Lavalta: Viita 1949 (Tampereen Työväen Teatteri)

Kerttu (Suvi-Sini Peltola) lukee Laurille sota-ajan kirjeitä. Kuva: Kari Sunnari

Rikkinäinen mies elää unissaan

Lauri Viita olisi täyttänyt 100 vuotta tämän vuoden joulukuun 17. päivä. Samaisena päivänä astelimme Tampereen Työväen Teatteriin katsomaan syksyllä ensi-iltansa saanutta Viita 1949 -musikaalia. Aloitimme esityksen laulamalla onnittelulaulun säveltäjä ja kapellimestari Eeva Kontun johdolla. Onnea Viita tarvitseekin, sillä esityksen kuvaamassa ajanjaksossa kirjailija on pahasti hukassa itsensä ja taiteensa kanssa.

Kolmikymppisen Viidan (Tommi Raittolehto) elämässä myrskyää. Esikoisteos on ollut menestys, mutta uusi saturunoelma Kukunor ei tunnu ottavan tulta alleen. Entinen vaimo Kerttu ja lapset jäivät Pispalaan, kun Viita lähti Helsinkiin runoilija Aila Meriluodon syliin. Pispala ei kuitenkaan jätä Lauria, ajatukset palaavat lapsuuteen, rakkauteen, sotakirjeisiin. Pääosin unissa tapahtuvaa kerrontaa ohjastavat runojen peikot Kukunor ja Kalahari (Petra ja Jari Ahola), jotka yrittävät kannustaa luojaansa kirjoittamaan ja pitämään heidät hengissä. Viita itse on elämänsä kanssa niin solmussa, että jää unissa lähinnä sivustakatsojaksi ja todellisuudessa pitää vain hädin tuskin kiinni järkensä rippeistä yrittäen tukeutua menneisyyden turvallisiin kohtiin.

Pidin kerrontaratkaisusta, siitä miten unimaailma mahdollistaa matkailun menneisyyteen ja tärkeisiin hetkiin. Sirpaleisen se kerronnasta tosin tekee, etenkin jos Viidan elämä on tuttu vain kursorisesti, mutta mukana kyydissä pysyy kyllä. Peikkohahmot ovat sympaattisia ja olemassaolon hädässään aitoja, mitä heille käy jos Viita ei enää kirjoita, ei tee heidän tarinaansa valmiiksi?

Keskiöön nousee Viidan oma kriisi. Miksi kaikki haluavat vain hänen taiteensa, eivät häntä itseään? Tätä kysymystä käsitellään erityisesti Viidan julkaisemattomassa ja keskenjääneessä näytelmässä Lindströmin pihvi, jonka Kukunor kirjoittaa tässä näytelmässä loppuun ja esittelee taiteilijalleen. Ymmärrän miksi se on valittu keskusajatukseksi kirjailijan olemassaolon pohdinnalle tähän esitykseen, mutta sen toteutus on mauton. Karikatyyrimäiseksi heimokansalaisiksi puetut näyttelijät ahdistavat, ajankuva ei riitä selitykseksi kun tuntuu että ihmiset eivät naura ironialle vaan "hassuille" hahmoille.

Kalahari ja Kukunor. Kuva: Kari Sunnari

Toisaalta iloitsin näytelmän naishahmoista. Suvi-Sini Peltolan Kerttu laulaa kirkkaasti ja näyttäytyy vahvana naisena, joka rakastaa muttei anna periksi. Koskettavimpiin ja näyttävimpiin kohtauksiin kuuluu sota-ajan kuvaus, jossa Lauri Viidan sisko Kirsti Eriikka Väliahteen tulkitsemana laulaa kappaleen Liian lähellä maata. Kun silmien eteen tuodaan liikaa kauheuksia, ei pää kestä vaikka mieli teräksinen olisikin. Lopuksi on mainittava vielä Petra Karjalainen, nainen jonka ääni on kuin luonnonvoima. Hän on esityksessä monissa rooleissa, mutta jää minulle mieleen upeana äänimuistona.

Kokonaisuutena Sirkku Peltolan ohjaama esitys jää lopulta epätasaiseksi. Monet kohtaukset vaikuttavat, osa jättää hämmentyneeksi. Toisaalta ei moreenikaan ole tasakokoista. Kirkkaimmin esiin nousee Eeva Kontun Lauri Viidan ja Heikki Salon sanoihin säveltämä musiikki. Esityksen äänite on pyörinyt soittimessa jälkeenpäin tiuhaan sydämen säikeitä soitellen.