Sophie Kinsella: The Undomestic Goddess

Sophie Kinsella teki sen tuossa syksyn alussa (!) taas. Hirveä lukujumi ja pää täynnä uutta informaatiota töiden alettua, mutta aikakausia lukulistalla ollut The Undomestic Goddess vei kaikessa epäuskottavuudessaan silti mukaansa. Kovin paljon järkeä tässä ei ollut, mutta nautinnollista chick litiä se silti oli.

Samantha Sweetingin ura on nousukiidossa ja paikka maineikkaan lakifirman osakkaan on jo lähes taskussa. Yllättäen kaikki valuu hukkaan kun megalomaaninen unohdus saa Samanthan pakenemaan paniikissa paikalta ja päätymään sattumusten kautta pieneen maalaiskylään taloudenhoitajaksi rikkaalle mutta hieman tyhjäpäiselle pariskunnalle. Ongelmanahan tässä on se, että Samantha ei osaa siivota tai kokata tai tehdä muitakaan taloustöitä mutta jotenkin kaikki vain hoituu ja onhan se puutarhurikin aika komea.

Elämänmuutosromaanihan tämä siis on, hektisestä oravanpyörästä hetkeen tarttumiseen ja arkisten asioiden arvostamiseen. Tavallaan tykkäsin tästä sanomasta hirvittävän paljon, jotenkin oli niin leppoisaa lukea siitä kuinka valmistetaan täydellinen uunikala tai milloin mikäkin torttu. Pidän ruoanlaitosta lukemisesta, se on hypnoottista.

Samantha itsessään on hyvin kinsellamainen hahmo, enemmän tai vähemmän neuroottinen ja hienosti kaikista ongelmista lopulta eroon luoviva ja menestykseen päätyvä. Kokonaisuudessa teoksella oli todella onnellistava vaikutus, istuskelin milloin metrossa ja milloin junassa iloisessa höpökirjakuplassa ja löysin lukufiiliksen uudelleen. Kiitos Kinsella.

Teos on muuten myös suomennettu tittelillä Varsinainen talousihme ja käsittääkseni käännös on varsin kelpo joten siitä vain kokeilemaan jos englanti ei lukukielenä lämmitä. Sillä kyllä hyvä chick lit vaan on hieno asia elämässä.

Niin ja HelMet-haasteessa tämä oli ruoasta kertova kirja.

Sophie Kinsella: The Undomestic Goddess
2005. 415 s.

Lavalta: Viita 1949 (Tampereen Työväen Teatteri)

Kerttu (Suvi-Sini Peltola) lukee Laurille sota-ajan kirjeitä. Kuva: Kari Sunnari

Rikkinäinen mies elää unissaan

Lauri Viita olisi täyttänyt 100 vuotta tämän vuoden joulukuun 17. päivä. Samaisena päivänä astelimme Tampereen Työväen Teatteriin katsomaan syksyllä ensi-iltansa saanutta Viita 1949 -musikaalia. Aloitimme esityksen laulamalla onnittelulaulun säveltäjä ja kapellimestari Eeva Kontun johdolla. Onnea Viita tarvitseekin, sillä esityksen kuvaamassa ajanjaksossa kirjailija on pahasti hukassa itsensä ja taiteensa kanssa.

Kolmikymppisen Viidan (Tommi Raittolehto) elämässä myrskyää. Esikoisteos on ollut menestys, mutta uusi saturunoelma Kukunor ei tunnu ottavan tulta alleen. Entinen vaimo Kerttu ja lapset jäivät Pispalaan, kun Viita lähti Helsinkiin runoilija Aila Meriluodon syliin. Pispala ei kuitenkaan jätä Lauria, ajatukset palaavat lapsuuteen, rakkauteen, sotakirjeisiin. Pääosin unissa tapahtuvaa kerrontaa ohjastavat runojen peikot Kukunor ja Kalahari (Petra ja Jari Ahola), jotka yrittävät kannustaa luojaansa kirjoittamaan ja pitämään heidät hengissä. Viita itse on elämänsä kanssa niin solmussa, että jää unissa lähinnä sivustakatsojaksi ja todellisuudessa pitää vain hädin tuskin kiinni järkensä rippeistä yrittäen tukeutua menneisyyden turvallisiin kohtiin.

Pidin kerrontaratkaisusta, siitä miten unimaailma mahdollistaa matkailun menneisyyteen ja tärkeisiin hetkiin. Sirpaleisen se kerronnasta tosin tekee, etenkin jos Viidan elämä on tuttu vain kursorisesti, mutta mukana kyydissä pysyy kyllä. Peikkohahmot ovat sympaattisia ja olemassaolon hädässään aitoja, mitä heille käy jos Viita ei enää kirjoita, ei tee heidän tarinaansa valmiiksi?

Keskiöön nousee Viidan oma kriisi. Miksi kaikki haluavat vain hänen taiteensa, eivät häntä itseään? Tätä kysymystä käsitellään erityisesti Viidan julkaisemattomassa ja keskenjääneessä näytelmässä Lindströmin pihvi, jonka Kukunor kirjoittaa tässä näytelmässä loppuun ja esittelee taiteilijalleen. Ymmärrän miksi se on valittu keskusajatukseksi kirjailijan olemassaolon pohdinnalle tähän esitykseen, mutta sen toteutus on mauton. Karikatyyrimäiseksi heimokansalaisiksi puetut näyttelijät ahdistavat, ajankuva ei riitä selitykseksi kun tuntuu että ihmiset eivät naura ironialle vaan "hassuille" hahmoille.

Kalahari ja Kukunor. Kuva: Kari Sunnari

Toisaalta iloitsin näytelmän naishahmoista. Suvi-Sini Peltolan Kerttu laulaa kirkkaasti ja näyttäytyy vahvana naisena, joka rakastaa muttei anna periksi. Koskettavimpiin ja näyttävimpiin kohtauksiin kuuluu sota-ajan kuvaus, jossa Lauri Viidan sisko Kirsti Eriikka Väliahteen tulkitsemana laulaa kappaleen Liian lähellä maata. Kun silmien eteen tuodaan liikaa kauheuksia, ei pää kestä vaikka mieli teräksinen olisikin. Lopuksi on mainittava vielä Petra Karjalainen, nainen jonka ääni on kuin luonnonvoima. Hän on esityksessä monissa rooleissa, mutta jää minulle mieleen upeana äänimuistona.

Kokonaisuutena Sirkku Peltolan ohjaama esitys jää lopulta epätasaiseksi. Monet kohtaukset vaikuttavat, osa jättää hämmentyneeksi. Toisaalta ei moreenikaan ole tasakokoista. Kirkkaimmin esiin nousee Eeva Kontun Lauri Viidan ja Heikki Salon sanoihin säveltämä musiikki. Esityksen äänite on pyörinyt soittimessa jälkeenpäin tiuhaan sydämen säikeitä soitellen.

Sarianna Suorsa: Evanescent - katoavainen (Rising Moon #1)

Siippa avustaa isopäisempänä ystävällisesti kirjanaamakuvassa.

Kaipailin luettavaksi jotain kevyehköä nuorten fantasiaa, joten nappasin mukaani Sarianna Suorsan esikoisen Evanescent - katoavainen. Teos lupaa aloittaa (jälleen kerran) uuden, kolmannella kotimaisella nimetyn Rising Moon -trilogian. Ulkopuolelta simpsakan näköinen teos osoittautui sisäsivuiltaan tiiviisti painetuksi ja liiankin täydeksi spefiseikkailuksi.

