovat herättävät vastatoimena henkiin Feeniksin killan. En nyt selosta sen tarkemmin, mutta kirja on täynnä ahdistusta ja lopulta myös surua.

Kilta oli hämmentävän tunteikas lukukokemus. Ensinnäkin ärsyynnyin Harryyn kaikesta teinikiukuttelusta (joo joo, 15-vuotiaana on vaikeaa mutta eläpä jaksa koko ajan huutaa ystävillesi), pelkäsin Umbridgea (höm, höm on karmivimpia tietämiäni kirjarepliikkejä) ja tunteilin kaikesta siitä mikä tapahtui ja minkä tiedän olevan edessä. Koko tarina tuntui entistä monisyisemmältä, ehkäpä juuri siksi että tietää ne taustalla olevat syyt ja tarinat eikä joudu ihmettelemään.

Erinomainen lukukokemus siis, vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään epäilystä ollut. Jaana Kapari-Jatan suomennos on mannaa mielelle ja tarinan pariin on aina lohdullista sukeltaa. Esimerkiksi aamujunassa on mahdollista elää aivan omassa Harry-kuplassaan, se on parasta.

J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi, 2001. 768 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of Phoenix, 2003)
Tammi, 2004. 1050 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Lavalta: Hedwig and the Angry Inch (Göta Lejon/Slagthuset)

Upea Ola Salo Hedwiginä. Kuva: Mattias Edwall

Olen ihastellen ja vähän kateellisena seurannut kun bloggaajakollegat reissaavat ympäriinsä katsomassa milloin mitäkin esitystä. Syksyllä sain potkittua itseni toimimaan ja siippakin innostui, joten lähdimme syyslomalla Malmöön katsomaan Göta Lejonin kiertueella olevaa produktiota Hedwig and the Angry Inch. Matka Slagthusetiin on oma tarinansa, keskityttäköön tässä itse musikaaliin.

Suoraan sanottuna en tiennyt koko musikaalista käytännössä mitään, pääsyy lähteä Ruotsiin oli pääroolia esittävä Ola Salo. The Ark oli suosikkiyhtyeitäni ja ihailen Salon lavakarismaa, joten kaipa nämä syyt olivat oikein riittävät. Kirsikkana kakun päällä musikaalissa ei tarvinnut tyytyä ihailemaan vain Saloa, vaan koko muu esiintyjäkaarti oli myös huippu ja tunnelma lumoava.

Hedwig and the Angry Inch kertoo Hedwigistä, joka kertoo lavalla elämänsä hämmentävistä vaiheista. Itä-berliiniläisestä nuoresta pojasta tulee sittemmin epäonnistuneen sukupuolenvaihdoksen myötä Amerikassa vaikuttava drag-tähti. Hedwig päätyy luomaan petollisesta nuorukaisesta menestyvän rock-tähden, mutta jää itse jälleen yksin ja on tällä hetkellä suhteessa surullisesti tossun alla olevan Yitzakin, zagrebilaisen drag queenin kanssa. Esitys etenee jonkinlaisena keikan ja  spoken wordin yhdistelmänä ollen täten varsin poikkeuksellinen musikaali.

Koska kappaleet saati juoni eivät olleet minulle tuttuja, oli esityksen ymmärtäminen sanasta sanaan paikoin haastavaa. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sanoja tärkeämpää on tunteen välittyminen ja se todella välittyi. Istuin rivillä 24, siippa rivillä 27, ja olimme koko esityksen ajan täysin lumoutuneena Hedwigistä. Ola Salo ottaa lavan suvereenisti haltuunsa, on överi ja räävitön ja toisaalta niin hurmaava että yleisö syö hänen kädestään.

Yitzak ja The Angry Inch. Kuva: Mattias Edwall

Lavalla on Salon lisäksi Yitzakia esittävä Lisa Stadell sekä viisihenkinen bändi. Bändi on Hedwigin, mutta hahmoina he jäävät auttamatta pääkaksikon jalkoihin. Salo on lavan valovoimaisin hahmo, mutta Stadellin laulua kuunteli ilokseen. Miten voikin olla ihmisellä noin upea, upea ääni?

Hedwig käsittelee tärkeitä teemoja muun muassa transsukupuolisuuteen ja itsensä hyväksymiseen liittyen. Käsittelytapa ei ole hienovarainen, mutta se toimii. En ollut ainoa joka hyräili viimeistä En gammal radio (Midnight Radio)  -kappaletta narikkajonossa. Vaikka teemat ovat paikoin todella raskaita ja tunnelma synkkä, on esitys myös hulvattoman hauska.

Viimeisen kappaleen päätyttyä me yleisössä nousemme taputtamaan. Noin sataminuuttinen esitys oli intensiivinen kokemus, jonka aikana sai itkeä ja nauraa. Kannatti lähteä, tämän näkeminen oli kaiken sen säätämisen ja nukkumattajättämisen arvoista.

Lavalta: Ilta Emmin kanssa (Teatteri Jurkka)

Kuva: Aino Ojanen

Viuhtomiseen verhottu henkilökuva Emmi Jurkasta

Hopeanhohtoiset hansikkaat välkkyvät valokiilassa, kun Erkki Saarelan tulkitsema Emmi Jurkka pelmahtaa lavalle. Ilta Emmin kanssa vietetään vahvasti muistojen vietävänä, pianisti Eero Ojanen ottaa kiinni Emmin sanoista ja antaa koskettimien tuoda ilmoille Mustalaisruhtinattaren sävelet. Emmi täyttää koko lavan laajoilla liikkeillään, eturivissä on turha edes ajatella nuokkumista sillä kumarassa istuva saisi äkkiä heilahtavan käden nenäänsä. Lähellä ne heiluvat raajat käyvät joka tapauksessa monta kertaa. 

Emmi liikkuu lavalla helmat heiluen ja hyppien, vähän šokeeratenkin, eläen omalla tavallaan valovoimaisesti teatteridiivan elkein. Kerronnan punainen lanka katoaa aika ajoin anekdoottien ja kaupunkien sumaan, mutta ei se haittaa. Emmin nauru palauttaa kaikki taas tähän hetkeen, tähän tilaan. Mielessä vilisevät kuvat Kansallisteatterin tyhjästä päänäyttämöstä, ahtaista asunnoista, pettyneestä ilmeestä kun puoliso onkin jo käynyt lunastamassa illan kassan.

