Välipäivien erikoinen eli vuoden bloggaamatta jääneet

Kuvassa Pekka ja Teija Isorättyän teoksen Nature Morte heittämä varjo Kiasman seinällä.

Ärsyttää, ärsyttää ihan hirveästi että tämän vuoden bloginpito on ollut retuperäistä ja sekavaa. Todella monta hienoa kirjaa on jäänyt kunnolla ruotimatta. Toki niistä voisi vielä kirjoittaa omat postauksensa, mutta koska muistikapasiteettini on rajallinen, olisivat tekstit paljolti torsoja ja sisältäisivät lähinnä muminaa siitä että kirja oli hieno mutten muista siitä juuri mitään. Tähän postaukseen on nyt kerätty tänä vuonna luettuja teoksia, joita en saanut kivasti niputettua minkään teeman alle. Luvassa muistinvaraisia pika-arvioita, kirjat on esitelty lukujärjestyksessä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016. 215 s.

Helmikuussa luettu viime vuoden Finlandia-voittaja oli minulle surullinen kirja surullisesta miehestä. Harmaaseen helmikuuhun se sopi tunnelmaltaan hyvin. Lukemisen jälkeen yritin päästä aamulla ennen töitä katsomaan Tuomiokirkkoa, mutta aikaa oli liian vähän ja korkeat talot tiellä. Sääli. Tuulinen Helsinki oli tässä teoksessa minulle läheisin, se tuntui kauniilta ja tutulta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ehti julistaa tämän yhdeksi vuoden hienoimmista jo julkaisuvuoden helmikuussa.

James Frey ja Nils Johnson-Stelton: Endgame - Pelin säännöt (Rules of the Game)
WSOY, 2016. 355 s.

Endgame-trilogia tuli luettua päätökseen, kun viimeinen osa sattui sopivasti vastaan kirjastossa. Pidin siitä, että piinaavan yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa oli kakkososaa vähemmän ja inhimillisyyttä oli enemmän. Pää yritti kuitenkin koko ajan analysoida, että mitkä osat tästä teoksesta ovat niitä kulta-aarteen luo vieviä vihjeitä ja se oli aika raskasta. Tunnelmakin oli todella synkkä ja tätä ajatellessa on aika paha olo. En jää kaipaamaan, vaikka idea näissä olikin ihan vänkä.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta (The Nordic Theory of Everything: In Search of Better Life, 2016)
Tammi, 2017. 307 s.

Kiinnostava omakohtainen teos Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden valtiojärjestelyjen eroista. Pohjoismaiden osuudet tuntuivat kyllä paikoin turhan sliipatuilta ja Yhdysvaltojen lomake- ja säätöhelvetti vaikutti puolestaan ihan kamalalta, en ymmärrä miten tuollaista voi olla. Teksti on pääosin helppolukuista ja Partanen käsittelee aiheita laajasti vakuutuksista talouteen, sairaskorvauksiin ja niin edelleen. Jos jotain, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen olin todella, todella onnellinen siitä että sain synnyttää Suomessa ja saan olla tuetulla äitiysvapaalla. Suketus analysoi kirjaa bloggauksessaan oikein mainiosti, menkää sinne lukemaan.

Carrie Fisher: Delusions of Grandma
Simon & Schuster, 1999 (alkup. 1994). 256 s.

Rakastin tätä kirjaa. Enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen teos kertoo Hollywood-käsikirjoituksia korjaavasta Corasta, joka tulee yllättäen raskaaksi ja alkaa kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle lapselleen. Totta puhuen muistan tästä kirjasta todella vähän, luin tätä vähän sekavaan aikaan, mutta muistan sen tunteen siitä miten pidin Fisherin kirjoitustyylin haastavasta, mutta mukaansatempaavasta rytmistä.

J.K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
Pottermore Limited, 2016. 79 s.

Bussimatkalukemiseksi valittu Tylypahka-kirja tuli luettua käytännössä yhdeltä istumalta. Ihailen, kuinka Rowling on ympännyt maailmaansa niin paljon yksityiskohtia ja tuntuu osaavan vastata kaikkeen, mitä häneltä siihen liittyen voisi kysyä. Potter-fanille oivaa lisälukemistoa, sai kaipaamaan kirjasarjaan uudelleen tarttumista.

Ina Westman: Syliin
Kosmos, 2016. 250 s.

Syliin oli minulle alkuvuoden tärkeimpiä kirjoja toimien jonkinlaisena terapeuttisena luettavana. Luin tämän itse asiassa kahdesti, ensin e-kirjana ja sitten paperilta. Ensimmäinen lukukerta meni sumussa, toisella järjestelin tarinan palaset päässäni. Episodimainen romaani kertoo muun muassa äitiydestä, äidiksi tulemisen vaikeudesta ja toisille helppoudesta, heistäkin jotka eivät äideiksi edes halua. Hyvä mieli tästä ei tullut, mutta jollain tavalla se lohdutti. Helmet-haasteessa tämä oli minulle kohta kirjassa on monta kertojaa. Lumiomenan Katja kehuu, kuinka Westman onnistuu muun muassa kirjoittamaan yksityisestä yleistä.

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Blue Rider Press, 2016. 257 s.

Tämä teos vahvisti käsitystäni Fisherin oivallisista kirjoittajan kyvyistä. Fisher on analyyttinen, hauska, tuppaa harhautumaan sivupoluille ja jotenkin pysyy silti asiassa. Kokonaisuutena teos on hieman sekava ja se tuntuu enemmän Fisherin päänsisäiseltä, yksityiseltäkin pohdinnalta kuin yleisölle suunnatulta omaelämäkerralta. Kirjaan liitetyt päiväkirjakatkelmat Star Warsin kuvaamisen ajalta ovat helposti samaistuttavaa luettavaa, sillä samantapaisia asioita olen itsekin 19-vuotiaana omaan päiväkirjaani kirjoittanut (tosin en tietenkään ollut matkalla megatähdeksi, mutta silti). Surullinen ja jotenkin brutaali, mutta silti hauska omaelämäkerrallinen teos. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan elämäkerta tai muistelmateos.

Randall Munroe: What if?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions
John Murray, 2015 (alkup. 2014). 304 s.

Oivallinen populaaritieteellinen teos pienissä pätkissä luettavaksi, sopii esimerkiksi hammaspesun yhteyteen. Munroen vastaukset omituisiin tiedekysymyksiin ovat viihdyttäviä ja hyvin selitettyjä. Jos sinä tai joku läheisesi tuppaa kyselemään absurdeja tai vaikkei tuppaisikaan, kannattaa kirja lukea, koska hauskahan tämä on. Teos on myös suomennettu nimellä Entäs jos... (WSOY, 2015). Esimakua teoksesta voi fiilistellä Munroen pitämältä xkcd-verkkosarjakuvasivulta.

