Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.
Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.
Mila Teräs: Noitapeili
Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.
HelMet-haasteessa tämä saa olla kirjastosta kertova kirja, vaikka kirjasto nyt esiintyykin vain seikkailun käynnistävänä ainesosana.
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.
HelMet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.
Rosa Liksom: Väliaikainen
Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.
Otava, 2016. 187 s.
Paasilinna, 2015. 238 s.
Like, 2014. 173 s.
Liksom-fanina olen myös miettinyt, onko moraalisesti väärin nauraa fiktiossa kuvatuille kärsimyksille, kuten leipäjonoille, sarjamurhille, pedofiliaepäilyille, ylipainolle jne. Tajusin sentään, että en naura tragedioille sinänsä, vaan tavalle jolla ne on kuvattu. Esim. Breivikissä ei ole todellakaan ole mitään huvittavaa. Sen sijaan lyhytproosateksti, jossa Breivik kuvataan säälittäväksi uhriksi, on niin irvokas, että naurattaa. Toivottavasti ilmaisin tässä itseäni riittävän selkeästi, ettei tule mitään väärinkäsityksiä. Samaan hengenvetoon vielä todistelen, että musta huumori naurattaa minua usein, vaikka kuolema sinänsä ei naurata yhtään.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Tuija! Minä ajattelen tässä sitä, että nauru vapauttaa sen aiheen myös keskustelun alle eli tavallaan rikotaan jotain rakennetta ja mahdollistetaan asian tarkastelu taas eri tavalla. Mustan huumorin ystävä olen itsekin.
PoistaLuin ensimmäisen Liksomini, Yhden yön pysäkin viime kuussa ja vähän jo aloittelen toista kirjaa, Unohdettu Vartti. Jotenkin tykästyin Liksomin kerrontatapaan ja se veti pikaisesti hänen kirjojensa pariin.
VastaaPoistaTiia
Minun ensikosketukseni Liksomiin taisi olla jollain äidinkielen tunnilla, jolla yhtä lyhytproosapätkää analysoimme. Se teki vaikutuksen. Mukavaa tykästymistä, Tiia!
Poista