Hengittäminen on vaikeaa, kun luen Khaled Hosseinin teosta Tuhat loistavaa aurinkoa (Otava, 2008). Tunne yllättää. Fiktiota lukiessani olen mielestäni oppinut melko hyvin sietämään väkivaltaa, pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta, siis siten että sen osaa suhteuttaa mielessään. Tuhat loistavaa aurinkoa kuitenkin sijoittuu sellaiseen kontekstiin, jonka osaan suhteuttaa omaan elämänhistoriaani, osaan nähdä sen tapahtuvan ja se tuntuu pahalta.
Kirja kertoo kahden afganistanilaisnaisen tarinan. Mariam elää nuoruutensa syrjäisessä mökissä ja odottaa vain kaupungissa asuvan isänsä ihmeellisiä vierailuja. Elämä kuitenkin heittelee ja traagisten tapahtumien seurauksena Mariam naitetaan tätä kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille, kovatahtoiselle miehelle joka toivoo vain poikalasta eikä muuten juuri välitä vaimostaan. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Rashidin toiseksi vaimoksi saapuu nuori ja kaunis Laila,
Hosseini kirjoittaa vaikuttavasti ja Kristiina Savikurjen suomennosta on helppo lukea. Vaikka en ole koskaan käynyt lähelläkään Afganistania tai Pakistania piirtyy mieleen kuvia basaareista, tukahduttavsista kodin kiviseinistä ja ilmaan kohoavista savupatsaista. Tarinan naiset eivät pääse elämässään helpolla eikä helpolla pääse lukijakaan, tuntuu että aina kun toivo pääsee kasvamaan murskataan se seuraavalla sivulla silpuksi.
Vaikuttavuutta syö hieman lopun melodramaattisuus, ihmeellinen runollisuus ja kuulaus joka yhtäkkiä läpivalaisee koko tarinan. Kaikki muuttuu paremmaksi, toivoa on. Toivo itsessään ei tunnu pahalta, on vapauttavaa kun tarina ei pääty kammottavaan epätoivoon, mutta pienemmälläkin oltaisi uskottu.
Lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.
Otava, 2007. 299 s.
Suomentanut: Kristiina Savikurki
Tämä oli huikea teos. Luin ensin Leijapojan ja sitten tämän. Olen lukenut myös Ja vuoret kaikuivat teoksen. Seuraavaa kirjaa odotan innokkaasti.
VastaaPoistaMinun pitäisi vielä lukea se Leijapoika Mai, odotan kiinnostuksella!
Poista