Tarina sijoittuu neljään osaan jaetun maan Lunar-eclipse -nimiseen valtioon. Sodan uhkan alla valtaapitävät ovat yrittäneet istuttaa kansalaisiinsa erilaisia kykyjä saadakseen etulyöntiaseman tulevaan taistoon. Tämän lisäksi kaikkien on kahdeksantoistavuotiaina osallistuttava kolmivuotiseen sotilaskoulutukseen. Tegan ja tämän ystävät Alaric ja Alisha joutuvat vuorollaan tämän koetuksen eteen. Kovapintaisella ja tylyllä Teganilla ja lempeällä mutta vahvalla Alaricilla on omat kykynsä, herkkä Alisha puolestaan joutuu tyytymään pelkkään sisuun koulutuksen alkaessa. Koulussa nuoret pääsevät harjoittamaan kykyään ja voimiaan, mutta valtaapitävien suunnitelmat ovat moninaiset eikä Teganin kova kuori kestä sittenkään kaikkia siihen suunnattuja iskuja.

Suorsan teini-ikäisenä kirjoittama ja vanhempana viimeistelemä tarina ammentaa tutustua nuorten fantasia- ja spefi-kirjallisuuden kuvastosta, Nälkäpelit, Outolinnut ja Twilightit ovat selvästi tuttuja. Eikä siinä mitään, formaatti toimii ja omia ideoita on sijoiteltu joukkoon kiitettävästi.

Hyvä idea haipuu kuitenkin taustalle, sillä kirja olisi kaivannut minun silmääni vielä toimittamista. Toistoa on turhan paljon ja lauserakenteet kaipaavat viilaamista, näiden kautta kirja saisi myös ryhtiä ja tiiviyttä. Olisin myös kaivannut lisää tietoa kirjan maailmasta, nyt se tuntui kummalliselta sekoitukselta nykyajan asioita meikkeineen ja televisioineen ja fantasian peruspiirteitä mystisistä heimojaoista erityiskykyihin. Tunsin itseni epävarmaksi, kun en osannut luoda kirjan tapahtumien ympärille maailmaa.

En siis aivan vakuuttunut tästä Suorsan esikoisesta, vaikka sen suhteellisen kevyesti saikin luettua loppuun asti. Menevästä tarinasta olisi saanut hyvällä viimeistelyllä paremman.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka kannesta voi tehdä kirjanaaman.

Sarianna Suorsa: Evanescent - katoavainen (Rising Moon #1)
Bookcover, 2015. 292 s.

Satunnaisia kirjapolkuja syyskaudelta

Olen lukenut tänä vuonna loppujen lopuksi yllättävän paljon, ehkä siksikin että usein kesken on ollut noin seitsemän kirjaa kerrallaan. Tämän seurauksena pää on suhissut kuin Haminan kaupunki enkä ole saanut läheskään kaikista blogattua. Halusin kuitenkin laittaa teoksista sanasen tänne, olkoon vaikka kuinka myöhäistä, joten tervetuloa kanssani astelemaan jo hieman sammaloituneelle kirjapolulle.

Ursula Poznaskin Beatrice Kaspary -sarjan kolmannen osan Äänet luin joskus syys- ja lokakuun vaihteessa. Sairaalaan psykiatriselle osastolle sijoittuva murhien sarjasta kertova teos oli pääosin epämiellyttävää luettavaa. Teot olivat raakoja, tunnelma kalsea ja kaiken tämän päälle ahdistivat päähenkilön edellisen parisuhteen aaveet. Luin kirjan silti loppuun, sillä muistin pitäväni sarjan hahmoista tavattoman paljon ja sitä myötä annoin hieman anteeksi myös juonen överiä loppuhuipennusta. Lukenen seuraavankin osan, jos se sattuu sopivasti tassuihin.

Mike Dawsonin sarjakuvaromaani Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody puolestaan lainattiin kirjastosta alunperin siipalle, onhan hän kova Freddie-fani. Itse pidän Queenista myös kovasti, mutta en laske itseäni superfaniksi. Mike Dawsonille Queen on se yhtye, joka on kulkenut mukana elämän kuohuissa. Omaelämäkerralliseksi teokseksi tämä on kuitenkin ihanan tavallinen. Dawsonin elämä on kutakuinkin normaalia ajoittaisine takaiskuineen, perhe-elämän hetkineen ja onnellisine muistoineen, mutta kaikkiin liittyy hyvin vahvasti Queen. Jotenkin tämä normaalius teki teoksesta todella samaistuttavan ja koskettavan, pidin paljon.

HelMet-haasteessa kuittasin tällä teoksessa kohdan sarjakuvakirja.

Syksyn alussa latailin puhelimeeni myös kokeiluversion BookBeatista, jäin tilaajaksi ja olen sitä kautta lataillut luettavakseni milloin mitäkin. Yksi näistä teoksista oli John Greenin Teoria Katherinesta, jonka ajattelin ottaa kevyeksi välipalakirjaksi. Kokemus ei kuitenkaan ollut kevyt, vaan tuskien taival jota en saanut lopetettua kesken. Päähenkilön pakkomielle seurustella Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja tarve kehittää matemaattinen kaava suhteilleen ei kanna koko kirjaa ja sivuhenkilöt ovat köpöisiä. Kiinnostavin osio kirjasta taisi olla lopussa ollut matematiikkaliite, ei jatkoon.

Myös Keltaisen kirjaston kirjallisuutta ruotiva esseekokoelma Keltaiset esseet (toim. Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen) tarttui luettavaksi tätä kautta. Lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarkimmat mielikuvat ovat jo haipuneet. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Calvinon Kosmokomiikkaa oli kyllä oikeasti aika mainio kirja ja että minun pitäisi vihdoin ja viimein lukea Alice Munroa ja Jennifer Egania. Helene Bützowin haastattelu kääntämisestä sai sydämeni läpättämään. Muutoin muistelen teoksen myös olevan hieman epätasainen, esseet on nimittäin kirjoitettu luentojen pohjalta, mutta kiinnostava se silti oli.

Tällä kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kokoelma esseitä tai kolumneja.

Löytyipä samaisesta sovelluksesta myös vuoden graafikko vuosimallina 2013 tunnetun Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020, jossa tekijä visioi miltä Suomen tulevaisuus tulee näyttämään vuonna 2020. Tulevaisuusvisiointi antaa melkoisen vapaat kädet kirjoittaa kaikenlaista broilereista Suomenlinnan luovuttamiseen Virolle ja joukkoliikenteen kehittymiseen. Paikoin hymistelin iloisesti mukana, välillä huumoriformaatin lukeminen kävi raskaaksi. Metromatkan viihdykkeenä teos oli oikein mainio, mutta myönnettäköön että en muista siitä näin viikon jälkeen oikein muuta kuin tuon Suomenlinnan luovuttamisen.

Päätän tämän kirjapolun kirjaston bestseller-hyllystä kaappaamaani Julian Fellowesin Belgraviaan. Katsoin tänä syksynä vihdoin ja viimein loppuun Fellowesin kiitetyn Downton Abbeyn (jos et ole vielä katsonut, katso) ja jäin monien muiden tavoin kaipaamaan sarjan maailmaan. Belgravia tarjoaa kansitekstilleen uskollisesti hieman lievitystä sarjakaipuuseen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin aikaisempaan ajanjaksoon. Alun mystisiä historiakertauspätkiä lukuunottamatta tarina on leppoisa sekasotku kahden kerroksen väen suhmurointia, kiellettyjä rakkauksia, vaiettuja salaisuuksia ja vaikka mitä muuta. Jokseenkin ennalta-arvattavaa, kyllä, mutta kovin viihdyttävää. Kriittisemmän, mutta kirjasta kokonaisvaltaisemmin kertovan bloggauksen voit lukea vaikka Lumiomena-kirjablogista.

