Kuva: Mathilde Delahaye
Ceci n'est pas Yasser
Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.
Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.
Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.
Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.
Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?
Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.
Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.
Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.