Kirjavinkkien Mari luki suomennoksen lähes yhdeltä istumalta, samaisen sivuston Hannu kehuu alkuperäisteosta julkaisuvuotensa parhaaksi tietokirjaksi.

Stina Niemi ja Aino Öhman: Elämäni - potilasrunoja
S & S, 2016. 90 s.

Symppiksiä palapelirunoja "leikkauspöydältä" eli lääkäreiden hullunkurisesti sanelemia juttuja runoiksi leikattuna ja liimattuna. Välipalana ihan leppoisa, mutta nopeasti unohtuva kokoelma.

Ralf Andtbacka: Vallarna
Förlaget, 2016. 106 s.

Päädyin lukemaan ruotsinkielistä nykyrunoutta Finlandssvensk läsutmaningenin myötä ja olipa se hyvä juttu. Andtbackan Vallarna-kokoelman valitsin kirjakaupasta selailun perusteella, jokin teoksessa kutsui. Pidinkin tästä kolmiosaisesta runoteoksesta ihan hirveästi, mutta sen lukeminen vaati keskittymistä. Proosaa luen jo ruotsiksi suhteellisen sujuvasti, mutta runoihin piti ihan oikeasti keskittyä. Kaikkea en ymmärtänyt, en lähellekään, mutta tuntui että tunne välittyi ja se lienee olennaisinta. Kokemuksen innoittamana hankin kirjamessuilta läjän ruotsinkielistä runoutta.

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma, 2016. 133 s.
Kansi: Magdalena Hai

Pännii ihan hirveästi, etten saanut kesällä kirjoitetuksi tästä sillä pidin tästä pienoisromaanista paljon. Espoolaispariskunnan elämä särkyy, kun heidän tyttärensä kuolee rattijuopon yliajamana. Puolisot yrittävät selvityä tilanteesta kumpikin tavallaan. Kesällä kirjoitin muistiin näin: Erinomainen romaani parisuhteesta, surusta ja siitä selviämisestä maltillisin kauhumaustein. Väkevästi kirjoitettu! Olen iloinen, että kirja löytyy kotihyllystä, sillä aion palata siihen vielä myöhemmin. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika summaa tämän kerralla ahmaistavaksi kamaksi, itsekin myönnän lukeneeni tämän käytännössä yhdeltä istumalta.

Laura Restrepo: Intohimon saari (La Isla de la Pasión, 1989)
Fabriikki, 2015. 315 s.
Suomentanut: Laura Vesanto

Myös tästä Restrepon tositapahtumiin perustuvasta romaanista minulla olisi ollut paljon sanottavaa, siis silloin kesäkuussa kun sen luin. Teos kertoo eristyneestä Clippertonin saaresta ja meksikolaisista, jotka muuttivat saarelle asumaan 1900-luvun alkupuolella. Hurja tarina sotilastukikohdan perustamisesta käsittämättömissä olosuhteissa, meren voimasta, perhesuhteista, inhimillisyydestä. Tämäkin on teos, joka jää pysyvästi omaan hyllyyn. Vastustamaton faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. Mitä luimme kerran -blogin Lauralta teos poisti lukujumin enkä itsekään tämän kanssa jumittelemaan joutunut.

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego, 1966)
Teos, 2015. 192 s.
Suomentanut: Anu Partanen

Cortázarin kertomuskokoelma oli kaikessa nyrjähtäneisyydessään makuuni. Mieleen palasi tätä lukiessa muun muassa ranskalainen Claire Castillon ja ei ehkä ihmekään, sillä Argentiinassa syntynyt Cortázar asui suuren osan elämästään Ranskassa. Hurmaavan omituisia kertomuksia. Mieleen palaa erityisesti kokoelman alkupuolella oleva novelli useita viikkoja kestävästä liikenneruuhkasta, jonka aikana ihmiset muodostavat jonkinlaisen pienoisyhteiskunnan.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (La septième fonction du langage, 2015)
Gummerus, 2017. 377 s.
Suomentanut: Lotta Toivonen

Tämä teos elää mielessäni aivan omaa elämäänsä, sillä voisin vaikka vannoa bloganneeni tästä. No, joka tapauksessa teos sekoittelee riemukkaasti filosofiaa, keskustelutaitoa, semiologiaa ja robertlangdonmaista toimintaa ja toi paikoin mieleen Douglas Adamsin Dirk Gently -kirjat. Intellektuellit viittaukset menivät varmasti paljolti ohi, mutta nautin herkullisen absurdista tunnelmasta. Haastava, muttei älyvaikea. Omppu kirjoittaa teoksesta blogissaan riemastuttavasti, kannattaa lukea bloggauksensa ja tarttua sitten tähän. Tai toisinpäin.

Clara Parkes: Knitlandia: A Knitter Sees the World
Harry N. Abrams, 2016. 160 s.

Luulin tätä kirjaa lainatessani saavani mukavan hupsuttelukirjan neulomisesta, mutta sainkin arvostetun ja tunnetun (niin, tässä se kai sitten nähdään tämä neulontaharrastukseni vakavuus) lanka-asiantuntija Parkesin matkakertomuksia. Ei siinä mitään, mukava kirja tämä oli näinkin ja olihan se leppoisaa matkustella Parkesin siivillä ympäri Yhdysvaltoja, Islantia ja Pariisia erilaisissa käsityötapahtumissa, kahviloissa, tehtaissa ja vaikka missä. Osaisinpa langoista niin paljon kuin Parkes, olen aina hukassa jos pitäisi valita työhön jokin muu lanka kuin ohjeessa ilmoitettu.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, vaikka Parkesille neulonta onkin pikemminkin henki ja elämä kuin harrastus.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena, 2016. 344 s.

Lifländer kirjoittaa hengästyttävän kaunista kieltä ja jättää tarinan vähän jalkoihinsa. Itse teos herätti paljon ajatuksia salaisuuksista, valinnoista ja rakkaudesta, mutta jäi hieman viimeistelemättömän oloisiksi. Olisin kaivannut Tonin hahmolle lisää perusteluja, hän tuntui irtonaiselta juonteelta. Helmistä ja Kertusta, vanhenevista naisista salaisuuksineen ja muistoineen, ja erityisesti heidän ystävyytensä kuvauksesta pidin kuitenkin paljon. Leena Lumi kehuu Lifländerin tekstiä töydelliseksi.

Helmet-haasteesta kuittaus kohtaan kirja kertoo vanhenemisesta.

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017. 117 s.