Kylläpä helpotti saada nämä kirjat pois pään kovalevytilalta. Uusia seikkailuja kohti siis.

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen, 2015)
Atena, 2016. 406 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä

Mike Dawson: Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody
Bloomsbury, 2008. 308 s.

John Green: Teoria Katherinesta (An Abundance of Katherines, 2006)
WSOY, 2016. 328 s.
Suomentanut: Helene Bützow

Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen (toim.): Keltaiset esseet
Tammi, 2016. 264 s.

Kasper Strömman: Kaspervisio 2020
WSOY, 2016. 316 s.

Julian Fellowes: Belgravia (Belgravia, 2016)
Otava, 2016. 477 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä

Masha Gessen: Ester ja Ruzja: miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta

Masha Gessen oli viime vuonna puhumassa Helsinki Litissä. Keskustelussa nousi esiin hänen isoäideistään kirjoittamansa teos, joka oli juuri saamasaa ruotsinnostaan. Suomennoksen perään haikailtiin, liityin joukkoon twitterissä. Onneksi valveutuneimmat tiesivät, että suomennos on saatu Tammelta jo vuonna 2006 joten ongelma ratkesi nakuttelemalla itsensä kirjaston varausjonoon.

Gessenin kertoma tarina tuntuu ihmeelliseltä, se voisi olla myös fiktiota. Ester syntyy Puolan Bialystokissa ja pääsee rajoituksista huolimatta ja venäjää osaamatta opiskelemaan Moskovaan kirjallisuutta samalla kun lähes kaikki muut kaupungin juutalaiset päätyvät keskitysleireille. Ruzja on syntynyt Venäjällä, juutalainen tosin hänkin, ja sodan aikana hän pystyy pysyttelemään pois pahimmista paikoista mutta jää yksinhuoltajaäidiksi. Sodan jälkeen on pysyteltävä hengissä, Puolaan ei voi palata ja haave Israeliin muutosta on kaukainen. Esteristä tulee lopulta taitava kääntäjä, Ruzja työskentelee valvovan silmän alla sensorina. Naisten tiet kohtaavat, lopulta heidän lapsensa menevät naimisiin ja saavat lapsia. Yksi näistä lapsista on Masha Gessen, toimittaja, joka kertoo lopulta isoäitiensä ihmeellisen tarinan.

Luin teosta hitaasti ja hartaudella. Lukiessani koukutuin nopeasti, sivut kääntyivät tiuhaan. Lukuhetken päättyessä saatoin kuitenkin laskea kirjan sivuun pitkäksikin aikaa. Tarinaa sorrosta, epäonnisista parisuhteista, painostavasta vallan ilmapiiristä, kuolemasta on paikoin hyvin raskasta lukea. On siellä myös ihmeellisiä tarinoita, valoisia ystävyyden hetkiä ja onnenpotkuja, mutta antisemitismi ja muut koetut vääryydet värittävät koko kerrontaa.

Suosittelen joka tapauksessa. Vaikka minulla väsyneinä aamuina tuppasi menemään paikoin sekaisin kummasta isoäidistä puhutaan ja missä kaupungissa tai ajassa ollaan olivat kirjan ihmiskohtalot tarttuvasti kerrottuja ja historia tuli siinä samassa ilman puuduttavia listoja nimistä tai vuosiluvuista.

HelMet-haasteessa tämä sijoittuu kohtaan elämäkerta tai muistelmateos.

Masha Gessen: Ester ja Ruzja: miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta (Ester and Ruzya: How My Grandmothers Survived Hitler's War and Stalin's Peace, 2004)
Tammi, 2006. 397 s.
Suomentanut: Veli-Pekka Ketola

Joulun lukuhommia ja unohtuneita muttei unohdettuja haasteita

Toivottavasti joulunne tai mitä ikinä sitten juhlitte tai olette juhlimatta on sujunut mukavasti. Meillä on vietelty juhlaa sukulaisten ja oman pienperheen kanssa, päätavoitteena on jälleen ollut päästä tilaan jossa siippa saa pelailla omaa joululahjapeliään ja minä saan lukea. Välillä käydään koirien kanssa ulkona ja syödään.

Tajusin, että olen saanut tänä vuonna useamman haasteen ja olen unohtanut vastata niistä kaikkiin. Kiitos siis haastajille, en ole teitä unohtanut, mutta vastausten kirjoittaminen on jäänyt kaiken säätämisen alle. Ajattelin, että nyt jouluna olisi aikaa.

Sekä Kirsin kirjanurkan Kirsi että Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoivat minut alkuvuodesta (!) vastaamaan viiden kirjan haasteeseen.

1. Kirja, jota luen parhaillaan
Tällä hetkellä minulla on kesken Matthew Quickin Love May Fail (satunnaisnappaus bestseller-hyllystä), Siri Pettersenin Mätä (Korpinkehät-sarjan toinen osa, vihdoin!) ja Matti Kososen ja Heidi Ruotsalaisen tietokirja Agenttikoulun naiset. Nyt välipäivinä aion keskittyä lukemiseen, tavoitteena on saada siistittyä huojuvaa kirjalainapinoa.

2. Kirja, josta pidin lapsena
Kristiina Louhen Aino-kirjoja luettiin minulle ihan pienenä paljon, osan niistä osasin ulkoa. Pidin kovasti myös Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttärestä ja Kiinalaisia satuja -satukokoelmasta. Kiinalaisia satuja on minulla edelleen hyllyssä, sitä haluaisin lukea taas uudelleen.

3. Kirja, joka jäi kesken
Olin pitkään sitä mieltä, että viime vuonna selättämäni Jules Vernen Kapteeni Nemo oli ainoa kirja, joka minulta on koskaan jäänyt kesken. Harmikseni muistin tässä muutama päivä sitten että on toinenkin, nimittäin Charles Darwinin Lajien synty. Pitkästyin opiskeluaikana tätä lukiessani jaanaavaan toistoon ja jätin kesken. Ehkä vähän noloa biologian opettajalle? Kirjojen kesken jättämistä voisin kyllä oikeasti harjoitella.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Tähän kohtaan voisin valita useamman kirjan, mutta mennään tällä kertaa tänä vuonna lukemillani. Ensimmäisenä mieleen nousee Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, huikean hieno kirja. Sen jälkeen kesällä Hangon kallioilla lukemani Minna Rytisalon Lempi, jota en halunnut laskea käsistäni. Keväällä minua itketti Kirsti Kurosen hieno, nuorille suunnattu runoteos Paha puuska.

5. Kirja, johon palaan uudelleen
En osaa vastata tähän mitään muuta kuin Harry Potterit. Ne ovat minun turvakirjojani, teoksia joiden parissa kasvoin alakouluikäisestä ylioppilaaksi. Tänä vuonna luin lähes koko sarjan uudelleen viimeistä osaa lukuunottamatta, sitä säästelen. Sen jälkeen voin vihdoin lukea sen näytelmänkin.

Tämän haasteen lisäksi minut haastettiin ennen kesää (!!) vastaamaan sieluni hymyt -haasteeseen, tällä kertaa haastajina olivat jälleen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ja Kirjaneidon tornihuone -blogin Kirjaneito.