Todellista Emmiä tuskin lavalla kuitenkaan nähdään, tai ainakaan Emmiä haavoittuvaisimmillaan. Aidot tunteet ja huolet tavataan sivulauseissa ja omatuntoa kolkuttavissa kummitteluissa, mutta ne sivuutetaan pian remahtamalla nauruun. Kaikilla on kuitenkin oltava hauskaa, kaikkien on viihdyttävä, ja siksi juoruilemme lähinnä hauskoista asioista pyöräyttäen rannetta vielä kerran viettelevästi. Olennaista on pitää yllä mielikuvaa Emmi Jurkasta, joka ei miesten jalkoihin jäänyt ja joka halusi perustaa juuri omanlaisensa huoneteatterin. Ymmärrän häntä, ei tässä mitään olla ruikuttamaan tultu vaan kertomaan mihin sitä naisihminen halutessaan pystyy. 

Emmin nauru jää takaraivooni kaikumaan, voi tyttö kuule voin kuvitella hänen sanovan ja raapaisevan tulta sikariinsa. Kaikenlaista sitä voisi kertoa, elämästä ja pettymyksistä, rakkauksista, kädet heiluen. 

***

Teksti on kirjoitettu harjoituksena Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin syventävä jatkokurssi -kurssille.

Kirjoitimme kurssilla myös harjoituksena näytelmästä lyhyen, tietylle medialle suunnatun tekstin. Oma kohteeni oli Image, alla kyseinen teksti.

***

Historia keskustelee nykypäivän kanssa

Teatteri Jurkan Ilta Emmin kanssa nojaa vanhaan teatteriperinteeseen ja historian siipien havinaan. Oman aikansa kulttuurivaikuttaja Emmi Jurkkaa esittää herkullisesti pitkän linjan teatterintekijä Erkki Saarela. Antaako pyöriskely menneisyyden tomuissa kuitenkaan nykykatsojalle yhtään mitään?

Päältä katsoen esitys on vanhanaikainen: lavalla on näyttelijä, piano ja sen soittaja. Mies naisen vaatteissakaan ei ole enää mikään uusi tai šokeeraava juttu.

Toisaalta esitys avaa ikkunan menneisyyteen, päästää vertaamaan. Tänä päivänä nainen voi olla teatteritaiteen professori, asia jota monologin Emmi tosin paheksui, aiemmin naisnäyttelijä sai tyytyä viittauksen aviopuolison kautta tai siihen, että ensi-iltakassa oli jo lunastettu. Johonkin on siis päästy, ehkä jopa eteenpäin.

Kaiken maailman kokeellisuuden ja immersiivisyyden aikana Ilta Emmin kanssa uskaltaa myös radikaalisti luottaa vanhaan ja hyväksi todettuun, ehkä jopa farssimaiseen ilmaisuun. Tekniset kikkailt ovat minimissä, keskiössä on näyttelijän oma osaaminen. Ottakaapa siitä mallia, teakilaiset.

Arvo Salo: Lapualaisooppera

Kävin kesällä katsomassa Ylioppilasteatterin uuden Lapualaisooppera 2016 -näytelmän ja lähdin sieltä kuulaana iltana pois melkoisen hämmentyneenä. Alkuperäisteksti ei ollut tuttu kuin nimeltä ja syvin sanoma jäi jonnekin kaiken tekemisen alle piiloon. Sapetti, joten päätin paikata aukon sivistyksessä ja lainasin kirjastosta sekä Arvo Salon alkuperäistekstin että vuoden 1966 lavaversiosta tehdyn nauhoitteen.

Lapualaisooppera saa kimmokkeensa todellisista tapahtumista. Salon teksti riepottelee näkyville Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet, muilutukset ja murhat, eikä säästele sanan säilää. Punainen vasemmisto pysyy tekstissä passiivisen vastarinnan ja rauhan kannattajina. Kuten kesän esityksessä myös tässä nauhoitteessa minulle esille nousivat erityisesti vasemmistokansanedustaja Lyytin laulut Antakaa anteeksi vähän kaikille ja Ei väkivaltaa.

Salon tekstiä lukiessa mieleen palasi kohtauksia Mustikkamaan kallioilta ja viittaukset asettuivat oikeaan järjestykseen. Näytelmä tekee heti paljon enemmän järkeä, vaikka varsinaista järkeä ei Lapuan liikkeen hahmojen hurmoksellisessa väkivallankaipuussa tuntunut edelleekään olevan.

Näytelmää läpikäydessä valkeni myös, miksi juhlavuoden lisäksi näytelmä on taas ajankohtainen. Kansalaisia kiihotetaan toisia vastaan sanoin ja teoin, ilmapiiri on jakautunut. Hirvittää. En myöskään ihmettele miksi näytelmä on herättänyt niin paljon kuhinaa ilmestyessään, olihan varsinaisista tapahtumista siinä vaiheessa vielä verrattain vähän aikaa eikä teksti päästä syyttämiään helpolla. Varsinaisena näytelmänä tämä ei tosin ollut kovin kummoinen, kerronta on viitteellistä ja hyppivää, mutta selvästi nyt on menty sanoma edellä ja se sallittakoon.

Kaj Chydeniuksen säveltämät laulut ja ratiseva nauhoite vievät ajatukset kuusikymmentäluvun teatterilavoille. Vaikka nauhoitetut repliikit kuulostavat vanhanaikaisen suomifilmimäisen huvittavilta, ei kuunnellessa naurata. Ihmiset uskoivat asiaansa, tekivät niin kuin parhaaksi näkivät ja hyvää siitä ei seurannut. Välillä kadutti, vähän, mutta kun tielle oli lähdetty oli sillä pysyttävä ettei joutunut joukon ulkopuolelle.

Lapualaisooppera oli kiinnostava joskin surullinen katsaus historiaan, joka valitettavasti tuntuu toistavan itseään. Voitaisiin ehkä siirtyä suoraan näytelmän päättävään kappaleeseen Me emme tee mitä emme tahdo ja laulaa:

Ei väkivalta meitä pakottaa
voi itse väkivaltaa käyttämään.
Ei voimaintunto saata eikä saa
sen voimaa muille meitä näyttämään.
Väkivaltaa emme tahdo.
Väkivaltaa emme tee.
Vain heikko vaatii väkivaltaa.
Vain heikko tottelee.
Mitä emme tahdo emme tee!

Arvo Salo: Lapualaisooppera
Tammi, 1966. 113 s.

Arvo Salo ja Kaj Chydenius: Lapualaisooppera
Siboney, 1996. Äänite vuoden 1966 esityksestä.