Haurun teos on ensimmäinen lukemani teos tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, tarkoituksena on lukea ne kaikki. Jääkansi on taidokkaasti kirjoitettu teos 1950-luvun tienoilta, sodan lopusta, kertomus tytöstä jonka maailma murtuu ja jonka kasvaminen naiseksi on kipua täynnä. Tämä oli minulle ihan kauhean vaikea luettava. Ihailin kieltä, mutta tarina ahdisti minua niin hirveästi että tuntui kuin iholle jäisi limainen kerros, josta en pääse eroon. Ristiriitainen kokemus siis, mutta ihan hirveän hieno kirja. Kannattaisiko kokeilla vielä Haurulta jotain muuta, suositelkaa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee tätä joka tapauksessa ilmaisuvoimaisen, tiiviin tekstin ystäville.

Raksin tällä kuitenkin Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Richard McGuire: Here
Hamish Hamilton, 2014. 304 s.

Here on kauneimpia lukemiani sarjakuvaromaaneja, vaikka sarjakuvaksi kutsuminen voikin olla hieman harhaanjohtavaa. Teoksessa seurataan erään huoneen nurkkaa läpi vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen ja -tuhansien. Samalla aukeamalla voi olla kurkistus niin esihistoriaan, 50-luvulle kuin tähän päivään. Ensimmäisillä sivuilla tarinan seuraaminen tuntuu hieman sekavalta, mutta rytmiin pääsee pian ja alkaa nauttia aikojen välillä vellovasta, pettävän yksinkertaisesta kerronnasta. Todella upea teos.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A: Slumdog Millionaire, 2005)
WSOY, 2013. 335 s.
Suomentanut: Pirkko Biström

Nyt välipäivinä olen kirinyt läpi Helmet-haasteesta puuttuvia teoksia, Slummien miljonääriä suositeltiin minulle Intiasta kertovaksi kirjaksi. Tunnetuksi Hollywood-elokuvaksikin kuvattu teos kertoo 18-vuotiaasta Ram Mohammad Thomasista, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla voittamaan tv-tietokilpailussa miljardi rupiaa. Thomasia syytetään vilpistä ja tässä teoksessa hän yrittää kohta kohdalta perustella, miten oikein tiesi vastaukset kysymyksiin. Olen nähnyt elokuvasta aikoinaan sen lopun, mutta selvästikään en muistanut sitä kunnolla, sillä teos oli yllätyksiä täynnä. Ideana tämä palapelimäinen romaani on kiinnostava, lukiessa olin välillä malttamaton pääsemään tarinassa eteenpäin, Thomas nimittäin kertoo tarinansa hyvin, hyvin polveilevasti. Kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen katsoa myös elokuva tällä kertaa kokonaan.

Huh. Tuntuipa puhdistavalta saada nämä kirjat tänne. Harmittaa silti vähän, monia näistä teoksista olisin halunnut nostaa esiin ihan erikseen, mutta tällä mennään ja ensi vuonna uudelleen. Muutamia postauksia on tulossa vielä tämän vuoden kirjoista, ne olen kirjoittanut aika päiviä sitten mutta jostain syystä ne ovat jääneet vielä julkaisematta.

Jälkikirjoitus tammikuussa

Jostain syystä olin unohtanut merkitä Goodreadsiinkin, että luin viime vuonna myös Neil Gaimanin Norse Mythologyn. Oletettavasti lukuaika on ollut joskus keväällä, en muista enkä löydä tästä mitään merkintää mistään kanavastani. Kirja oli niin sanotusti ihan kiva, ajattelin että Gaiman olisi kehitellyt teeman ympärille jotain omaa mutta kirjassa olikin "vain" myyttikertomuksia uudelleenkirjoitettuna. Mukava niitäkin oli lukea, mutta en nyt mitenkään ihmeellisesti innostunut. Thor oli aika pöljä ja symppis.

Lisäksi luin myös Rachel Brathenin Yoga Girlin. Se oli kiva joogakirja, vaikken siihen aikaan kyllä pystynytkään joogaamaan. Kirjassa oli myös reseptejä, niitä otin muutaman talteen. Kerronnassa oli ehkä vähän liikaa aforistisuutta mutta oli se sellainen opus, jonka voisin lainata vaikka uudestaan.

Sekava cocktail äänikirjoja

Loppuvuonna tuli kuunneltua äänikirjoja jos jonkinlaisia. Tässä cocktailissa näkyy melko hyvin kuuntelijaprofiilini: kuuntelen mieluiten viihdekirjoja (dekkari tai hömppä) tai sitten lyhyitä elämäkertoja. 

Mika Waltarin Tähdet kertovat, komisario Palmu oli oletusten mukaisesti leppoisaa kuunneltavaa. Kertojamme toimii tällä kertaa poliisilaitoksen ylipäällikkönä ja pyrkii parhaansa mukaan johtamaan joukkojaan, kun aamuhämärissä Tähtitorninmäeltä löydetty "ruhjotun puliukon" tapaus muuttuukin täysiveriseksi murhaksi. Mukana on kadoksissa olevia todistajia, lättähattuja, kuoromatkan suunnittelua ja sen sellaista, Palmu toki murisee mukana. Lard Svedberg sopii lukijaksi Waltarin tekstille kuin nenä päähän. Hieman tosin paheksuin kertojamme tapaa haaveilla naisten (tai siis tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä naistoimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama Kuolemanlaakso päätyi alunperin kuunneltavaksi lyhyehkön pituutensa vuoksi. Kaipasin jotain kuunneltavaa, mutta en tahtonut sitoutua kirjaan liian pitkäksi aikaa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa ehditään reilussa kuudessa tunnissa kertoa siitä, miten jääkiekkoilija Kovasen elämä meni aivan uusiksi vuonna 2013 jääkiekko-ottelussa tapahtuneen vakavan taklauksen seurauksena. Tuloksena oli aivovamma, jonka diagnosoinnissa ja hoidon aloittamisessa kuitenkin kesti varsin pitkään. Niin sanottuna odotusaikana Kovanen uskotteli sekä itselleen että läheisilleen kaiken olevan hyvin, vaikka elämänhallinta luisui käsistä yhä pahemmin. Pohjakosketuksen jälkeen alkaa hidas paluu takaisin elämään. Antti Jaakola lukee teoksen sopivasti eläytyen ja kuuntelukokemus on oikeastaan aika vaikuttava. Kirjan arvottaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä miten sitä nyt ruotisi toisen ihmisen omaelämäkertaa, etenkin kun kirjassa pureudutaan todella henkilökohtaisiin asioihin. Olo on paikoin jopa tirkistelevä. Kiinnostava katsaus jääkiekon maailmaan tämä kuitenkin oli, mielenkiintoinen kommentaari kaukaloiden valtapeleistä ja toki myös aivovamman kanssa selviämisestä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä en tiedä paljoakaan jääkiekosta enkä kovin paljon oikeastaan aivovammoistakaan.