Haasteen tarkoituksena on luetella itseään tällä hetkellä ilahduttavia asioita ja näin lomalla näitä asioita tuntuu olevan aika helppo löytää.

Kolmen tunnin kätköilylenkki Viikissä meidän miniperheellä teki hyvää. Pimeää oli, mutta purkkeja löytyi.

Tein hyvää lanttulaatikkoa. Lanttu on ainut laatikko, jonka vaivauduin tänä(kin) vuonna tekemään itse.

Hirveästi hyviä kirjoja! Ja aikaa lukea! Kyllä te tiedätte. Esimerkiksi Deborah Levyn Uiden kotiin oli todella hieno pieni romaani.

Papukaijatulppaanit. Ks. yläkuva. Riemastuttavia kukkia!

Tärkeimpänä kuitenkin lienee stressitön olo. Työasiat yrittävät kyllä säännöllisesti nousta pintaan, mutta pääasiallisesti olen malttanut olla tohottamatta. Tuntuu hyvältä.

En nyt jaa näitä haasteitä eteenpäin kun olin niihin vastaamisessa niin saamaton, mutta toki haastan teidät miettimään ilahduttavia asioita ainakin päässänne. Mukavaa vuoden loppua!

Lavalta: Näytelmä joka menee pieleen (Tampereen teatteri)

Koko Polyteknisen Draamaseuran esiintyjäkaarti. Kuva: Harri Hinkka

Onni onnettomuuksista

Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen on esitys, jossa on kaikki ainekset todelliseen pieleenmenemiseen. Tarkkaan ajoitettu komedia on taitolaji, etenkin kun se taipuu farssin puolelle, ja esitys on myös teknisesti vaativa. Tampereella onneksi osataan, sillä esitys on äärimmäisen herkullinen ja koettelee tosissaan naurulihaksia.

Polytekninen Draamaseura on päässyt esittämään huolella valmisteltua mysteerinäytelmää Murha Havershamissa. Puitteet ovat komeat ja kaikki on periaatteessa valmista, mutta kommelluksilta ei säästytä. Joku unohtaa vuorosanansa, tarpeisto on kateissa, lavasteet romuttuvat, teknikko unohtuu selaamaan matkapuhelinta ja milloin mitäkin. Jos jokin voi esityksessä mennä pieleen, niin tässä esityksessä se tapahtuu.

Iso osa näytelmän viehätyksestä on sen yllätyksellisyydessä. Koskaan ei tiedä mikä moka tapahtuu seuraavaksi ja kuka on siihen syyllinen. Esityksen olisi myös voinut viettää pelkästään katsellen ääni- ja valoteknikon, intohimoisen Duran Duran -fanin Teuvo Hiltusen (Tomi Alatalo) tempauksia. Tätä ei kuitenkaan käytännössä voi tehdä, sillä varsinaiset näyttelijät ovat karikatyyrimäisyydessään herkullista katsottavaa.

Etenkin Risto Korhonen (Lari Halme) esityksen ohjaajana, kaiken muun suunnittelijana ja tarkastaja Carterin roolissa teki vaikutuksen. Miten voikin ihminen hiljaksiin hajota lavalla epätoivossaan atomeiksi? Henry Leudon (Risto Korhonen) hovimestariparka herätti sympatiaa, näyttämömestari Anne Moilanen (Mari Turunen) puolestaan ilahdutti kekseliäisyydellään. Roolitus on onnistunut, tai ainakin Tampereen teatterin puolesta näin, Polyteknisen Draamaseuran näyttelijät taitavat kaivata vielä hieman harjoitusta ja napakampaa ohjausta. (Jos nämä tuplanimet tässä ihmetyttävät, niin hankkikaa esityksen käsiohjelma. Suosittelen.)

En ole esityksen nähtyäni lainkaan yllättynyt, että se on kerännyt maailmalla jos jonkinlaisia palkintoja ja kehuja. En silti myöskään usko, että kotimainen versio jää alkuperäisen jalkoihin. Tampereella tehdään tarkkaa ja koomisesti hulvatonta työtä ja jopa farssin vierastaja nauroi itsensä tärviölle.

Tämä esitys tuli minulle ehdottomasti tarpeeseen loppuvuoden kiireruljanssin keskellä. Esitystä pääsee onneksi katsomaan vielä ensi vuodenkin puolella.

Lämpimät kiitokset kutsuvieraslipuista Tampereen teatterille.

Janne Teller: Samantekevää

Keväällä sain Goodreadsissa sen verran nasakat suositukset tarttua Janne Tellerin Samantekevää-teokseen että sen tein. Ihan en tosin tiennyt mihin olin ryhtymässä ja kommentitkin olivat sen verran avoimia, että johtopäätöksiä ei voinut tehdä. Ehkäpä oli toisaalta hyvä lähteä puhtaalta pöydältä lukemaan, eipä ollut ennakko-odotuksia. Ja niin, hapuilen nyt tässä tämän alun kanssa koska en tiedä mitä tässä sanoisin.

Kouluvuosi alkaa ja Pierre Anton nousee ylös pulpetistaan julistaen kaiken olevan samantekevää. Pierre Anton jättää koulun sikseen, kiipeää pihansa luumupuuhun ja alkaa viskellä sieltä luokkatovereitaan niin luumunkivillä kuin ajatuksillaan. Yllättäen ajatukset sattuvat enemmän, ne saavat oppilaat levottomaksi. Voiko Pierre Anton olla oikeassa? Oli miten oli, on todistettava hänen olevan väärässä ja niinpä 7A-luokka alkaa kerätä merkitysten kasaa vanhalle sahalle. Merkityksiä etsiessään nuoret päätyvät karmeisiinkin ratkaisuihin, mutta luovuttaa ei voi.

Samantekeväästä tuli ihan hirveän paha olo. Tavallaan se on todella hieno kirja. Se ravistelee, saa miettimään, haukkomaan henkeä. Se on hyvin kirjoitettu, loppujen lopuksi hyvin vähäeleinen mutta silti vahva. En voi sanoa pitäneeni siitä. Arvostan sitä jollain tasolla, mutta en pitänyt siitä.

Hankala siis kirjoittaa yhtään mitään. Kai olen tyytyväinen että luin tämän kirjan ja kyllä se suositusten arvoinen oli, mutta tämä kaikenkattava murhe on ihan kammottavaa. Ehkä se kertoo siitä, että tämä lukukokemus ei ollut samantekevä.

Janne Teller: Samantekevää (Intet, 2000)
Bazar, 2013. 150 s.
Suomentanut: Veijo Kiuru

Veronica Mars ratkaisee rikoksia kirjoissakin

Tykittelin viime keväänä läpi kaikki kolme Veronica Marsin tuotantokautta ja jatkoin kesällä elokuvaan. Olo oli tyhjä, nytkö on erottava säpäkästä yksityisetsivästä? Onneksi ei, sillä fanipainostus saa joskus aikaan ihmeitä ja Rob Thomas päätyi Jennifer Grahamin kanssa kirjoittamaan kaksi viralliseen kaanoniin kuuluvaa Veronica Mars -kirjaa.

Niistä ensimmmäinen The Thousand-Dollar Tan Line jatkaa suurin piirtein siitä mihin elokuva jäi. Veronica on palannut Neptuneen ja koska Keith on edelleen potilaana, on jonkun pidettävä firmaa pystyssä. Pikkuhommilla ei pitkälle pötkitä, mutta onneksi kaupungin kihoihin kuuluva Petra Landros palkkaa Veronican tutkimaan spring breakin aikana kadonneen tytön tapausta. Tokihan tapauksessa on enemmän kuin miltä päälle näyttää ja tuttuun tyyliinsä Veronica selvittää tapausta räväkällä otteellaan.

