Kuva: Teatteri Toivo
Teatteri Toivon Onyx-vampyyrimusikaali oli minulle yksi syksyn odotetuimpia esityksiä. Toivolla olen nähnyt poikkeuksetta tinkimätöntä ja omanlaista teatteria, joten odotukset olivat perusteltuja ja ne myös lunastettiin suurilta osin. Onyx oli mahtipontinen, visuaalisesti hieno ja juoneltaan sopivan melodramaattinen.
Vampyyriklaanin kuningas kuolee taistelussa ja jättää jälkeensä kolme lähes aikuista perillistä. Kuninkaan tappaneet Sieluttomat, jotka imevät itseensä vampyyrien sielun, on pistettävä pois päiviltä ja samalla saatava klaani yhtenäiseksi. Kruununperijä pitäisi siis päättää nopeasti, mutta omapäisten nuorten vampyyrien mielessä pyörivät hallitsijuuden lisäksi myös rakkaus, himo ja kosto. Mika Rontti, Joona Tuoriniemi ja Tessa Puolakka esittävät perijäkolmikkoa hyvällä intensiteetillä ja persoonansa esiin tuoden.
Täytyy heti myöntää, että parasta esityksessä olivat Niina Markkasen suunnittelemat taistelukoreografiat. Jo ensikohtauksista asti näytetään, että tässä ei olla himmailtu vaan asiat on tehty näyttävästi ja koko esitystilan leveyttä hyväksikäyttäen. Välillä kaipailin toista silmäparia, joka puolella tapahtuu niin paljon. Fyysisyys on esityksessä muutenkin läsnä, sillä vampyyrit ovat verenhimonsa lisäksi lihanhimoisia ja taistelun jälkeen maistuu alkoholi senhetkinen mielitietty kainalossa. Paljasta pintaa ei kavahdeta ja toteamme väliajalla esityksen tihkuvan seksiä, mutta toisaalta mielestäni pysytellään miellyttävästi hyvän maun rajoissa eikä katsomossa tule vaivaantunut olo siitä että nyt tässä yritetään olla "rohkeita".
Kuva: Teatteri Toivo
Musikaalin kappaleet ammentavat raskaasta rockista ja kuulostavat hienoilta, livebändi Bloodshred soittaa lavalla asiaan kuuluvalla antaumuksella. Harmillisesti sanat jäivät kuitenkin jossain määrin musiikkimassan alle, lienevätkö kulmahampaat haitanneet laulamista? Pohdimme seurueemme kanssa myös kielivalintaa. Laulut olivat englanniksi ja olisi ollut mukava kuulla nekin suomeksi, mahtipontisuus tuskin olisi liiemmin kärsinyt. Mainittakoon tässä silti, että etenkin viimeinen kappale oli huikean hieno ja mieleen jäi muun muassa myös Sieluton-Edeniä esittäneen Nita Keräsen kuulas ääni.
Lähes kolmituntinen esitys ei tunnu niin pitkältä. Tunnelma on koko ajan tiheä, tilanteet vauhdikkaita ja tarina on kiinnostava. Loppujen lopuksi jää tunne, että esitys on vain alkusoittoa jollekin suurelle tulevalle, mutta toisaalta se on myös miellyttävää. Aina ei tarvitse laittaa kaikkea halki, poikki ja pinoon. Onyx on myös genrelleen sopivasti ihastuttavan melodramaattinen ja paikoin överi, tuntuu että tämä tiedostetaan hyvin ja pitkistä katseista sun muista otetaan kaikki irti. Arvostan.
Esityksiä on 17.12. asti eli vielä ehtii, menkää ihmeessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.