Tunnelmasta toiseen, joulukuun alussa kuuntelin Sophie Kinsellan Wedding Nightin, joka on suomennettu nerokkaasti nimellä Hääyöaie. Teos on, jälleen kerran, tasaisen varmaa Kinsellaa: överi, aika pölhö ja kuunneltuna herkullisen hauska. Lottie pöyristyy, kun poikaystävä ei olekaan suhteen tilanteen kanssa samalla viivalla, laittaa välit poikki ja menee sitten naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa (ei aivan näin viivasuorasti, mutta kuitenkin). Isosisko Fliss yrittää estää Lottieta pilaamasta elämäänsä ja päättää yrittää sabotoida pariskunnan hääyön kreikkalaisessa luksushotellissa, jotta avioliitto voitaisiin mitätöidä. Suurin osa kirjasta onkin sitten himokkaita aikeita, jotka menevät mitä naurettavimmilla tavoilla pieleen, ja niistä seuraavaa turhautumista. Lukiessa tämä olisi voinut olla ihan hirveää, kuunneltuna hihityttävää. Finty Williams ja Beth Chalmers lukevat sisarusten roolit oivallisesti ja useamman lukijan käyttäminen toimi hyvin. Mahtuu tarinaan toki muutakin, romanssia ja elämänsuunnan löytämistä ja blaa blaa, oikein herkullinen ja mukava välipalakirja siis. 

Helmet-haasteesta tämä kuittaa kohdan kirjassa mennään naimisiin.

Mika Waltari: Töhdet kertovat, komisario Palmu

WSOY äänikirja, 2017. 10 h 12 min.

Lukija: Lars Svedberg

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Bazar, 2017. 6 h 6 min.
Lukija: Antti Jaakola

Sophie Kinsella: Wedding Night
Random House Audiobooks, 2013. 13 h 5 min.
Lukijat: Finty Williams, Beth Chalmers, Michael Fenton Stevens

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista ja Minna Canthin Hanna

Suomi 100 -meno pursusi tuossa syksyllä jo korvista ulos, mutta Gummeruksen julkaisema Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista oli virkistävä poikkeus tasavuosijuhlintaan. Kymmenen kotimaista kirjailijaa on valinnut itselleen klassikon, jota he ovat lähteneet joko tyyli-imitaation keinoin jatkamaan tai ponnistaneet alkuperäisteoksen innoittamana omanlaisensa tekstin tuottoon. Tuloksena on monipuolinen novellikokoelma, jonka voi hyvin lukea vaikkeivät kaikki alkuteokset tuttuja olisikaan.

Itse ilahduin jo ensimmäinen novellin kohdalla, jossa Petri Tamminen on lähtenyt Seitsemän veljeksen matkaan kirjoittaen teokseen viidennentoista luvun. Pörröpäiset jullikat lähtevät Eeron johdolla pohtimaan tasa-arvoasioita ja toksista maskuliinisuutta, Kiven tyyli taipuu vinkeästi tähänkin tarkoitukseen. Menin novellin jälkeen hykerrellen nukkumaan.

Suoraa jatkoa valitsemalleen tarinalle kirjoittaa myös kokoelman ideoinut ja toimittanut Erkka Mykkänen, joka astuu Mika Waltarin saappaisiin ja pohtii novellissaan Hän joka sai mittansa täyteen mitä Sinuhelle elämän ehtoovuosina tapahtui. Omasta Sinuhen lukemisestani on jo vuosia, mutta tekstityyli soitteli kelloja mielessä yhtä kaikki. Tämä novelli jäi taidokkuudestaan huolimatta kuitenkin lukukokemuksena hieman etäiseksi, samaistuminen erakoituneeseen ja vanhenneeseen lääkäriin ei ollut ruuhka-ajan junassa istuessa helppoa.

Vieraammiksi jäivät myös Laura Lindstedtin Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan (alkuteos Rakastunut rampa) ja Iida Sofia Hirvosen Mirdja. Lindstedtin novellissa pidin kuitenkin kertojasta, joka yritti korjata tarinoita sopiviksi siinä välttämättä onnistumatta ja Hirvosen novellin nykyaikaan siirretyn Mirdjan kaipuu rakkauteen ja arvostukseen oli hienosti kuvattu. Vaikeasti tavoitettava on myös Anu Kaajan Taikatalvesta ponnistava Toinen talvi, jossa parisuhde on hauras, muumimukit kolisevat kaapissa ja päähenkilö kääriytyy muumipeikkomaisesti paksuun valkoiseen untuvatakkiinsa. Nämä kolme novellia aiheuttivat kaikki minussa jonkinlaista levottomuutta ja olisivat vaatineet minulta enemmän keskittymistä avautuakseen kunnolla.

Juha Hurme ja Antti Heikkinen luottavat puolestaan hurttiin huumoriin novelleissaan Ylistalon huussissa ja Puolue. Alastalon salin jälkimainingeissa keikkuva Hurmeen novelli vie kirjaimellisesti huussiin ja kuvaa omaan makuuni turhankin tarkasti aamuista suolentoimintaa. Heikkinen puolestaan lähtee nykyaikaistamaan Kiannon Rautatietä, mutta ihmetyksen kohteena onkin torille saapuva kaikille sopiva puolue. Hymähdytti.

Viimeiseksi jätin tähän tekstiin omat suosikkini. Saara Turusen Hanna äityy omakohtaiseksi, pohtii naisen asemaa ja Minna Canthia. Novelli sopi täydellisesti syyspäivänä luettavaksi ja sai haaveilemaan siitä, että ehtisin lukea Rakkaudenhirviön uudelleen. Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa seikkailee Kalevalan maisemissa ja pohtii kuolemaa, kostoa ja luopumista. Jossain sykähti tätä lukiessa. Juhani Karilan Suenmorsian - Halfbreed puolestaan vie Aino Kallaksen runomuotoisen teoksen pelimaailmaan ja nuorten keskustelun alle, siinä ihastutaan ja puhutaan kirjoista, hymisin tyytyväisenä.

Kokonaisuutena kokoelma on laadukas ja useista novellikokoelmista poiketen sen voi myös ahmaista hetkessä, sillä tekstien erilaisuudella vältetään tarinoiden puuroutuminen yhtenäiseksi massaksi. Mieleen jäi tunne, että teokseen palaisi mielellään myös myöhemmin.

Kurkkaa lisäinnoittajaksi vaikka Tuijatan arvio, olimme iloksemme pitäneet paljon samoista novelleista.

