Syksyllä käänsin katseeni sekä 1940-luvun Siperiaan että tämän päivän Pakistaniin. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teoksessa matkataan hyytävän kylmään Siperiaan epätietoisuus sydämessä ja Malalan tarinassa matkataan hätäkuljetuksena Pakistanista Iso-Britanniaan Talibanin ammuttua sinua kasvoihin. Sekä Malalan että Sepetyksen teosta suositteli minulle viime keväänä eräs oppilaskaksikko, kiitos teille jos tätä luette.
Harmaata valoa repäisee henkilönsä rauhallisesta arkielosta kotoa Liettuasta ja sulloo heidät täpötäysiin junanvaunuihin matkalle kohti Siperian vankileirejä. Lahjakas piirtäjä Lina yrittää epätoivoisesti lähettää viestejä toisaalla viedylle isälleen kamppaillessaan samalla selviytymisestä äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Tarina Siperiaan kuljetetuista liettualaisista perustuu kirjailijan isosedän perheen tarinaan ja pohjaa siten tositapahtumiin 1940-luvun Neuvostoliiton vallan aikana.
Sepetyksen tekstin tunnelma on voimakas ja vaikuttava. Päällimmäisenä tunteena on järkytys ihmisen epäreiluudesta ja julmuudesta, onneksi perässä seuraa jonkinasteinen helpotus siitä että kaikille ei käy huonosti ja toivolle on maailmassa vielä sijaa. Hienoa teoksessa ovat sen hyvän ja pahan väliset harmaan sävyt: äärimmäisissä olosuhteissa on tehtävä ratkaisuja, jotka harvoin ovat parhaita mahdollisia.
Näiden ajatusten jälkeen Malalan kertomus on entistä kylmäävämpää luettavaa. Eikö ihminen tosiaan opi omasta historiastaan mitään? Malala Yousafsai nousi maailman tietoisuuteen kirjoittaessaan blogia BBC:n urdunkieliselle sivustolle elämästään Talibanin alaisuudessa ja esiintyessään sittemmin isänsä kanssa ja yksin erinäisissä haastatteluissa puhuen tyttöjen koulutuksen puolesta. Lokakuussa 2012 talibanit hyökkäsivät koulubussin kimppuun ja ampuivat Malalaa ja kahta muuta tyttöä. Malalaa ammuttiin päähän, mutta nopeiden ratkaisujen avulla hänet saatiin ensin pidettyä hengissä ja sitten siirrettiin Isoon-Britanniaan kuntoutumaan. Vuonna 2014 Malalalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Kailash Satyarthin kanssa.
Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa on tärkeä kirja. Malalan ja toimittaja Christina Lambin yhteisteoksessa käydään läpi Pakistanin epävakaata historia ja Talibanin valtaannousua ja kerrotaan millaista elämä ennen rauhallisessa Swatin laaksossa yhtäkkiä oli. Tapahtumista on kyllä lukenut uutisista, mutta Pakistan on fyysisesti niin kaukana että asiaa ei ole tullut ajateltua, no, ajatuksella. Malala antaa tapahtumille kasvot. Tyttö, jonka lempiväri on vaaleanpunainen, joka kaipaa takaisin Pakistaniin ja haluaa päihittää ystävänsä luokkansa parhaana opiskelijana on yhtäkkiä henkilö, jonka lähes koko maailma tuntee ja jonka tehtäväksi on nyt sälytetty olla tyttöjen oikeuksien puolestapuhuja.
Teos avaa kiinnostavasti sellaisen maailmankolkan historiaa josta itse tiedän vain vähän. Politiikan ja historian selostuksen ohella kerronta on kuitenkin myös hyvin henkilökohtaista ja sävyttyy Malalan perheen elämän kokemusten kautta. Malalasta annetaan kuva ahkerana tyttönä, joka silti on selkeästi vielä lapsi tai ainakin nuori, sellainen joka riitelee välillä ystäviensä ja veljiensä kanssa. Tarina on hämmästyttävä. Samalla se kertoo paljon myös ihmisluonteesta: Malalan sairasvuoteelle tulvi kortteja ja lahjoja ympäri maailman, sillä hän oli tunnettu kasvo. Pakistanissa hoidettavien sairasvuoteet tuskin tulvivat kukkalähetyksiä.
Molemmat teokset toimivat itselle hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka se oma napa kieltämättä lähinnä onkin niin oikeasti kannattaa lukea niitä uutisia. Vaikka itkettää ja pännii ja ahdistaa. Ja jos joskus voisi vaikka tehdä jotakin, löytää sen jonkun lahjoituskohteen josta toivottavasti menevät rahat oikeasti oikeaan paikkaan. Ehkä joskus olisi maailma, jossa kaikki saisivat asua kotimaassaan niin halutessaan ja jossa kaikilla olisi oikeus opiskella, kaikilla oikeus olla lapsi.
Harmaalla valolla kuittaan HelMet-haasteen kohdan et ole ikinä ennen kuullut kirjasta ja Minä olen Malala -teoksella kohdan Nobel-voittajan kirjoittama kirja.
WSOY, 2011. 354 s.
Suomentanut: Marja Lyytinen
Tammi, 2014 (uudistettu painos). 292 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Kansi: Mario J. Pulice ja Ploy Sipirant
Harmaata valoa on kyllä aivan upean kamala kirja, ravisteli ja kaihersi vielä kirjan loputtua jo aikoja sitten. Minä olen Malalalaa en ole lukenut, mutta voisin sen kyllä tehdä jos vain kirja eteeni jossain tulee :)
VastaaPoistaHarmaata valoa tosiaan jää mieleen kummittelemaan, Celestine. Malalaa suosittelen, siitä yksi näkökulma lisää Pakistanin/Lähi-idän tapahtumiin.
PoistaMolemmat vaikuttavat kirjoilta, jotka tekevät vaikutuksen, eivätkä hevillä päästä otteestaan. Täytyy lainata, jos tulevat kirjastossa vastaan.
VastaaPoista