Lavalta: Minävaurio (Metropolia)

Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Miten muodostat kuvan siitä millainen itse olet? Muun muassa näitä kysymyksiä ajattelin katsoessani Joonas Veijasen esikoisohjausta Minävaurio. Vain viidelletoista katsojalle kerrallaan esitettävä monologiesitys koostuu palasista, jotka eivät ensinäkemältä liity toisiinsa mutta nivoutuvat lopulta yhteen minäkuvan muodostuksen palasiksi.

Lähtökohtaisesti ajatus itsestä kertovasta esityksestä herättää mielikuvia oman navan kaivelusta, se ei herätä mielenkiintoa. Minävaurio osaa kuitenkin nostaa esityksen pois sulkeutuneesta minäkeskeisyydestä yleisen tarkastelun alle. Ensivaikutelma on tärkeä, miten muodostat muille oikean kuvan itsestäsi? Vai haluatko huijata, näyttää olevasi jotain muuta? Lavalle nostetaan erilaisia hahmoja kirkkaiden valojen alle ja altistetaan minuudet vaurioille, niihin hetkiin jolloin illuusio särkyy ja jotain pääsee suojausten ohi.

Alf Blomquist ottaa lavan haltuunsa luontevalla varmuudella. Vaikutun lisää, kun luen esityksen facebook-sivulta että Blomquist ei edes ole virallisesti näyttelijä tai alan opiskelija. Ilmaisu on monipuolista ja fyysistä, tarkka kehonhallinta ei selvästi ole esiintyjälle vierasta. Lavalla nähdään sekä lähes mauttoman överiä karikatyrisointia, vakuuttavaa, rauhallista olemista että ketterää improvisointia. Unikohtauksessa puolestaan nähdään tai tarkemmin kuullaan herkullista eläytymistä lassijaleevimäiseen tapaan.

Alkuvaiheessa kohtaukset tuntuvat paikoin turhan pitkitetyiltä, asia ei etene ja oma ajatus alkaa harhailla jonnekin aivan muualle kun hiljaisuus vain jatkuu. Tiivistämiselle olisi ollut tilaa, esityksen vahvuudet ovat sen tiivissä tunnelmassa ja arvaamattomuudessa. Toisaalta loppukohtauksessa venyvä hetki ja tyhjä tuijotus puoltavat paikkaansa, vaikuttavaa näkyä minäkuvan särkymisestä katsoin lumoutuneena.

Palasista koostuva esitys jättää mieleen vahvoja visuaalisia kuvia, Griegin Vuorenpeikkojen tanssi jää kaikumaan päässä. Teema on kiinnostava ja teknisesti esitys on taitava Minävaurio vaikuttaa vaivihkaa, onnistuu kietomaan pikkusormensa ympärille. Esityksestä välittyy into tekemiseen ja uuden kokeiluun sekä itsensä alttiiksi laittamiseen. Illuusioiden särkymiseltä ei säästy kukaan.

Esitys on Joonas Veijasen teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa. Esityksiä on 28.10. asti, lippuja puolestaan jäljellä vähän esitystilan pienuuden vuoksi.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Jeminan monta elämää (Helsinki Dance Company)

Kuva: Marko Mäkinen

Helou Jemina

ja kiitos sun upeasta Jeminan monta elämää -show'sta eilen! Olin aika väsynyt kun tulin paikalle, mutta sun vaaleanpunaisiin unelmiin verhottu salonki otti lämpimästi vastaan myös uupuneen kulkijan. Toivotit lentoemopersoonassasi meidät myös niin ystävällisesti tervetulleeksi että eihän siinä voinut kuin piristyä.

Välillä kyllä ihan säikähdin monipersoonallisuuttasi, vaihdoit niin nopeasti roolista toiseen että hirvitti. Aika rääväsuisia myös ne jotkut, Annet ja Mairet vai mitä niitä oli. Ja sit välillä olin ihan pihalla, että mitä nyt tapahtuu ja mitä sä yrität sanoa. Sä oot niin nopee!

Toisaalta olit kyllä tosi ihana ja herkkä. Vaikka välillä kiroilit ja mitä, niin liikekielesi on valloittavaa ja oot tosi hyvä tanssimaan ja ilmaisemaan itseäsi. Jotain tosi koskettavaa sussa oli, haavoittuvaisuuttakin, vaikka ovelasti sitä yritit sitten peittää. Ja sun vaatemallisto on upea, se printtiaamutakki, ou jee.

Lopetit esityksen niin kuin diivan pitääkin, yleisö söi kädestäsi kun pyörähtelet vaaleanpunaisissa tyllihelmoissasi ja laulat if only we could always live in dreams. Ihan vaan tuon hetken takia sua kannatti tulla katsomaan. Kerro sille Karttusen Jyrkille kans terveisiä että on se aika ystävällinen kun on antanut kehonsa sun käyttöön tällaisella kokonaisvaltaisella tavalla.

Pus ja kiitos,
Linnea

ps. Mun mielestä se Merylkin on kyllä aika ihana, vaikka imitoit sitä kyllä herkullisesti. Kannattaa katsoa Kuolema pukee häntä jos et oo nähnyt, siinä ois sulle hyvä taistelupari se Merylin hahmo siinä.

pps. Kiitos karkeista, ne oli hyviä.

ppps. Tässä on sulle viel mun emansipaatiotanssivideo, mulla ei oo pinkkiä eikä glitteriä mut kuiteski!

Video, jonka Linnea (@kujerruksia) julkaisi 19. 10ta 2016 klo 12.49 PDT

Lapsia sodan jaloissa faktassa ja fiktiossa

Syksyllä käänsin katseeni sekä 1940-luvun Siperiaan että tämän päivän Pakistaniin. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teoksessa matkataan hyytävän kylmään Siperiaan epätietoisuus sydämessä ja Malalan tarinassa matkataan hätäkuljetuksena Pakistanista Iso-Britanniaan Talibanin ammuttua sinua kasvoihin. Sekä Malalan että Sepetyksen teosta suositteli minulle viime keväänä eräs oppilaskaksikko, kiitos teille jos tätä luette.

Harmaata valoa repäisee henkilönsä rauhallisesta arkielosta kotoa Liettuasta ja sulloo heidät täpötäysiin junanvaunuihin matkalle kohti Siperian vankileirejä. Lahjakas piirtäjä Lina yrittää epätoivoisesti lähettää viestejä toisaalla viedylle isälleen kamppaillessaan samalla selviytymisestä äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Tarina Siperiaan kuljetetuista liettualaisista perustuu kirjailijan isosedän perheen tarinaan ja pohjaa siten tositapahtumiin 1940-luvun Neuvostoliiton vallan aikana.