***

Teoksen innoittamana luin lopulta myös Minna Canthin Hannan etsiessäni Helmet-haasteen suomalaiseksi klassikkokirjaksi sopivaa teosta. Pienoisromaani ruotii kiinnostavasti naisen asemaa ja mahdollisuuksia syrjäänvetäytyvän ja aranpuoleisen Hannan kautta. Teoksessa Hanna tuntuu koko ajan jäävän sivuun tärkeistä tapahtumista lähinnä seuraten vain muiden ohjeita ja jättäen omat tunteensa huomiotta. Paikoin nuoresta naisesta löytyy kyllä ponttakin, sillä esimerkiksi isänsä suunnittelemaan naimakauppaan hän ei suostu. Siinä kohdassa teki mieli hurrata!

Puolivälin tienoilla aloin kuitenkin pelätä, että onko tämä nyt sellainen ikävä teos, jossa masennutaan ja jäädään varjomaiseksi hahmoksi. Aivan lopussa Canth kuitenkin pelastaa hahmonsa, antaa tälle ryhtiä ottaa itseään niskasta kiinni. Haluan kuvitella Hannalle hyvän lopun, iloa elämään ja pontta seistä omilla jaloillaan. Oikein hieno teos siis, vanhahtava kieli viehätti ja hahmon kehitys ilahdutti. Teos on muuten luettavissa ja ladattavissa Project Gutenbergistä, sinne siis jos tämä tai jokin muu Canthin teos kiinnostaa.

Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Gummerus, 2017. 252 s.

Minna Canth: Hanna
1886. 145 s.

Kattaus hienoja nuortenkirjoja

Olen lukenut tänä vuonna todella monta hienoa ja kiinnostavaa nuortenkirjaa, mutta harmillisesti niistä bloggaaminen on jäänyt. Tässä setissä on neljä oivallista teosta, joissa käsitellään erinäisiä nuorten elämään kuuluvia asioita, osassa kevyemmin ja toisissa vähän vakavammin. Jokainen oli joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Kesäisen lukumaratonini piristys oli Julie Murphyn Dumplin. Sympaattinen ja hymyn kasvoille tuova tarina kertoo muun muassa ulkonäköpaineista, missikisoista, ystävyydestä, ihastumisista ja esteiden voittamisesta. Päähenkilö Willowdean on sopivan räväkkä ja samaistuttava, juoni puolestaan arvattavuudessaankin riemastuttava. Lopussa myönnän jopa vähän yllättyneeni. Ehdottoman positiivinen käännösteos, joka on myös nopealukuinen. Kirjakko ruispellossa -blogissa pidettiin myös kirjasta ja toivottiin, että se saisi lukijansa olemaan itselleen ja muille hivenen armeliaampi. Olen samaa mieltä.

Transnuorista kertovia teoksia luin kaksi, Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maagisen korvan ja Lisa Williamsonin The Art of Being Normal. Hallavan teos on näistä kevyempi ja humoristisempi. 15-vuotias Valpuri saa noitaäitinsä epäonnistuneen keitoksen vuoksi kyvyn kuulla poikien ajatukset ja siitäkös soppa syntyy. Teos oli sympaattinen ja ihanakin kertomus nuoruudesta, joka oli hauskasti (ja toisaalta epäilyttävän tarkasti) päiväkirjamuotoon kirjoitettu, mutta tuntui että aiheita oli yritetty saada yhteen kirjaan liikaa: oli syömishäiriötä, transnuoruutta ja sitten vielä tämä Valpurin perheen taikaulottuvuus, joka välillä toi hämmentävää kohellushuumoria soppaan ja jäi koko kirjan kontekstissa hieman irtonaiseksi langaksi. Sanoma oli kuitenkin hyvä. Williamsonin teoksen puolestaan toivoisin tulevan suomennetuksi. Teoksen lähtötilanne voidaan tiivistää, että David tietää olevansa tyttö ja Leolla on suuri salaisuus. Eränä päivänä Leo puolustaa Davidia koulussa ja tätä myöten nuorten välille muodostuu side, joka vähitellen kasvaa ystävyydeksi. Transnuoruutta käsitellään tässä mielestäni hyvin ja kirjan perusvire on lämminhenkinen, muttei liian siloiteltu. Williamson on työskennellyt paljon transnuorten parissa ja on käsittääkseni saanut kirjasta paljon hyvää palautetta.

Williamsonin kirja saa Lumiset kuusenoksat -blogissa perusteltuja risuja ja ruusuja aiheen käsittelystä ja Lukufiilis-kirjallisuuslehdessä Hallavan teos on lukiolaisen kirjoittajan ruodittavana.

Nadja Sumasen Terveisin Seepra puolestaan onnistui olemaan itkettävän hyvä romaani osuen johonkin omaan heikkoon kohtaan harvinaisen nasakasti, mutta lempeästi. Tarina epävarmasta Iriksestä, joka ahdistuu ja poistaa pahan olon viiltelemällä, kuulosti ensialkuun rankalta ja kauhealta, mutta muuttui lopulta aika ihanaksi tarinaksi perheestä ja itsensä löytämisestä. Loppua kohden kirja painaa kaasua ja äityy hieman överiksi, mutta pidin siitäkin. Erään henkilön kohtalo jäi tosin askarruttamaan, mutta otan vapauden kuvitella siihen toivomani päätöksen. Erityisplussan annan kirjan lempeästä kehittyvän isä-tytär-suhteen kuvauksesta. Ei mikään kevyt teos, mutta jättää hyvän mielen. Suketus kuvaa kirjaa muun muassa surumieliseksi ja koskettavaksi, muttei toivottomaksi.

Oivallisia teoksia nämä kaikki olivat, lempeydellä nuoriin suhtautuvia ja perusvireeltään parempaan huomiseen uskovia. Kokonaisuutena jäi hyvä mieli.

Valpuri Vaahteran maagisella korvalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimessä on erisnimi.

Julie Murphy: Dumplin (Dumplin', 2015)
Otava, 2016. 335 s.
Suomentanut: Peikko Pitkänen

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva
WSOY, 2017. 220 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lisa Williamson: The Art of Being Normal
2015. 357 s.

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava, 2017. 264 s.

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

Enpä osannut arvata, että Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella olisi niin täydellinen juhannuskirja mökille. Vaikka kai se olisi pitänyt arvata, kun kaikki merkit olivat ilmassa. Maalaisromanttisessa kirjassa puuhastellaan järvimaisemassa, setvitään hieman paikallisia juonia ja tietenkin ihastutaan.

