Lavalta: Hedwig and the Angry Inch (Göta Lejon/Slagthuset)

Upea Ola Salo Hedwiginä. Kuva: Mattias Edwall

Olen ihastellen ja vähän kateellisena seurannut kun bloggaajakollegat reissaavat ympäriinsä katsomassa milloin mitäkin esitystä. Syksyllä sain potkittua itseni toimimaan ja siippakin innostui, joten lähdimme syyslomalla Malmöön katsomaan Göta Lejonin kiertueella olevaa produktiota Hedwig and the Angry Inch. Matka Slagthusetiin on oma tarinansa, keskityttäköön tässä itse musikaaliin.

Suoraan sanottuna en tiennyt koko musikaalista käytännössä mitään, pääsyy lähteä Ruotsiin oli pääroolia esittävä Ola Salo. The Ark oli suosikkiyhtyeitäni ja ihailen Salon lavakarismaa, joten kaipa nämä syyt olivat oikein riittävät. Kirsikkana kakun päällä musikaalissa ei tarvinnut tyytyä ihailemaan vain Saloa, vaan koko muu esiintyjäkaarti oli myös huippu ja tunnelma lumoava.

Hedwig and the Angry Inch kertoo Hedwigistä, joka kertoo lavalla elämänsä hämmentävistä vaiheista. Itä-berliiniläisestä nuoresta pojasta tulee sittemmin epäonnistuneen sukupuolenvaihdoksen myötä Amerikassa vaikuttava drag-tähti. Hedwig päätyy luomaan petollisesta nuorukaisesta menestyvän rock-tähden, mutta jää itse jälleen yksin ja on tällä hetkellä suhteessa surullisesti tossun alla olevan Yitzakin, zagrebilaisen drag queenin kanssa. Esitys etenee jonkinlaisena keikan ja  spoken wordin yhdistelmänä ollen täten varsin poikkeuksellinen musikaali.

Koska kappaleet saati juoni eivät olleet minulle tuttuja, oli esityksen ymmärtäminen sanasta sanaan paikoin haastavaa. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sanoja tärkeämpää on tunteen välittyminen ja se todella välittyi. Istuin rivillä 24, siippa rivillä 27, ja olimme koko esityksen ajan täysin lumoutuneena Hedwigistä. Ola Salo ottaa lavan suvereenisti haltuunsa, on överi ja räävitön ja toisaalta niin hurmaava että yleisö syö hänen kädestään.

Yitzak ja The Angry Inch. Kuva: Mattias Edwall

Lavalla on Salon lisäksi Yitzakia esittävä Lisa Stadell sekä viisihenkinen bändi. Bändi on Hedwigin, mutta hahmoina he jäävät auttamatta pääkaksikon jalkoihin. Salo on lavan valovoimaisin hahmo, mutta Stadellin laulua kuunteli ilokseen. Miten voikin olla ihmisellä noin upea, upea ääni?

Hedwig käsittelee tärkeitä teemoja muun muassa transsukupuolisuuteen ja itsensä hyväksymiseen liittyen. Käsittelytapa ei ole hienovarainen, mutta se toimii. En ollut ainoa joka hyräili viimeistä En gammal radio (Midnight Radio)  -kappaletta narikkajonossa. Vaikka teemat ovat paikoin todella raskaita ja tunnelma synkkä, on esitys myös hulvattoman hauska.

Viimeisen kappaleen päätyttyä me yleisössä nousemme taputtamaan. Noin sataminuuttinen esitys oli intensiivinen kokemus, jonka aikana sai itkeä ja nauraa. Kannatti lähteä, tämän näkeminen oli kaiken sen säätämisen ja nukkumattajättämisen arvoista.