Sepetyksen tekstin tunnelma on voimakas ja vaikuttava. Päällimmäisenä tunteena on järkytys ihmisen epäreiluudesta ja julmuudesta, onneksi perässä seuraa jonkinasteinen helpotus siitä että kaikille ei käy huonosti ja toivolle on maailmassa vielä sijaa. Hienoa teoksessa ovat sen hyvän ja pahan väliset harmaan sävyt: äärimmäisissä olosuhteissa on tehtävä ratkaisuja, jotka harvoin ovat parhaita mahdollisia.

Näiden ajatusten jälkeen Malalan kertomus on entistä kylmäävämpää luettavaa. Eikö ihminen tosiaan opi omasta historiastaan mitään? Malala Yousafsai nousi maailman tietoisuuteen kirjoittaessaan blogia BBC:n urdunkieliselle sivustolle elämästään Talibanin alaisuudessa ja esiintyessään sittemmin isänsä kanssa ja yksin erinäisissä haastatteluissa puhuen tyttöjen koulutuksen puolesta. Lokakuussa 2012 talibanit hyökkäsivät koulubussin kimppuun ja ampuivat Malalaa ja kahta muuta tyttöä. Malalaa ammuttiin päähän, mutta nopeiden ratkaisujen avulla hänet saatiin ensin pidettyä hengissä ja sitten siirrettiin Isoon-Britanniaan kuntoutumaan. Vuonna 2014 Malalalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Kailash Satyarthin kanssa.

Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa on tärkeä kirja. Malalan ja toimittaja Christina Lambin yhteisteoksessa käydään läpi Pakistanin epävakaata historia ja Talibanin valtaannousua ja kerrotaan millaista elämä ennen rauhallisessa Swatin laaksossa yhtäkkiä oli. Tapahtumista on kyllä lukenut uutisista, mutta Pakistan on fyysisesti niin kaukana että asiaa ei ole tullut ajateltua, no, ajatuksella. Malala antaa tapahtumille kasvot. Tyttö, jonka lempiväri on vaaleanpunainen, joka kaipaa takaisin Pakistaniin ja haluaa päihittää ystävänsä luokkansa parhaana opiskelijana on yhtäkkiä henkilö, jonka lähes koko maailma tuntee ja jonka tehtäväksi on nyt sälytetty olla tyttöjen oikeuksien puolestapuhuja.

Teos avaa kiinnostavasti sellaisen maailmankolkan historiaa josta itse tiedän vain vähän. Politiikan ja historian selostuksen ohella kerronta on kuitenkin myös hyvin henkilökohtaista ja sävyttyy Malalan perheen elämän kokemusten kautta. Malalasta annetaan kuva ahkerana tyttönä, joka silti on selkeästi vielä lapsi tai ainakin nuori, sellainen joka riitelee välillä ystäviensä ja veljiensä kanssa. Tarina on hämmästyttävä. Samalla se kertoo paljon myös ihmisluonteesta: Malalan sairasvuoteelle tulvi kortteja ja lahjoja ympäri maailman, sillä hän oli tunnettu kasvo. Pakistanissa hoidettavien sairasvuoteet tuskin tulvivat kukkalähetyksiä.

Molemmat teokset toimivat itselle hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka se oma napa kieltämättä lähinnä onkin niin oikeasti kannattaa lukea niitä uutisia. Vaikka itkettää ja pännii ja ahdistaa. Ja jos joskus voisi vaikka tehdä jotakin, löytää sen jonkun lahjoituskohteen josta toivottavasti menevät rahat oikeasti oikeaan paikkaan. Ehkä joskus olisi maailma, jossa kaikki saisivat asua kotimaassaan niin halutessaan ja jossa kaikilla olisi oikeus opiskella, kaikilla oikeus olla lapsi.

Harmaalla valolla kuittaan HelMet-haasteen kohdan et ole ikinä ennen kuullut kirjasta ja Minä olen Malala -teoksella kohdan Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (Between Shades of Grey, 2011)
WSOY, 2011. 354 s.
Suomentanut: Marja Lyytinen

Malala Yousafsai ja Christina Lamb: Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa (I am Malala: The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban, 2012)
Tammi, 2014 (uudistettu painos). 292 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Kansi: Mario J. Pulice ja Ploy Sipirant

Lyhytmietteitä lokakuussa

Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.

Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.

Mila Teräs: Noitapeili

Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.

HelMet-haasteessa tämä saa olla kirjastosta kertova kirja, vaikka kirjasto nyt esiintyykin vain seikkailun käynnistävänä ainesosana.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.

HelMet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.

Mila Teräs: Noitapeili
Otava, 2016. 187 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna, 2015. 238 s.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like, 2014. 173 s.

Lavalta: Hylje (OMS-teatteri)

Kuva: Jussi Rekiaro

Aito tunne on helpompi myydä muille kuin kokea itse

Viime vuonna perustettu OMS-teatteri aloittaa toimintansa isolla musikaaliproduktiolla VR:n vanhassa junatehtaassa. Mustaksi musikaalikomediaksi tituleerattu Hylje kuljettaa ihmettelemään tämän päivän keskiluokkaa, joka kipuilee oman olemisensa kanssa ja yrittää olla onnellinen onnistumatta siinä kovin hyvin. Onneksi OMS-teatteri sen sijaan onnistuu, sillä massiivisesti tuotettu produktio on koskettava, visuaalisesti ja musiikillisesti tyylikäs ja muutenkin viimeisen päälle tehty.

Ilmari Jäntti päättää laittaa elämänsä uusiksi ja lähtee risteilylaivalle kolmeksi kuukaudeksi maskottihommiin. Rantaan jäävät tyttöystävä ja nousukiitoinen työ mainostoimistossa. Maskotin puvun alta maailman näkee erilaisin silmin eikä pehmeänä Jaxuhalli-hylkeenä ole niin auvoista kuin luulisi. Vaikeaa on muillakin: Markuksen ja Rebekan parisuhde seilaa karikolta toiselle eikä asiaa auta se, ettei Cecilia-tytär halua puhua kummallekaan. Risteilyaluksen keinotekoisessa todellisuudessa toiveet ja pelot törmäävät eikä kurimuksesta nouse kukaan entisenlaisena.

Tarinassa käytetään huumorintuojina hienosti hyväksi kliseisiä käsityksiä niin hipsterihenkisistä mainostoimistotyöläisistä, tyhjästä risteilyelämästä kuin pastellinvärisistä ruotsalaisista. Pintaa raaputtamalla päähenkilöihin on kuitenkin löydetty syvyyttä ja tarkkanäköinen käsikirjoitus saa oikeasti ajattelemaan. Esityksen jälkeen keskustelimme pitkään siitä, mitä oikeasti lopulta tapahtui ja miksi, ja kuinka hankalissa tilanteissa henkilöt omissa elämissään todella olivat. On arvostettavaa, että tummia sävyjä oli uskallettu ottaa rohkeasti mukaan keveyden vastapainoksi.

