Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Kansallisooppera)

Hullu Hatuntekijä (Samuli Poutanen) ja Liisa (Salla Eerola). Kuva: Mirka Kleemola

Kaunista tanssia, mutta liian vähän sieniä

Perjantaina Kansallisoopperan päänäyttämölle tuotiin jälleen uusi satubaletti, kun Jorma Elon koreografioima Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa. Klassikkoteoksesta on nähty viime vuosina useita tulkintoja elokuvissa, suomalaisten teattereiden lavoilla eivätkä siitä tehdyt baletit ole maailmalla mikään vieras asia, joten jatkumo Kansallisbaletin käsittelyyn tuntuu loogiselta.

Liisa elää rauhallista perhe-elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa. Isän ja tyttären suhde on hyvin läheinen, kun taas äiti näyttäytyy tytölle julmana persoonana. Isän kuoltua traagisesti perheen dynamiikka särkyy ja sittemmin Liisalle kaavailtu pakkoavioliitto saa nuoren naisen pakenemaan valkoisen kanin perässä mystiseen Ihmemaahan. Ihmemaassa Liisa kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja ja löytää vähitellen rohkeuden palata takaisin reaalimaailmaan.

Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut Peilimaassa ovat erikoisia teoksia. Sanoilla kikkailuun perustuva kerronta hämmentää ja itselleni juonen seuraaminen jo kirjoissa oli haastavaa, etenkin kun sitä ei paikoin juuri ollut. Sama vaivaa balettia. Kohtauksien hahmot olivat kyllä tuttuja, mutta syvempien merkitysten esiin kaivamiseksi oli käsiohjelma tarpeellinen.

Paikoin esitys tuntuu junnaavaan paikoillaan. Alussa keskitytään lähes tuskastuttavan kauan kuvaamaan Liisan pakoilua sulhasehdokkaansa tanssiinkutsusta ja toisella puoliajalla nähty pelikortti- ja šakkinappula-armeijoiden koreografiat tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi seassa on myös hengästyttävän hienoja hetkiä. Portaikkojen käyttö sekä alussa että lopussa vaikuttavasti saa ympyrän sulkeutumaan ja monessa kohtauksessa erityisesti miesten esittäminä nähtiin kauniita koreografioita.

Michal Krčmář Valkoisena Ritarina. Kuva: Mirka Kleemola

Tanssissa itsessään ei toisaalta ole mitään vikaa. Salla Eerola on viehättävä todellisuuspakoisena ja leikkisänä Liisana ja Frans Valkama saa monta hienoa soolo-osuutta Liisan veljenä. Valkoinen ritari Michal Krčmář puolestaan taistelee urheasti aika ajoin painostavasti esiin ilmestyvää lohikäärmettä vastaan ja Xiaoyu He on vinkeä Valkoinen Kani. Yökorennon ilmestyessä jää hetkeksi kaipaamaan paksua savurenkaita puhaltevaa toukkaa, mutta koreografia on kohtauksessa hieno. Harmittamaan jäi lopulta se, että kiinnostava Irvikissa joutui jäämään vain lavastukselliseksi elementiksi.

Visuaalisesti Liisa on komea ja siitä on kiittäminen Robert Perdziolaa. Lavalle on tuotu muun muassa carllarssonmainen ja hämmentävän kaksiulotteinen hienostokoti, pössyttelyyn sopiva sieniröykkiö vesipiippuineen ja Herttakuningattaren järjestelmällinen puutarha. Lisäksi tanssijoiden puvut ovat upeita, viehätyin kovasti muun muassa Herttakuninkaallisten asuista.

Lopputulemana Liisa Ihmemaassa on kaunista, mutta paikoin pitkästyttävää katsottavaa tarinankerronnan pysähtyessä liian usein liian pitkiin kohtauksiin. Tuotos on tanssillisesti laadukas ja klassinen kokonaisuus, joten katsominen ei harmita, mutta parhaimmat tarinan tarjoamat mahdollisuudet vaikutuksen tekemiseen jätettiin mielestäni käyttämättä.

Baletin esitykset on myyty käytännössä jo loppuun, mutta televisiointi lähetetään 29.10. Ylen toimesta.