Toisessa osassa Mr. Kiss and Tell Veronica on jo asettunut takaisin Neptuneen. Selvitettävänä on tällä kertaa raiskaustapaus, jonka jäljiltä nuori tyttö löydetään brutaalisti murjottuna tiensivusta. Tämän lisäksi jännitetään Neptunen sheriffin vaaleja, haaveillaan ja hankitaan koiranpentu sekä kipuillaan parisuhteen kanssa.

Toinen kirja tuntui laadukkaammalta kuin ensimmäinen eikä siinä ollut niin paljon toistoa sarjan tapahtumista. Kerrontamuotoon oli myös ehtinyt tottua, tapahtumat pystyi helposti kuvittelemaan päässään sarjasta tuttuna kuvakerrontana. Oikeastaan kirjan loppuessa iski haikeus, miksi näitä kirjoja ei ole lisää? Lukisin.

Kirjat eivät ole lähtökohtaisesti superihmeellisiä ja se on ihan ok, fanituotteitahan ne ovat ja kuitenkin hyvin tehtyjä sellaisia. Nostetta antaa se huikea fiilis, että pääsee pöhisemään tuttujen hahmojen kanssa vielä vähän. Parhainta olisi ollut vielä kuunnella ensimmäinen kirja Kristen Bellin lukemana, mutta sitä ei harmillisesti kirjaston valikoimissa ollut. Joka tapauksessa suosittelen näitä lämpimästi Mars Investigationsin pariin kaipaaville.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan henkilö on sinun unelmatyössäsi. En tosin ole halunnut olla yksityisetsivä sitten esiteini-iän, mutta se oli tärkeä ikävaihe ja siten tämä saa nyt kelvata.

Rob Thomas & Jennifer Graham: The Thousand-Dollar Tan Line
Vintage Books, 2014. 324 s.

Rob Thomas & Jennifer Graham: Mr. Kiss and Tell
Vintage Books, 2015. 336 s.

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Tämä nuori opettaja hankkii lisävoimavaroja osallistumalla koulun spirit week -tempaukseen. Omien laskujeni mukaan muita osallistujia oli ehkä neljä, mutta sellaista se on. Hermione on silti hyvä voimaeläin.

Opettajan ammatti on jonkin verran Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilissä kuvatuista ajoista muuttunut, ihmisluonto ei niinkään. Kiireisen työsyksyn piristykseksi tämä jonkinmoinen chick-lit-kirjallisuuden mummeli kuitenkin sopii joka tapauksessa sopii mainiosti.

Liisa Harju saa valmistuttuaan pestin Pohjanmaalta ja lähtee reippaasti matkaan, vaikka mieltä kalvavat keskenjääneet asiat erään lehtorismiehen kanssa. Perillä odottaa pääosin tapoihinsa kangistunut joukko vanhempia opettajia, joita nuoren ja säpäkän neidin otteet häkellyttävät. Onneksi on myös nuoria kollegoita, joiden kanssa liittoutua. Miehiä on myös kylässä jos jonkinlaisia ja Liisaa yritetään liehitellä monin keinoin, mutta omapäinen nainen ei niin vain kevytkenkäisiin lemmenleikkeihin lähde. Amorin nuolia ammutaan silti roppakaupalla ja pääosin teos keskittyykin ihmissuhdekiemuroihin opettajuusasioiden sijaan.

Vaikka teoksella on ikää huimat 90 vuotta ei tarina tunnu pölyiseltä. Toki tekstiviesteillä monikin väärinkäsitys olisi jäänyt syntymättä (tai ehkä niitä olisi tullut lisää), mutta kirjeenvaihdossa ja päiväkirjalle avautumisessa on oma viehätyksensä. Vanhat arvot pääsevät tosin harmillisesti loistamaan kirjan lopussa, kun Liisa mielestäni tyytyy ihan hupsuun asiaan, hänestä olisi mielestäni ollut enempään.

Oikein nautittava ja hauska tuttavuus tämä Varaventtiili kuitenkin oli, ei sitä suotta oltu suositeltu. Mitäs muuta Hilja Valtoselta kannattaisi lukea?

Tällä saan kuitattua HelMet-haasteesta kohdan Kirjasammon päivän täkynä olleen kirjan (29.9.2016).

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Otava, 1926. 160 s.

Lavalta: Sotilaspoika (KOM-teatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Pelastakaa sielumme

Suomessa itsenäisyyspäivä ja talvisota kulkevat edelleen käsi kädessä. Teemaan sopivasti kelpasi marssia juhlapäivänä KOM-teatteriin, jossa palkittu Sotilaspoika-monologi oli vierailulla. Esitys ei kaunistele, rysäyttää vain tiiviissä muodossa sodanvastaisuuden päin kasvoja.

Johannes Holopainen on Joe, kirkasotsainen nuori mies joka lähtee sotimaan ja palaa sieltä sairaalaan ilman raajoja, ilman kykyä puhua. Luodit iskeytyvät rintaan ja samalla murskautuu usko sotimiseen. Kuka on koskaan palannut kuoltuaan kertomaan, että oli hienoa ja kunniakasta kuolla vapauden vuoksi? Ja kuinka kertoa kaikesta hirveydestä, kun et voi enää puhua tai viestiä ja silti sinua pidetään hengissä?

En tunne Dalton Trumbon alkuperäisteosta, mutta se ei liene tässä edes tarpeen. Viesti kaikuu kyllä, S-O-S, S-O-S. Essi Räisäsen ohjaama sovitus ilmeisesti ottaa jotain vapauksia. Minulle se toimii.

Esitys ei päästä helpolla. Se tulee KOMin aulanäyttämöllä lähelle, joskus jopa syliin. Pullo kuohuvaa kiertää. Holopainen tulkitsee vahvan fyysisesti, kiemurtelee lattialla, hyppii ja huutaa. Läsnäolo on vahva, tunnelma painostava. Tämä ei ole mukavaa.

Poistuessa tulee paha olo. Maailma on ihan hirveä paikka välillä.

En halua nähdä tätä esitystä uudelleen, mutta olen tyytyväinen että näin. Kiitos.

Jonathan Carroll: The Wooden Sea

Ei ole kyllä puuta tämä vesistö, mutta kuitenkin.

Marraskuussa oli aivan kammottava lukujumi. Kirjoja oli samanaikaisesti kesken jotain seitsemän ja uusin kirjastolainoja systemaattisesti taas n:ttä kertaa. Tilanne vaati kovia otteita, joten kävelin makuuhuoneen kirjakaapilla ja nappasin sieltä yhden lukemattomista Jonathan Carrollin teoksista. Lempikirjailijaan voi turvautua hädän hetkellä.

Räpylä osui tällä kertaa The Wooden Sea -teokseen, joka on periaatteessa Crane's View -trilogian kolmas osa, mutta itsenäinen teos yhtä kaikki. Poliisipäällikkö Frank McCabe pääsee mieltävääntävään pyöritykseen, kun hänen parkkipaikalta löytämänsä koira kuolee. Ympärillä olevat tapahtuman lakkaavat tätä myöten noudattamasta logiikkaa. Kuollut koira palaa jatkuvasti takaisin, paikkakunnalla tapahtuu omituisuuksia ja kaiken lisäksi Frank tapaa itsestään sekä nuoremman että vanhemman version. Kuulemma myös maailmankaikkeus on vaarassa, joten mikäpä siinä sitten.