Pitkänomainen hallitila on lavaksi haastava, mutta tilanne on muutettu mahdollisuuksiksi. Tanssikoreografiat ovat laajalle levittyviä ja näyttäviä ja tilaa käytetään monipuolisesti koko esityksen ajan. Trukit ja siirtyvät lavaelementit muuttavat tilaa ja tyhjään halliin mahtuu oivallisesti tekemään vaikka upean koreografian 17 pyörällä. Harmillisesti tila tuo myös esityksen ainoan miinuksen, joka on vaikeus saada selvää laulujen sanoista. Ongelma on onneksi vain ajoittainen esiintyessään lähinnä orkesterin soittaessa voimakkaimmin. Esitykseen tehdyt kappaleet ovat tarttuvia ja niihin palaisi mielellään esityksen jälkeenkin. Tarinaan on ripoteltu myös liuta eri hahmojen esittämiä improvisoituja kappaleita, jotka sujahtavat osaksi kerrontaa yllättävän mutkattomasti.

Härliga pastellinväriset taikaruotsalaiset. Kuva: Jussi Rekiaro

Esityksen suola ovat joka tapauksessa sen upeat 23 näyttelijää, jotka taipuvat Meiju Lampisen ohjauksessa vaikka mihin. On vaikea uskoa, että kyseessä ei ole täysammatilaisproduktio. Tekijät tulevat erilaisista taustoista yhdistävänä ominaisuutenaan palo teatterin tekemiseen. Upeat tanssikoreografiat jo mainitsinkin, mutta osaamista on myös nimenomaan siinä lavaolemisessa. Tekemisestä paistaa ilo tehdä kunnianhimoista teatteria.

Musta komedia ei ole helppo laji eikä ole musikaalikaan, mutta Hylje on yllättävän tasapainoinen kokonaisuus ja hoitaa homman kunnialla kotiin. OMS-teatteri on luonut lavalle autenttisen risteilyhelvetin, josta ihminen löytää itsensä jos osaa vain sanoa oikeat sanat ääneen. Hylje jättää kaipuun päästä ajamaan taikaruotsalaisten kanssa pyörillä ja saa miettimään, mitä kaikkea ihminen sulkeekaan sisäänsä kun luulee että kukaan ei huomaa.

Esityksiä on lokakuun loppupuolelle saakka, suosittelen erittäin lämpimästi.

ps. Tunnen muutaman esityksessä mukana olevan ihmisen, mutta muita kytköksiä minulla ei esitykseen ole ja liputkin ostin itse.

Max Brooks: World War Z

Tässä kirjassa ei kylläkään käsitellä dinosauruksia.

Max Brooksin World War Z (2006) on ollut meillä hyllyssä jo vuosikausia, mutta päädyin sattumalta kuuntelemaan sen äänikirjana kun se kirjastossa käteen osui. Pelkäsin etukäteen, että tulisin kammoamaan koko kuuntelu-urakan nurkkien takana lymyäviä zombeja, mutta toisin kävi. Monen lukijan voimin toteutettu äänikirja oli kiinnostava kuunneltava ja olisin voinut tankata sen läpi uudelleen vaikka saman tien.

Teos koostuu haastatteluista, jotka kertoja Max Brooks on koonnut matkustaessaan ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa niin sanottujen zombieruttovuosien (zombie plague) jälkeen. Eri kansallisuuksia edustavat haastateltavat kertovat omia kokemuksiaan niin siviilien, lääkärien kuin sotavoimienkin näkökulmasta siitä, miten tauti ensin havaittiin ja miten se levisi kaoottisesti ympäri maailman aiheuttaen tuhoa ja paniikkia. Kymmenen vuotta sodan jälkeen miljoonia zombieita on edelleen olemassa vaikka taudin pahin leviäminen on saatu talttumaan. Maailman rakenne on kuitenkin radikaalisti muuttunut.

Teos kulki mukanani niin automatkoilla kuin marjapuskia peratessakin ja viihdyin sen parissa erinomaisesti. Haastattelut ovat kiinnostavia ja ääninäyttelijät tekevät loistavaa työtä, sen osoittaa myös äänikirjan julkaisuvuonnaan saama Audie Award. Itse zombeista kerrotaan loppujen lopuksi varsin vähän ja kertojat keskittyvät kertomaan omia tarinoitaan, jotka valottavat epidemiaan liittyvää salailua, järkyttävää sotatilaa ja ihmisten hämmennystä uuden uhkan edessä. Ihmislaji esiintyy teoksessa häkeltyneenä ja itsekkäänä, mutta toisaalta myös selviytymiskykyisenä.

World War Z teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion joko vähintään lukea sen vielä paperiversiona ja miksen vielä kuunnella uudelleen. Tässä nimittäin on laadukas äänikirja. Kokeilkaa, vaikka zombiet eivät kiinnostaisikaan.

Max Brooks: World War Z
Random House, 2007. 14 h.
Useita lukijoita, mm. kirjailija itse.

Dan Brown: Inferno (kirjana ja elokuvana)

Dan Brown, mies itsessään on jo käsite. Vuonna 2003 julkaistu Da Vinci -koodi räjäytti pankin ja nimi oli yhtäkkiä kaikkien tiedossa. Nyt vuonna 2016 symboleja tutkivasta professori Robert Langdonista on kirjoitettu jo neljä kirjaa ja niistä viimeisimmästä, vuonna 2013 julkaistusta Infernosta, on nyt tehty elokuva. Vertailun vuoksi päätin tutustua molempiin tuotteisiin hieman ennakkoluuloisin ja matalin odotuksin.

Langdon herää tokkuraisena sairaalasta ja huomaa olevansa yllättäen Firenzessä. Äkillisten käänteiden myötä murjottu professori päätyy pakenemaan sairasvuoteelta äärimmäisen fiksun mutta jokseenkin salaperäisen Sienna Brooksin kanssa ja selvittämään Danten Jumalaisen näytelmän ympärille kiedottua arvoitusta. Pulmat on kaiken lisäksi ratkottava pian, sillä käsissä on koko maapallon ihmisten tulevaisuus kuten tavallista. Niinpä älykäs kaksikko reissaa pitkin museoita ja mukulakivikatua käyttäen salakäytäviä ja pieniä harmaita aivosolujaan ratkoakseen johtolangat ja jättääkseen taakseen useammankin heistä kiinnostuneen tahon jäljittäjät.