Opettajaksi valmistunut Riina pakkaa tavaransa ja lähtee Jylhäsalmen lossikahvilaan kesätöihin avomiehen pakattua kimpsunsa ja lähdettyä toisen naisen matkaan. Jylhäsalmella Riinan toivottavat tervetulleiksi Sirkka-täti miehineen ja asettuminen järvenrannan pikkumökkiin sujuu yllättävän kivuttomasti. Kesän aikana Riina saa opetella kahvilanpitoa mukavien työkavereiden kanssa ja ehtii siinä samassa iskeä silmänsä erääseen vakituiseen kahvilavieraaseen. Kaikkien miesten kanssa juttu ei kuitenkaan suju yhtä ruusuisissa merkeissä eikä kesästä selvitä ilman jännityksen hetkiä.

Pehkosen romaani on yksinkertaisesti leppoisaa kesäluettavaa. Se ei varsinaisesti yllätä missään vaiheessa, mutta on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja pohjattoman sympaattinen. Maalaisromanttiseksi tätä kirjaa mainostetaan ja juuri sitä se on. Auringonpaistetta järvellä, tuoretta pullaa ja maalaismaisema losseiseen. Ihan täydellistä, suosittelen.

Kiitos tästä kirjavinkistä Tuuleville, joka kirjoitti teoksesta sen verran mukavasti että päädyin sen lainaamaan. Kirjalle saadaan myös jatkoa keväällä 2018.

HelMet-haasteessa tämä menee suorilta kohtaan kirja, jossa kukaan ei kuole. 

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
Karisto, 2017. 190 s.

Rainbow Rowell: Landline

Kotona odottavat huojuvat kirjasto- ja muuten vaan -pinot kirjoja ja silti sitä aina tarttuu herätelainoihin. En suoraan sanottuna enää edes muista mistä ja miksi kaappasin mukaani Rainbow Rowellin Landlinen, mutta syy varmaan oli. Toki lukeminen itsessään vanui laina-ajan viime metreille, mutta sateiseen maanantaipäivään tämä höpökirja sopi oikein hyvin.

Georgie McCool on omistautunut työlleen tv-sarjakirjoittajana niin intensiivisesti, että oman sarjan tuotantomahdollisuuden vihdoin valjetessa toiseksi jää myös perheen joulureissu anoppilaan. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tunnu tulevan mitään, sillä syyllisyys vaivaa Georgieta ja jostain syystä Neal-puolisokaan ei vastaa puhelimeen. Yhteys kuitenkin löytyy lopulta, tosin jostain syystä Georgien vanha, lapsuudenkodista löytyvä lankapuhelin saakin luurin päähän Nealin vuodelta 1998. Georgie yrittää selvittää antaako puhelin mahdollisuuden menneisyyden tai nykyisyyden muuttamiseen, mutta sydämen asiat harvoin ovat aivan yksinkertaisia.

Kirjan alussa tuhisin pitkästyneenä. Taikapuhelin tuntui aivan liian höpöiseltä systeemiltä ja moni asia turhan kliseiseltä. Kummasti sitä sadetta ikkunasta katsellessa ja teetä hörppiessä kuitenkin lämpeni tarinalle ja oikeastaan Rowellin juonenkuljetuksessa oli myös tietynlaisia yllätyksiä.

Loppukaneettina todettakoon, että pidän edelleen enemmän Rowellin ya-kirjoista (Fangirl! Carry On!), mutta toimi tämä peruschicklittinäkin. Sadepäiviin, kesäkoomaan, höpöhimoon.

Rainbow Rowell: Landline
Orion, 2015 (alkup. 2014). 356 s.

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista ennakkosuhdetta A.W. Yrjänään. Tiedän toki CMX:n, mutta en varmaan osaisi nimetä yhtään yhtyeen kappaletta. Noloa. Seikkailukirjoihin minulla sen sijaan on hyvin lämmin suhde, sillä teinikesinä ahmin Jules Vernejä ja kukapa nyt ei muutenkaan pitäisi kunnon seikkailusta? Näistä lähtökohdista suuntasin siis tutustumaan Yrjänän esikoisromaaniin Joonaanmäen valaat.

Joonaanmäki on lähes meidän maailmassamme sijaitseva saari Porvoon edustalla ja siellä asuvat Johannes, Inkeri ja muutama muukin hieman erikoinen ihminen. Elo saarella sujuu omalla painollaan, on iltajuhlia ja meren tuijottelua, kunnes ne viimeisetkin normaaliuden rippeet hylätään. Tarinaan ilmestyy laulavia valaita, salaperäisiä kontteja, vaihtoehtohistoriaa ja kellarista löytyviä salaisuuksia. Paljon tästä ei tohdi paljastaakaan, jotta ei pilaisi yllätyksiä, mutta aikamoiseen seikkailuun teoksessa joka tapauksessa joudutaan. Itse hihkuin lukemattomia kertoja kaikille viittauksille ja löytämilleni tuttuuksille. Tämä jos jokin on esikuvilleen nöyrästi kumartava, mutta silti omilleen sinkoava seikkailuromaani.

Tarinan lumoa lisäävät teokseen lisätyt raaputekuvat, aivan kuin Vernen kirjojen kansista. Kirja on myös taitettu jännittävästi. Sivuilla on kiekuraiset kehykset ja teksti on tasattu voimakkaasti vasemmalle niin, että rivit ovat epätasaiset. Tämä tasaus häiritsi minua ensin tavattomasti, mutta pian huomasin epätasaisuuden antavan lukemiselle miellyttävän rytmiikan. Kirja tuntui hupenevan käsissä aivan liian nopeasti.

Joonaanmäen valaat on fantastinen romaani, joka haastaa uskomaan asioihin jossain todellisuuden reunoilla, taipuvaan aikaan ja vain osittain olemassa oleviin matemaattisiin kirahveihin. Nautin tästä teoksesta häpeilemättömän paljon.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa paljastetaan kirjasta ihastellen vähän lisää muttei siltikään ehkä liikoja.

Kuittaan kirjalla Helmet-haasteen kohdan jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga, 2017. 232 s.

Lavalta: Joulutarinoita (Porttiteatteri / KokoTeatteri)

Kuva: KokoTeatteri

Tulkoon joulu kaikille

Joulumieli on ollut tänä vuonna vähän hakusessa, luntakin on vain satunnaisesti. Onneksi kohdalle osui Porttiteatterin Joulutarinoita, jota esitetään KokoTeatterissa Tuija Minkkisen ohjaamana. Porttiteatteri on ammattilaisvetoinen vankilasta vapautuvien teatteri ja tällä kertaa esityksen teemaksi on otettu joulutarinat niin vankilasta kuin sen ulkopuolelta.