En ole ihan varma kuinka moneen Carrollin luomaan maailmanlopunuhkaan olen jo tutustunut. Aika moneen. Mutta ei se haittaa, sillä samalla kun päähenkilön maailmaa nyrjäytetään pääsevät omat aivot mukaviin jooga-asentoihin ja mieli lepää.

The Wooden Sea toisaalta nosti esiin myös epäkohtia Carrollin kirjoittamisessa. Lähes jokaisessa romaanissa päähenkilönä on mies, joka on jollain tavalla erityinen tai lahjakas. On heillä elämässään naisiakin, toki on, mutta aika usein se toiminta pyörii heidän oman napansa ympärillä ja jotenkin heidän hartioillaan on universumin pelastaminen tai muu yhtä tärkeä tehtävä.

Siitäkin huolimatta annan Carrollille paljon anteeksi. Hänen kirjoittamansa kieli on niin miellyttävää, turvallista ja hyrinää aiheuttavaa, että aion lukea nuo kaikki muutkin omassa hyllyssä odottavat teoksensa. Seuraavan aloittamiseen tosin taas saattaa mennä aikaa, pelkään aina että jos se seuraava luettu onkin aivan kammottavan huono. Ei tämä Wooden Sea tosin ollut niitä tuotantonsa kirkkaimpia tähtiä, mutta hyvä se oli kuitenkin.

HelMet-haasteesta kohtaan kirjan kansi on mielestäni ruma.

Jonathan Carroll: The Wooden Sea
2001. (Gollancz, 2002) 304 s.

Lavalta: Animals (Kinetic Orchestra)

Kuva: Aino Huovio

Yhdessä eläiminä

Kinetic Orchestran tämän vuoden ensi-ilta Animals on esitys, jonka olen merkinnyt kalenteriin jo viime keväänä. Tanssiryhmän edelliset kolme teosta ovat vaikuttaneet enkä aikonut jättää tätä väliin. Odotus palkittiin, sillä ryhmä tarjosi katsottavaksi jälleen vahvaa ja omannäköistään tanssia.

Tanssijat törmäävät toisiinsa, painivat ja leikkivät. Välillä meno näyttää vaaralliselta ja todellista luottamusta vaativalta, tässä voisi helposti käydä pahasti. Osa liikkeistä tuo mieleen kuvia luontodokumenteista, savannilla kiitävistä sulavista kissapedoista ja eteenpäin jyristelevistä isoista kasvinsyöjistä. Esityksen tarina muuntuu myös omassa päässä jonkinlaiseksi kuvaukseksi luonnon kiertokulusta. Täällä elomme on sarja hetkiä ja kohtauksia, lopussa kohtaa kuolo ja se on ihan luonnollista. 

Kehot paiskautuvat toisiaan vasten, kaatuvat, liikkuvat sulavasti pitkin lattiaa. Ihailen tanssijoiden vahvaa liikettä. Tunnelma on alkuvoimainen, esityksen nimen mukaisesti eläimellinen. Koko ajan tapahtuu jotain, suvantokohtia ei juuri tarjoilla. Välillä lava on täynnä räjähtävää toimintaa, siitä siirrytään luontevasti hallittuihin duettoihin. Pää ei taivu tajuamaan sitä, miten kaksi tai kolme ihmistä voi liikkua tuolla tavalla kuin yhtenä.

Jokaisella tanssijalla on oma tapansa liikkua, omat vahvuutensa. Sanni Giordanin, Anni Koskisen, Jarkko Mandelinin, Mikko Makkosen ja Oskari Turpeisen liikekavalkadista muodostuu monipuolinen kokonaisuus. Pieni keho liikkuu eri tavalla kuin iso. Kaikki erottuvat yksilöllisinä ja taitavina tekijöinä, mutta vahvuutena on kuitenkin se että tanssijat näyttäytyvät tasa-arvoisina yhdessätekijöinä.

Vaikka Janne Hastin luoma äänimaisema on melko synkkä ja tunnelma paikoin jopa pelottava, on esityksessä paljon sisäistä lämpöä. Tuntuu, että tanssijoilla, eläimillä on hauskaa keskenään. Voi kilvoitella, kiusata toista, huijata ja vääntää, huudella puun latvasta. Joskus tulee yhteentörmäyksiä, mutta kaunaa ei kanneta.

Esitys jättää hengästyneen olon. Tarkkaavaisuus on ollut kovilla kun koko ajan tapahtuu jotain, mieli yrittää tulkita näkemäänsä. Nautinnollisinta oli kuitenkin heittäytyä liikkeen vietäväksi, katsoa lattiasta pystyyn nousevaa kehoa, jalan heittoa, tanssijan vahvuutta. Ihmiskeho on hieno instrumentti.

Kiitokset Kinetic Orchestralle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Peter Pan (ShedHelsinki)

Joutuvatko kadonneet lapset lankulle? Kuva: Anna Peltonen

Taputa, jos uskot että jokainen kelpaa

Aleksanterin teatterissa saa tällä viikolla itkeskellä ilonkyyneliä. Ohjelmassa on ShedHelsingin ensimmäinen esitys Peter Pan, jossa monenlaiset lapset ja nuoret pääsevät tekemään musiikkiteatteria ammattilaisten ohjauksessa. Lavalla nähdään noin 100 upeaa nuorta, jotka esiintyvät mielettömällä innolla ja varmuudella toisiaan tukien ja hauskaa pitäen.

J.M. Barrien tarina pojasta, joka ei halua kasvaa aikuiseksi on monelle tuttu. Darlingin perheen iltasatuhetkiä salakuunteleva Peter päättää houkutella vanhimman lapsen, Wendyn, mukaansa Mikä-mikä-maahan äidiksi kadonneille lapsille. Ilman veljiä ei voi kuitenkaan lähteä, joten Michaelin ja Johnin kera he lähtevät kohti toista tähteä oikealla ja siitä suoraan aamuun. Pihalle jää ulvomaan perheen lastenhoitajakoira Nana, mutta seikkailusta innostuneet lapset eivät siitä piittaa. Mikä-mikä-maassa kohdataan seikkailuja merirosvojen, intiaanien ja merenneitojen parissa, pohditaan kuolemaa ja palataan lopulta haikein mielin takaisin kotiin.

Tarinana Peter Pan ei ole aivan ongelmaton. Juoni hyppelehtii välillä satunnaisesti antamatta katsojalle avaimia kohtausten avaamiseen kuten leijakohtauksessa, ja osa esityksen arvomaailmasta tuntuu vanhentuneelta. Miksi ihmeessä Wendyn tulisi päästä kyläilemään Mikä-mikä-maahan vain kevätsiivouksen vuoksi? Toisaalta todettakoon, että Sami Parkkisen suomennos on sympaattisen kieli poskessa tehty.

Onneksi tällä kertaa tarina itsessään ei ollut se pääasia, vaan siitä päästään ajatukseen että lentää voi oli alla sitten jalat tai pyörät. Lavalla nähtävät nuoret ottavat homman haltuunsa ammattitaitoisesti. Laulut ja koreografiat sujuvat, samoin repliikit, ja kaikki ovat mukana. Oli huikeaa nähdä sadan nuoren joukkokohtauksia, tällä volyymillä pääsee harvoin näkemään lavalla mitään. Toisella puoliajalla huippuhetkiä on muun muassa hullun hieno slow motion -taistelukohtaus, mieletöntä!