Jollain tavalla Inferno tuntuu järkeenkäyvältä. Sen niin sanotun pääpahiksen huoli on todellinen, sillä maapallon liikakansoitus on oikea haaste, joka ihmiskunnan tulisi ratkaista mahdollisimman pian. Lisäksi johtolankojen ratkaisulle on relevantti syy ja Danten maailmaan tutustuminen oli kiinnostavaa.

Kirjallisessa ilmaisussa Brown ei valitettavasti ole vahvimmillaan. Ellipsiksen liiallinen käyttö, yksityiskohtainen juonen kuljetukseen liittymätön arkkitehtuurin ja taiteen kuvailu ja tuskastuttavaksi käyvä toisto turhauttivat. On toisaalta myönnettävä, että Brown onnistui muutamaan kertaan vetämään minua nenästä ja paikoin olin tarinan lumoissa, joten täysin kelvoton teos tämä ei ollut.

Uudenkarheaa elokuvaa pääsin katsomaan Bonnierin kutsuvierasesityksessä torstaina päivää ennen virallista ensi-iltaa. Kirjaa oli minulla tässä vaiheessa lukematta noin 100 sivua. Tavallaan se oli ihan hauskaa, sillä näin varsinainen loppuratkaisu oli vielä selvittämättä ja jotain yllätystä jäi elokuvaankin.

Ron Howardin ohjaaman elokuvan pääosaa näyttelee jälleen kerran viehättävä Tom Hanks ja Siennan rooliin on saatu oikein säpäkkä Felicity Jones. Muissa olennaisissa rooleissa nähdään muun muassa Sidse Babett Knudsen, Omar Sy ja Irrfan Khan. Näyttelijät tekevät tasaista työtä läpi elokuvan ja siinä mielessä moitittavaa ei ole. Erityisesti Khanin kuivakka Provost-hahmo oli kiinnostava ja kirjaversioonsa verrattuna kehitetty ja elävä.

Suurimmat kiitokset on silti annettava David Koeppille, joka on kynäillyt kasaan elokuvan käsikirjoituksen. Turhaan moniaalle venyvästä kirjasta on raakattu ulos monia hahmoja ja sivujuonteita ja keitelty kasaan varsin loogisesti ja nopeaan tahtiin etenevä toimintaelokuva. Tämä osoittautuu myös elokuvan ongelmaksi, sillä mutkia on vedetty suoriksi rankalla kädellä, loppu on käytännössä täysin erilainen kuin kirjassa ja ehkä kiinnostavin osio eli arvoitusten ratkominen sujuu lähes silmänräpäyksessä.

Viihdetuotteina sekä kirja että elokuva ovat mukiinmeneviä. Jos jompikumpi olisi valittava, valitsisin elokuvan Tom Hanksin vuoksi. Kirjassa oli hetkensä, mutta se olisi kaivannut reilusti editointia ollakseen todella se huikean jännittävä ja loputtoman kiinnostava teos, joka se voisi periaatteessa olla. Sääli sinänsä. Langdonin hahmo on todella sympaattinen ja miehen kanssa totesimmekin, että olisi ilo nähdä elokuva tai jopa pitkä tv-sarja hänestä, tosin jonkun muun kuin Dan Brownin kirjoittamana.

Dan Brown: Inferno (Robert Langdon #4)
Bantam Press, 2013. 522 s.
Kansi: Henry Steadman

Lavalta: FR33MHZ: Shakespeare400 (European theatre collective)

Ikiaikaista rakkaudenpaloa kaupungin kulmauksissa

Kulttuurikeskus Caisan salissa on hämärää. Lavalla on neljä valkokangasta ja mikrofoni, siihen ei tosin kukaan puhu missään vaiheessa. Kankaille heijastetaan videokuvaa ja sitä myöten European theatre collectiven FR33MHZ-esityssarjan osa Shakespeare400 alkaa. Auditiivisessa ja visuaalisessa esityksessä on yhdistelty sekä näyttelijöiden että niin sanotusti tavallisten ihmisten lukemia Shakespearen sonetteja David Kozman kuvaamiin muuntuviin videokuviin Helsingistä. Taustalla junnaa Romulus Chiciucin matalataajuinen ambient-musiikki.

Noin tunnin kestävä esitys on pienieleisyydestään huolimatta haastava katsottava. Mieli tempoo milloin mihinkin suuntaan ja ihmettelee videoiden merkityksiä, yrittää löytää punaista lankaa ja yhdistelee asioita hektisesti. Sisällä velloo tarve ymmärtää ja saada kokonaisuus haltuun.

Irti päästäessä olo helpottaa. Kaikella ei ole välttämättä merkitystä tai jos on, se lienee vapaasti löydettävissä. Voin ihan hyvin keskittyä hetkeksi tuijottamaan aaltoilevaa videokuvaa satama-alueesta, metrolaiturista tai kaupunkimaisemasta ja tunnistamaan tuttuja paikkoja.

Sonetit löytyvät sieltä kaiken keskeltä suomeksi ja englanniksi luettuina irtonaisina mutteivät irrallisina pätkinä. Kyse on rakkaudesta, siitä miten se välillä pettää monin eri tavoin ja toisinaan taas jättää sanattomaksi. Vaikka sonetit ovat vanhoja, on niiden sanoma läsnä tässäkin päivässä. Osa tekstistä tosin soljuu ohi korvien, muuntuu osaksi äänimaisemaa ja jää kytemään jonnekin taustalle.

Esityksen jälkeen olo on pöllämystynyt mutta rentoutunut. Pinnalle jää tunne rakkaudesta ihmisiin, kaupunkiin, tähän paikkaan. Aina se rakkaus ei ole ruusuista tai kesäpäivän kaltaista, vaan toisinaan riipivää ja rumaa, mutta rakkautta se on kuitenkin. Ja rakkauspuhetta tähän maailmaan mahtuu aina vähän enemmän.

Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Kansallisooppera)

Hullu Hatuntekijä (Samuli Poutanen) ja Liisa (Salla Eerola). Kuva: Mirka Kleemola

Kaunista tanssia, mutta liian vähän sieniä

Perjantaina Kansallisoopperan päänäyttämölle tuotiin jälleen uusi satubaletti, kun Jorma Elon koreografioima Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa. Klassikkoteoksesta on nähty viime vuosina useita tulkintoja elokuvissa, suomalaisten teattereiden lavoilla eivätkä siitä tehdyt baletit ole maailmalla mikään vieras asia, joten jatkumo Kansallisbaletin käsittelyyn tuntuu loogiselta.