Iloiseksi esitystä ei tosin voi väittää, vaikka lavan puitteet ovat jouluiset. On punaista, joulukuusi, Juhlapöydän konvehteja ja näyttelijöillä on tonttulakki päässään. Kerrotut tarinat ovat kuitenkin sävyltään usein surullisia. Kerrontatavaksi on useimmissa tapauksissa valittu kuitenkin tragikoomisuus ja se tekee esityksestä hieman keveämmän ja paikoin myös todella hauskan.

Esiintyjät ovat mainioita. Jouluista kerrotaan omalla tyylillä ja puheen lisäksi ei tarvita sen kummempaa, pelkät sanat riittävät. Sanna Salmenkallion hieno musiikki tukee joitakin kohtauksia, mutta tarvittaessa osataan luottaa myös hiljaisuuteen. Keskiössä ovat nyt ihmisten tarinat ja joulun herättämät tunteet ja siinä ei sen kummempaa tarvita. Kohtausten lataukset puretaan huimalla juoksentelulla ja iloisella musiikilla, sitten voidaan taas siirtyä seuraavaan.

Noin puolitoista tuntia kestävän esityksen aikana tunteet heiluvat siis laidasta laitaan niin lavalla kuin katsomossa. Mieleen jäävät juustoinen Suomi-joulu etelän lämmössä, Kisiksen putkaan päättyvä jouluinen raitiovaunumatka, isän kirje lapsille sellistä jouluna, ennen joulua kadonnut äiti, pelko siitä, että joulun illuusio hajoaa taas. Tarinoiden kanssa vuorottelevat jouluiset laulut, joista viimeinen saa kyyneleet silmiin.

Joulutarinoita muistuttaa siitä, mikä joulussa lopulta on tärkeää. Kliseisen idyllistä joulua ei monessa paikassa nähdä, mutta joulu on kaikilla kumminkin. Kiitos porttiteatterilaiset ja oikein hyvää joulua kaikille!

Esityksiä on vielä tällä viikolla tiistaina (12.12.) ja keskiviikkona (13.12.).

Kiitokset KokoTeatterille kutsuvieraslipusta.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! Kansallisaarteeksi nostetusta säveltäjästä on kirjoitettu useita teoksia, hänen vaimostaan Ainosta sen sijaan vähemmän. Teoksessaan Aino Sibelius - Ihmeellinen olento historiantutkija Jenni Kirves ottaakin näkökulmakseen Ainon, vahvan tahtonaisen, joka seisoi vakaasti miehensä rinnalla. Paljon kerrotaan kuitenkin myös puolisosta, sillä Aino eli vahvasti miehensä kautta ja pyrki elämässään nimenomaan tukemaan miehensä sävellystyötä.

Iso osa kirjasta koostuu lainauksista Ainon ja Jannen mittavasta kirjeenvaihdosta. Kirjeitä oli sinänsä mielenkiintoista lukea, sillä vanhahtava kieli vei oikeaan aikakauteen ja oli kiinnostavaa kuulla Sibeliusten omaa ääntä. Toisaalta olisin kaivannut teokseen enemmän analyysia ja kerrontaa Ainon elämästä muutenkin kuin juuri kirjeiden kautta. Lainausten suuri määrä teki myös lukemisesta hieman katkonaista tekstityylin vaihtuessa niin usein.

Myös teoksen aikajännettä oli hieman hankala seurata, sillä kirja oli kronologisen kerronnan sijaan jaksotettu teemoihin ja täten jokainen luku alkoi tavallaan samasta kohdasta. Tällöin kokonaiskuva Ainon elämästä jäi hieman epämääräiseksi, mieleen jäivät lähinnä hänen huolensa miehen juomisesta ja lupaukset olla onnellinen ja iloinen, kun Janne sitä häneltä pyysi.

Mikään vässykkä Aino ei kuitenkaan selvästi ollut. Perheessä tulot toi Janne, Ainon tehtävänä oli järjestää kaikki muu ja huolehtia, että talous pysyi pystyssä, pöydässä oli ruokaa ja Janne saisi sävellystyönsä vaatiman rauhan. Lainauksien mukaan Aino oli tästä tehtävästään ylpeä ja hän sai voimaa kuuntelemalla miehensä sävellyksiä. Vaimon tehtävien lisäksi Aino oli kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, puutarhanhoidosta ja oli oman perheensä mallin mukaisesti fennomaani.

Parhaimmillaan Kirves on tekstissään viimeisissä luvuissa, joissa todella pohditaan Ainon luonnetta, asemaa yhteiskunnassa ja sitä, miten tämän niin sanottua uhrautumista miehensä taiteen alttarilla ei oikein voi arvostella nykypäivän näkökulmasta. Tällaista tekstiä olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Aino Sibelius - Ihmeellinen olento toimii hyvänä johdatuksena Sibeliusten elämään tällaiselle aiheesta varsin vähän tietävälle ja saa haaveilemaan, että vieläkin kirjoitettaisiin tuollaisia kirjeitä (ja säästettäisiin ne). Lukisin kuitenkin ilolla myös sellaisen teoksen Ainosta, jossa fokus olisi nimenomaan hänessä eikä kerronta valottuisi niin vahvasti Jannen kautta.

Oksan hyllyltä -blogissa arvostettiin muun muassa kirjan ajankuvaa, Hemulin kirjahyllyssä puolestaan kritisoidaan että teos ei juuri tuo uutta tietoa Sibeliuksista ja Järnefeltistä jo tietävälle.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
Johnny Kniga, 2015. 288 s.

Poliitikko kirjoittaa eli aurinkoista elämäniloa ja vieraalta tuntuvaa elämää

Jani Toivolan kehutun teoksen Musta tulee isona valkoinen luin viime kesän lukumaratonillani. Kirjasta tuli yksinkertaisesti todella iloinen olo, sillä siitä huokuu sellainen elämänilo että poskiin alkaa lukiessa sattua. Toivola kertoo teoksessa elämäntarinansa, sen miten nuori poika päätti tähdätä korkealle vaikka elämä heittikin eteen milloin minkäkinlaista estettä. Taustalla kulkee tarina Toivolan matkasta isänsä synnyinseudulle Keniaan ja tutustumisesta siihen puoleen suvusta, joka ison osan elämästä oli pysynyt tuntemattomana.

Kirjan lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo aika pitkä aika, mutta joitakin juttuja on jäänyt tarkasti mieleen. Näen silmissäni nuoren, joka on päättänyt epäilyksistä huolimatta esittäytyä uusille koulutovereille upean tanssiesityksen myötä ja toisaalta onnellisen miehen, josta on juuri tullut isä kaikenlaisten vaikeuksien jälkeen. Omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirja pohtii hienosti muun muassa juuria, ihmisoikeuksia ja suomalaisuutta. Sitä, että kannattaa uskaltaa, vaikka joku sanoisi että juuri sinä et jostain syystä voi. Tämä kirja on aurinko ja kuittaan sillä Helmet-lukuhaasteen kohdan sankaritarina, sillä arjen ja uskalluksen sankari Toivola minun silmissäni on.