Koukku rosvoineen. Kuva: Anna Peltonen

Myös nimirooleihin on saatu mainioita tyyppejä. Alvari Stenbäck on hellyyttävän itseriittoinen mutta toimelias Peter Pan ja mukanansa lentelevä Anna Heimsch hurmaa kiharat heiluen kiukustuneilla ilmeillään. Vastaparina toimii hyvin Raine Heiskasen mahtaileva mutta lopulta herkkätunteinen Kapteeni Koukku. Taustalla pauhaa ohjaaja Marco Bjurströmin kertojanääni, joka sopii esityksen satuhetkiluonteeseen hyvin.

Viitosrivillä ilonkyyneliä pyyhkinyt katsoja kiittää. Kiitos ShedHelsingin aikuiset että olette laittaneet projektin pystyyn ja ennen kaikkea kiitos nuoret, että teette ja näytätte että teistä on vaikka mihin. Olette parhaita.

Peter Pan liihottaa Aleksanterin teatterin lavalla ensi maanantaihin (19.12.) asti.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Hengittäminen on vaikeaa, kun luen Khaled Hosseinin teosta Tuhat loistavaa aurinkoa (Otava, 2008). Tunne yllättää. Fiktiota lukiessani olen mielestäni oppinut melko hyvin sietämään väkivaltaa, pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta, siis siten että sen osaa suhteuttaa mielessään. Tuhat loistavaa aurinkoa kuitenkin sijoittuu sellaiseen kontekstiin, jonka osaan suhteuttaa omaan elämänhistoriaani, osaan nähdä sen tapahtuvan ja se tuntuu pahalta.

Kirja kertoo kahden afganistanilaisnaisen tarinan. Mariam elää nuoruutensa syrjäisessä mökissä ja odottaa vain kaupungissa asuvan isänsä ihmeellisiä vierailuja. Elämä kuitenkin heittelee ja traagisten tapahtumien seurauksena Mariam naitetaan tätä kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille, kovatahtoiselle miehelle joka toivoo vain poikalasta eikä muuten juuri välitä vaimostaan. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Rashidin toiseksi vaimoksi saapuu nuori ja kaunis Laila,

Hosseini kirjoittaa vaikuttavasti ja Kristiina Savikurjen suomennosta on helppo lukea. Vaikka en ole koskaan käynyt lähelläkään Afganistania tai Pakistania piirtyy mieleen kuvia basaareista, tukahduttavsista kodin kiviseinistä ja ilmaan kohoavista savupatsaista. Tarinan naiset eivät pääse elämässään helpolla eikä helpolla pääse lukijakaan, tuntuu että aina kun toivo pääsee kasvamaan murskataan se seuraavalla sivulla silpuksi.

Vaikuttavuutta syö hieman lopun melodramaattisuus, ihmeellinen runollisuus ja kuulaus joka yhtäkkiä läpivalaisee koko tarinan. Kaikki muuttuu paremmaksi, toivoa on. Toivo itsessään ei tunnu pahalta, on vapauttavaa kun tarina ei pääty kammottavaan epätoivoon, mutta pienemmälläkin oltaisi uskottu.

Lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns, 2007)
Otava, 2007. 299 s.
Suomentanut: Kristiina Savikurki

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Turun kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Sydämen ääntä ei voi vastustaa

Pari vuotta sitten kävin katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen kolme kertaa. Pidin siitä valtavasti. Turun kaupunginteatterin versiolla samaisesta näytelmästä oli siis suuret saappaat täytettävänään. Ilokseni turkulainen versio oli vahvasti omannäköisensä ja pärjäsi vertailussani varsin hyvin.

David Farrin uudelleensovitus klassikkotarinasta nostaa esille ihmissuhteet. Säpäkkä Marion (Julia Korander) ei aio suostua avioliittoon julmalle kruununtavoittelija Juhanalle (Miska Kaukonen) ja livistää Sherwoodin metsään. Hieman täynnä itseään oleva ryöväri Robin Hood (Markus Järvenpää) ei kuitenkaan huoli iloiseen joukkoonsa naisia, joten Marionille ei jää muita vaihtoehtoja kuin houkutella mukaansa palvelijansa Pierre (Olli Rahkonen), pukeutua mieheksi ja perustaa oma rosvojoukko. Kaksi ryövärijoukkoa päätyvät vääntämään kättä metsän herruudesta, mutta voimat on yhdistettävä kun prinssi Juhanan juonet vaativat väliintuloa. Vahvatahtoisten persoonien välillä leiskuaa tosin muukin kuin vain kilpailuhenki.

Järvenpää ja Korander ovat mainioita päärooleissaan ja toimivat esityksen kantavana voimana. Tämä näytelmä ei toimisi ilman loistavaa Robinia ja Marionia. Näytelmä on tosin roolitettu oivasti muutenkin. Kaukosen Juhanassa on iljettäviä Game of Thrones -tv-sarjan Ramsayta muistuttavia piirteitä ja muun muassa Rahkonen oli viehättävä elitistisenä hovipalvelijana. Oli myös mukava nähdä lavalla Guy Gisbornen roolissa Oula Kitti, jonka taistelukoreografioita olen ihaillut useampaan otteeseen eri näytelmissä. Kitti on luonnollisesti tehnyt koreografiat myös tähän ja upeat ne ovatkin, hyvintehtyä teatterimiekkailua jaksaisin katsoa vaikka kuinka pitkään. Loppuhämmingin aikana oli myös tauotettu kohtauksia oivaltavasti näkökulman siirtyessä hetkeksi muualle ja taistelun jatkuessa sen jälkeen kuin ei mitään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Toiminnan lisäksi tarina nojaa paljolti huumoriin, paikoin se osuu ja paikoin ei. Olen monta viikkoa hekotellut letkauksille kuten nyt sattui piispaa leukaan ja Järvenpään sekopäiselle pappinaamioitumiselle, haitarilla soitettu Kirkossa-kappale pääsi myös yllättämään täysin puskista. En ole katsomossa se helpoin nauratettava, joten nämä naurut olivat ihan ansaittuja. Välillä olin toisaalta aivan pihalla: mystinen metsänhenki-kohtaus ei auennut minulle ja prinssi Juhanan höykytys olisi voinut olla vähemmän slapstickmäinen.

Loppufiilis Robin Hoodin sydämestä on hieman kaksijakoinen. Välillä kohtaukset vaihtuivat räpäyksittäin ja tuntui että pysähtyä ei ehtinyt, rytmitys tuntui kummalta ja paikoin repliikeistä ei tahtonut saada selvää. Marionille olisi myös voinut antaa enemmän ruutuaikaa, ainakin miekan kanssa. Toisaalta parhaimmillaan esitys oli aivan huikea, nauroin täydellisesti ajoitetuille sutkauksille ja ihastelin komeita taistelukoreografioita. Viivan alla ollaan siis vahvasti plussan puolella ja reissu aurinkoiseen Turun Sherwoodin metsään ehdottomasti kannatti.

Lavalta: Onyx (Teatteri Toivo)

 Kuva: Teatteri Toivo

Seksiä, väkivaltaa ja valtapelejä

Teatteri Toivon Onyx-vampyyrimusikaali oli minulle yksi syksyn odotetuimpia esityksiä. Toivolla olen nähnyt poikkeuksetta tinkimätöntä ja omanlaista teatteria, joten odotukset olivat perusteltuja ja ne myös lunastettiin suurilta osin. Onyx oli mahtipontinen, visuaalisesti hieno ja juoneltaan sopivan melodramaattinen.