Liisa elää rauhallista perhe-elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa. Isän ja tyttären suhde on hyvin läheinen, kun taas äiti näyttäytyy tytölle julmana persoonana. Isän kuoltua traagisesti perheen dynamiikka särkyy ja sittemmin Liisalle kaavailtu pakkoavioliitto saa nuoren naisen pakenemaan valkoisen kanin perässä mystiseen Ihmemaahan. Ihmemaassa Liisa kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja ja löytää vähitellen rohkeuden palata takaisin reaalimaailmaan.

Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut Peilimaassa ovat erikoisia teoksia. Sanoilla kikkailuun perustuva kerronta hämmentää ja itselleni juonen seuraaminen jo kirjoissa oli haastavaa, etenkin kun sitä ei paikoin juuri ollut. Sama vaivaa balettia. Kohtauksien hahmot olivat kyllä tuttuja, mutta syvempien merkitysten esiin kaivamiseksi oli käsiohjelma tarpeellinen.

Paikoin esitys tuntuu junnaavaan paikoillaan. Alussa keskitytään lähes tuskastuttavan kauan kuvaamaan Liisan pakoilua sulhasehdokkaansa tanssiinkutsusta ja toisella puoliajalla nähty pelikortti- ja šakkinappula-armeijoiden koreografiat tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi seassa on myös hengästyttävän hienoja hetkiä. Portaikkojen käyttö sekä alussa että lopussa vaikuttavasti saa ympyrän sulkeutumaan ja monessa kohtauksessa erityisesti miesten esittäminä nähtiin kauniita koreografioita.

Michal Krčmář Valkoisena Ritarina. Kuva: Mirka Kleemola

Tanssissa itsessään ei toisaalta ole mitään vikaa. Salla Eerola on viehättävä todellisuuspakoisena ja leikkisänä Liisana ja Frans Valkama saa monta hienoa soolo-osuutta Liisan veljenä. Valkoinen ritari Michal Krčmář puolestaan taistelee urheasti aika ajoin painostavasti esiin ilmestyvää lohikäärmettä vastaan ja Xiaoyu He on vinkeä Valkoinen Kani. Yökorennon ilmestyessä jää hetkeksi kaipaamaan paksua savurenkaita puhaltevaa toukkaa, mutta koreografia on kohtauksessa hieno. Harmittamaan jäi lopulta se, että kiinnostava Irvikissa joutui jäämään vain lavastukselliseksi elementiksi.

Visuaalisesti Liisa on komea ja siitä on kiittäminen Robert Perdziolaa. Lavalle on tuotu muun muassa carllarssonmainen ja hämmentävän kaksiulotteinen hienostokoti, pössyttelyyn sopiva sieniröykkiö vesipiippuineen ja Herttakuningattaren järjestelmällinen puutarha. Lisäksi tanssijoiden puvut ovat upeita, viehätyin kovasti muun muassa Herttakuninkaallisten asuista.

Lopputulemana Liisa Ihmemaassa on kaunista, mutta paikoin pitkästyttävää katsottavaa tarinankerronnan pysähtyessä liian usein liian pitkiin kohtauksiin. Tuotos on tanssillisesti laadukas ja klassinen kokonaisuus, joten katsominen ei harmita, mutta parhaimmat tarinan tarjoamat mahdollisuudet vaikutuksen tekemiseen jätettiin mielestäni käyttämättä.

Baletin esitykset on myyty käytännössä jo loppuun, mutta televisiointi lähetetään 29.10. Ylen toimesta.

Lavalta: Do be do (Oblivia/Cirko)

Kuva: Saara Autere

Nykyhetken riemastuttava ohikiitävyys

Tiedättekö sen vähän vaivaannuttavan tutustumisleikin, jossa pitää toistaa mahdollisimman tarkasti kaikki edellisen tekemät jutut? Ja kuinka se ahdistaa, kun tietää että tulee unohtamaan asioista ihan hirveästi? Oblivian Museum of Postmodern Art -esityssarjan päättävä Do be do on vähän kuin tuo leikki, mutta ei yhtään vaivaannuttava tai ahdistava.

Do be don teema on nykyhetki ja siinä ollaan käytännössä tässä hetkessä, kun lavalle syntyy jotain uutta, ihmeellistä ja yleensä myös aika riemastuttavaa. Oblivian esityksen punaisena lankana on do what you saw -metodi, siis tee mitä näit. Yksi esiintyjistä menee lavalle, tekee, esittää, kertoo kunnes kello soi merkiksi. Sitten on muiden vuoro tehdä perässä mahdollisimman tarkasti. Paljon unohtuu, paljon muuttuu, keskeinen ajatus säilyy. Ehkä.

Lavalla nähdään kuusi oblivialaista eli Mikko Bredenberg, Andrius Katinas, Maija Hirvanen, Anna-Maija Terävä, Timo Fredriksson ja Annika Tudeer. Ryhmän dynamiikka on miellyttävän tasainen, kaikki pääsevät näyttämään taitojaan. Ylimääräistä sooloilua ei ole, hetkessä ollaan yhdessä. Mieleen jäivät erityisesti Fredrikssonin viehättävät attitude-piruetit, Bredenbergin hymystä irvistykseen transformoituvat kasvot, kenkiään purevat kaikki ja lopulta mystinen lumeenhautautuminen. Toki juuri näitä seuraavat katsojat eivät varmaan enää näe, esitys kun muuttuu kuten improvisaatioon kuuluu.

Idea kuulostaa lähtökohtaisesti vähän älyttömältä. Jaksaako sitä katsoa kun kuusi ihmistä leikkii keskenään lavalla? Vastaus on kyllä. 75 minuuttia kestävä esitys säilyttää kiinnostavuutensa koko keston. Se ihmetyttää, laittaa pysähtymään ja keskittymään. Mitä minä muistan tästä hetkestä puoli minuuttia myöhemmin? Osaisinko toistaa sen? Parasta on, että samalla olo on riemastunut. En kokenut nauravani esiintyjien tekemisille, nauroin heidän kanssaan.

Esitykset jatkuvat Cirkossa 15.10. asti.

Kiitokset Oblivialle lipusta esitykseen.