Marutei Tsurusen, suomalaissyntyisen ja Japanin parlamenttiin ylenneen poliitikon omaelämäkerran Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin bongasin luettavakseni Hufvudstadsbladetin kiinnostavan henkilökuvan kautta. Martti Turunen lähti aikanaan Japaniin lähetystyöntekijänä ja päätti pestin suorittamisen jälkeen jäädä maahan. Suomalainen perhe lähti takaisin Suomeen ja yhtäkkiä yksin jääneen miehen oli opeteltava sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Vähitellen Tsurunen oppi kielen, pääsi politiikkaan kunnanvaltuutetuksi ja lopulta tie vei senaatin ylähuoneen ensimmäiseksi länsimaiseksi jäseneksi. Tällä hetkellä Tsurunen elää Japanissa vaimonsa kanssa suomalaisrakenteisessa talossa luomuviljelyä ja sauvakävelyä harrastaen.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta Tsurusen tarina jäi vieraannuttavaksi ja itselleni oli haastavaa uppoutua siihen. Olisin lukenut mielelläni japanilaisesta kulttuurista ja miksei politiikastakin syvempää analyysia esimerkiksi suhteessa suomalaiseen kulttuuriin, mutta sen sijaan sain lukea lukuisia yksityiseltä tuntuvia pohdintoja Tsurusen perhe-elämästä. Koin myös, että arvomaailmani oli paikoin niin erilainen verrattuna Tsurusen omaan, että lukeminen oli vaikeaa. Nostan joka tapauksessa hattua Tsuruselle mielettömästä hypystä tuntemattomaan ja periksiantamattomasta suhtautumisesta poliittisella urallaan. Tällä teoksella kuittaan Helmet-haasteesta kohdan politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Siltala, 2016. 266 s.

Marutei Tsurunen: Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin
Gummerus, 2015. 327 s.

Lastenkirjoja meiltä ja vähän maailmalta

Olen alkanut haalia itselleni lastenkirjoja luettavaksi, sillä luettuani Taika Dahlbomin oivallisen kolumnin Hesarista jouduin toteamaan, että oikeasti tietämykseni nykylastenkirjallisuudesta on aika heikko. Tässä lyhyet fiilistelyt kolmesta teoksesta, joista viimeinen tosin on vanha, mutta täyttää sentään yhden ammottavan aukon Helmet-haasteesta.

Magdalena Hain Mörkö Möö ja Mikko Pöö on ollut pitkään lukulistalla ja lähti sopivasti vastaan sattuessaan mukaan. Lopulta tämän luki siippa eräänä iltana iltasaduksi vauvalle ja minäkin sain kuunnella. Mörkö Möö on kellarissa asustava karvainen ja oikeastaan aika sympaattinen olento, joka seikkailee talossa ja pelkää vähän sitä jotakin yläkerrassa asuvaa. Eräänä päivänä epäonnisen sattuman seurauksena Mörkö joutuu kohtaamaan pelkonsa, mutta asioilla on toinenkin puoli joka saadaan lukea kirja nurinpäin kääntämällä. Saana Nyqvistin hauskasti kuvittama teos on lempeä kirja mörköpelosta, mieleen tuli vähän se ihana Mauri Kunnaksen rusinoita popsiva mörkö. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa keskustelulle ja aiheen pohtimiselle. Pohtiminen hoidettiin tosin tällä kertaa minun ja siipan kesken, sillä vauva ei juuri osallistunut keskusteluun.

***

Finlandssvensk läsutmaningenin marraskuun kirjan määrittävä tekijä oli, että kirjailijalla olisi kuvassa päässä hattu. Lähikirjaston valikoiman ainut ehdot täyttävä kirja ei kiinnostanut yhtään, mutta kirjamessuilla näin Schildts & Söderströmin osastolla aivan ihanan kirjailijakuvan, kysyin kirjailijan ja päädyin lainaamaan Finlandia Junior -ehdokkaanakin olleen Lena Frölander-Ulfin teoksen Jag, Fidel och skogen (suom. Minä, Muru ja metsä). Siinä kirjan pieni minä on merta rakastavan äidin kanssa mökillä ja mökillä pissalla käydään metsässä, oli pimeää tai ei. Metsästä löytyykin sitten jos jonkinlaista otusta ja olentoa, mutta lopulta siellä ei ehkä kuitenkaan ole niin pelottavaa. Loppujen lopuksi samaistuin kuitenkin enemmän kirjan äitiin, sillä haluaisin olla juuri nyt villapaita yllä merenrantamökissä, vaikka ulkovessareissut eivät niin houkuttelekaan. Kirjan raapetöitä ja akvarelleja yhdistävät kuvitukset ovat ihanat.

***

Helmet-haasteeseen piti lukea jotain oseanialaiselta kirjailijalta ja koska aika käy vähiin ja koska halusin jonkun ei-australialaisen, löysin lopulta Uudessa-Seelannissa syntyneen Ruth Parkin. Park on kirjoittanut useita romaaneja, mutta häneltä on suomennettu ainoastaan kaksi lastenkirjaa joten niillä mentiin. Pasilan kirjavarastosta luokseni saapui vompatista kertova Pompeliini seikkailee.

Pompeliini on hieman höpsö nallepuhmainen vompatti, joka haaveilee ystävistä ja punarenkaisesta polkupyörästä. Erinäisten sattumuksien kautta hänen seuraansa liittyy sympaattinen Hiiri ja itsestään hieman epävarma Viiru-kissa. Yhdessä kolmikko muun muassa työskentelee sirkuksessa ja perustaa nukketeatterin. Kerronta on leppoisaa, mutta kokonaisuus jäi aika hajanaiseksi ja Pompeliini oli oikeastaan aika rasittava päähenkilö. Toisaalta oli hauskaa lukea vaihteeksi hieman erikoisemmasta eläimestä ja tätä oli mukavaa lukea ääneen. Siipan mielestä teoksessa oli jotain hauskan anarkistista. Myös teoksen jatko-osa Pompeliini lomalla on suomennettu.

Magdalena Hai: Mörkö Möö ja Mikko Pöö
Karisto, 2012. 20 s.
Kuvitus: Saana Nyqvist

Lena Frölander-Ulf: Jag, Fidel och skogen
Schildts & Söderströms, 2016. 40 s.

Ruth Park: Pompeliini seikkailee (The Muddle-Headed Wombat, 1962)
WSOY, 1976. 67 s.
Kuvitus: Noela Young
Suomentanut: Kirsti Kattelus