Vampyyriklaanin kuningas kuolee taistelussa ja jättää jälkeensä kolme lähes aikuista perillistä. Kuninkaan tappaneet Sieluttomat, jotka imevät itseensä vampyyrien sielun, on pistettävä pois päiviltä ja samalla saatava klaani yhtenäiseksi. Kruununperijä pitäisi siis päättää nopeasti, mutta omapäisten nuorten vampyyrien mielessä pyörivät hallitsijuuden lisäksi myös rakkaus, himo ja kosto. Mika Rontti, Joona Tuoriniemi ja Tessa Puolakka esittävät perijäkolmikkoa hyvällä intensiteetillä ja persoonansa esiin tuoden.

Täytyy heti myöntää, että parasta esityksessä olivat Niina Markkasen suunnittelemat taistelukoreografiat. Jo ensikohtauksista asti näytetään, että tässä ei olla himmailtu vaan asiat on tehty näyttävästi ja koko esitystilan leveyttä hyväksikäyttäen. Välillä kaipailin toista silmäparia, joka puolella tapahtuu niin paljon. Fyysisyys on esityksessä muutenkin läsnä, sillä vampyyrit ovat verenhimonsa lisäksi lihanhimoisia ja taistelun jälkeen maistuu alkoholi senhetkinen mielitietty kainalossa. Paljasta pintaa ei kavahdeta ja toteamme väliajalla esityksen tihkuvan seksiä, mutta toisaalta mielestäni pysytellään miellyttävästi hyvän maun rajoissa eikä katsomossa tule vaivaantunut olo siitä että nyt tässä yritetään olla "rohkeita".

Kuva: Teatteri Toivo

Musikaalin kappaleet ammentavat raskaasta rockista ja kuulostavat hienoilta, livebändi Bloodshred soittaa lavalla asiaan kuuluvalla antaumuksella. Harmillisesti sanat jäivät kuitenkin jossain määrin musiikkimassan alle, lienevätkö kulmahampaat haitanneet laulamista? Pohdimme seurueemme kanssa myös kielivalintaa. Laulut olivat englanniksi ja olisi ollut mukava kuulla nekin suomeksi, mahtipontisuus tuskin olisi liiemmin kärsinyt. Mainittakoon tässä silti, että etenkin viimeinen kappale oli huikean hieno ja mieleen jäi muun muassa myös Sieluton-Edeniä esittäneen Nita Keräsen kuulas ääni.

Lähes kolmituntinen esitys ei tunnu niin pitkältä. Tunnelma on koko ajan tiheä, tilanteet vauhdikkaita ja tarina on kiinnostava. Loppujen lopuksi jää tunne, että esitys on vain alkusoittoa jollekin suurelle tulevalle, mutta toisaalta se on myös miellyttävää. Aina ei tarvitse laittaa kaikkea halki, poikki ja pinoon. Onyx on myös genrelleen sopivasti ihastuttavan melodramaattinen ja paikoin överi, tuntuu että tämä tiedostetaan hyvin ja pitkistä katseista sun muista otetaan kaikki irti. Arvostan.

Esityksiä on 17.12. asti eli vielä ehtii, menkää ihmeessä.

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuva Suomenlinnan muurilla kököttävästä ja merituuleen nojaavasta pienestä eläimestä sykähdyttää. Ymmärrän sen kaipuun suolaisen tuulen äärelle. Tämä pieni eläin ei kuitenkaan ole varsinaisesti eläin vaan ihminen, erwiniksi muuttunut teini-ikäinen Metuli joka ei aivan tiedä miten on tähän tilanteeseen joutunut saati miten siitä pääsisi pois.

Sanna Iston Maan alaiset (WSOY, 2016) aloittaa tarinansa ilman sen kummempia valmisteluita. Metuli eli Merituuli Miete herää eräänä aamuna kummasta unesta ja havaitsee muuttuneensa yön aikana pieneksi eläimeksi, jonka säikähtäneet perheenjäsenet ajavat kodista ulos. Hämmentynyt Metuli harhailee kesäisen Suomenlinnan mailla ja saa vähitellen selville millaisen vaihtokaupan kohteeksi on oikein joutunut. Samalla silmien eteen avautuu aivan uudenlainen maailma mukulakivien alla, maailma jossa erikoiset erwinit elävät omintakeisessa yhteiskunnassaan. Vaikka elämä pienenä eläimenä ei alkujärkytyksen jälkeen tunnu niin kauhealta ja Limppu-erwin osoittautuu mukavaksi kaveriksi, on takaisin ihmiseksi jotenkin päästävä eikä se onnistu ilman apua.

Minä rakastan Metulin tavoin Suomenlinnaa, sen katuja, muureja ja tunnelmaa, joten oli hauskaa sukeltaa tutkimaan mielikuvituksellista maailmaa kaiken sen tutun alla. Isto on luonut kiinnostavan erwinien rinnakkaisyhteiskunnan, jonka tapahtumat linkittyvät näpsäkästi Suomenlinnan todelliseen historiaan. Eniten tästä saakin ehkä irti, jos paikka ja jotain sen historiasta on jo ennestään tuttua.

Metuli on sympaattinen päähenkilö ja osoittautuu kirjan kuluessa neuvokkaaksi nuoreksi. Toki tapahtuu myös henkistä kasvua, kun Metuli joutuu haastamaan itseään ja uskaltamaan asioita joita ei ihmismuodossaan olisi edes harkinnut. Myös läheiset ihmissuhteet joutuvat uuden tarkastelun alle, aina välittämistä ei nimittäin ole niin helppoa osoittaa. Teemat nousevat kerronnassa esiin melko luontevasti, vain muutamassa kohdassa tuskastelin mielestäni liian alleviivaavaa kasvun kuvausta.

Maan alaiset oli nopealukuinen ja hauska tuttavuus, jossa Sami Saramäen mustavalkoiset kuvituskuvat johdattivat hienosti tarinan tunnelmaan. Iston kerronta on vauhdikasta ja etenkin loppua kohti tapahtumat vyöryvät kuin tykinkuula mäessä, ymmärrätte kyllä vertauksen jos luette teoksen. Suosittelen tätä pienten ja sisukkaiden eläinten ystäville, kaikki eivät aina ole sitä miltä näyttävät ja pienikin voi pystyä suuriin tekoihin.

Tällä teoksella kuittaan HelMet-haasteeseen kohdan Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja, sillä Suomenlinna on minun sielunmaisemaani ja toki myös kaupunkimaisemaani.

Sanna Isto: Maan alaiset
WSOY, 2016. 336 s.
Kansi ja kuvitus: Sami Saramäki

Liput Koomisen Oopperan avajaisgaalaan arvottu!

Ihan meinasi itseltä mennä päivämäärät ohi, mutta onneksi sitä muisti vielä näin iltamyöhään. Marraskuun puolivälin tienoilla laitettiin Koomisen Oopperan kanssa pystyyn arvonta lipuista avajaisgaalaan. Eilen oli viimeinen päivä osallistua ja tänään arvottiin.

Virallisina valvojina toimivat lattialla luitaan jyystävät koirat ja puoliso, joiden silmien alla random.orgin arpoessa voittajaksi setviytyi Katriina. Onneksi olkoon, laitan sinulle sähköpostia!

Jos onni ei tällä kertaa potkinut, niin Avajaisgaalaan saa edelleen myös ostettua lippuja. Mukavaa joulukuuta kaikille!