Liikkuvaa kuvaa: Bridget Jones's Baby (2016)

Minä rakastin Bridget Jones's Babya ja olin siitä kovin helpottunut. Ensimmäinen, jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt elokuva samannimisen kirjan kanssa on ollut minulle useampaan otteeseen tärkeä kumppani. Tätä myöten elokuvateatteriin sai siis mennä melkomoisen jännityksen vallassa, mutta kuten jo todettiin ei pettyä tarvinnut.

Bridget täyttää 43 vuotta. Painotavoite on saavutettu, mutta sinkkustatus on edelleen tallella herra Darcyn mentyä tahollaan naimisiin. Tästä ei kuitenkaan masennuta, vaan lähdetään rempseän työkaverin kanssa festareille ja mätkähdetään siellä komean Patrick Dempseyn eteen rähmälleen seurauksena vipinää ja parempi mieli. Tokihan sittemmin kohdataan ristiäisissä myös vastaeronnut Darcy, sytytetään vanha liekki ja tätä myöten jonkin aikaa myöhemmin tehtävä positiivinen raskaustesti herättää kiusallisen kysymyksen lapsen isästä.

Juonikuvio ei itsessään ole kovin kummoinen. Todetaan ensimmäiseksi, että on onni ettei elokuvaan tosiaan otettu kolmannen Bridget-kirjan Mad About the Boy juonta. Moni fani olisi varmaan jättänyt elokuvan katsomatta, jos Darcy olisi jätetty pois. Toiseksi kliseisestä ja jokseenkin arvattavasta juonesta huolimatta elokuva toimii kokonaisuutena todella hyvin. Leffaseuralainenkin totesi, että vaikka vitsit ja toiminta olivat arvattavia sitä löysi itsensä jatkuvasti nauramasta. Itse en muista nauraneeni missään näin paljon ja kovaa pitkään aikaan.

Renée Zellweger on edelleen ihanin Bridget. Vaikka vuosia on tullut lisää, on tuttu rakas hahmo siellä edelleen. Lisäksi kehitystä on tapahtunut, sillä kohelluksesta parisuhderintamalla huolimatta Bridget on edennyt urallaan kunnioitettavaan asemaan ja, kuten edellä mainittiin, on saavuttanut sen maagisen painotavoitteensa. Ilahduttavasti yhteispeli maailman ihanimman herra Darcyn eli Colin Firthin kanssa toimii myös edelleen hyvin. Firth vain paranee vanhetessaan ja tämän kuivakka komiikka puree kerta toisensa jälkeen. Ei se Dempseykään huono tosin ollut ja toimii itse asiassa todella kiinnostavana vastaparina Darcylle. Mainittakoon vielä, että Emma Thompson tekee herkullisen sivuroolin silmiään pyörittelevänä peribrittiläisenä gynekologina.

Kaiken kaikkiaan olin tästä elokuvasta tavattoman ilahtunut. Nauroin ja nautin tuttujen hahmojen seurasta ja arvostin sitä, että elokuvaan kuvattiin kolme vaihtoehtoista loppua ja katsottiin mikä niistä resonoi yleisön kanssa parhaiten. Minä sain mitä halusin, toivottavasti moni muukin.

Fanityttö-88 kiittää, kuittaa ja odottaa että elokuva ilmestyy, jotta voi pitkästä aikaa hankkia leffahyllyyn jotain uutta.

Lavalta: Strippiklubi Fingerpori (Teatteri Kultsa)

Kuvat: Timo Seppälä

Sananmuunnoksia ja kaksimielisyyksiä molemmille jaloille

Pertti Jarlan Fingerpori-stripit ovat ilahduttaneet ja hämmentäneetkin lukijoita kohta kymmenisen vuotta. Teatteri Kultsa on puolestaan ehtinyt tehdä näistä sanansäilällä kalistelevista sarjakuvista jo kolmesti näytelmän ja viimeisin päivitetty versio sai juuri ensi-iltansa. Strippiklubi Fingerpori esittää 75 minuutissa 150 Fingerpori-strippiä ja onnistuu tässä tavoitteessa hämmentävän hyvin.

Esityksen luonteesta johtuen varsinaista juonta ei tarinassa ole. Lyhyisiin kohtauksiin on kirjoitettu peräkkäin useita samaan tilanteeseen sopivaa vitsiä ja jos joka punchlinen perään päräyttäisi pienet badumtsihhit, olisi rumpalilla pian käsi krampissa. Ohjaaja Jalmari Jalonen on tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa, sillä rytmitys ja sitä myöten esitys pysyy hyvin kasassa ja etenee yllättävän loogisesti. Hereillä pitää kuitenkin olla koko ajan, sillä vitsit menevät niin nopeasti että kyydistä tippuu äkkiä.

Fingerporilaisten rooleissa nähdään seitsemän näyttelijää. Jussi Vehkasalo, Marja-Liisa Lius ja Suvi Lahdenmäki saavat pysyä koko esityksen Heimo Vesana, Rivo-Riittana ja Irma Kääriäisenä, muut näyttelijät sukkuloivat kovaa vauhtia useiden roolien välillä merkaten hahmojaan muutamalla valitulla vaatekappaleella tai rekviisitalla. Mieleen jäivät erityisesti Jukka Hurjasen useat satunnaishahmot ja Petri Peltoniemen vain nopeasti lavalla vilahtanut mutta tarpeellinen kotiiviiniharrastaja Jorma. Arvostan, kun pienen vitsin vuoksi on tehty huvittavan paljon työtä.

Kiitosta on annettava erityisesti puvustuksesta huolehtineelle Teija Kotka-Pulkkiselle. Kun kyseessä on niinkin vakiintunut ilmiö kuin Fingerpori, on olennaista että hahmot näyttävät siltä mihin on tottunut. Tässä on onnistuttu nasevasti ja toki näyttelijätkin ovat ottaneet roolihahmonsa oivallisesti omikseen. Lisärytmitystä esitykseen tuo Fingerporin kaupunginorkesterin ominaisuudessa Helsingin juhlaviikot -yhtye, joka pitää verhon takaa esityksen raiteillaan kuin veturi konsanaan.

Strippiklubi Fingerpori on hauska ja hengästyttävä kokemus. Tunnelma on rennon kotoisa niin kuin olla saakin, pääosassa ovat Jarlan vitsit. Juttujen ollessa tuttuja ei naurua kirvoittavia yllätyksiä ylen määrin tule, mutta viihtyminen onnistuu. On ilo huomata, miten hyvin vitsit taipuvat lavalle ja kuinka näyttelijöillä on koominen ajoitus hallussaan. Kiitos vielä karkeista vehnäjauhoista.

Esityksiä on 5.11. asti.

Kiitokset teatteri Kultsalle kutsuvieraslipuista esitykseen.