Lavalta: BLAM! (Aleksanterin teatteri/Cirko)

Kuva: Søren Meisner

Turboahdettu testosteronipläjäys

Tammikuussa Helsingin nykysirkusskeneen syöksähti Kristján Ingimarsson Companyn kiitelty toimintapläjäys BLAM! Esitys oli vieraillut Tampereen Teatterikesässä jo vuonna 2014, mutta nyt se saatiin myös pääkaupunkiseutulaisten iloksi Alesanterin teatterin ja Cirkon yhteistuontina. Mainostekstillä Die Hard meets The Office -markkinoitu teos lupasi lavalle komiikantäyteistä toimintaa ja sitä se myös toi.

Kolme konttorirottaa ahertaa työssään pomon valvovan silmän alla. Jokaisena irtoavana hetkenä unohdetaan kuitenkin aherrus ja heittäydytään leikin pyörteisiin. Lehtikoteloista rakentuu tuhoajarobotin haarniska, naulakosta konekivääri ja vesiautomaattikin pääsee kuvioihin mukaan. Lopulta sankarit huolivat mukaan myös hieman liiankin kovasti yrittävän pomonsa, jolla on tarve päästä osaksi jengiä ja toimintaa. Viimeistään tässä vaiheessa työnteko on muisto vain ja koko poppoo heittäytyy mielikuvituksen vauhdikkaisiin pyörteisiin.

Neljän miehen kohellus ja taiturointi lavalla on näyttävää katsottavaa. Komediallinen sanaton ilmaisu on tarkkaa ja parhaimmillaan herkullista, temppuilu on vauhdikasta ja suoraan toimintaelokuvien kliseisestä kuvastosta. Mukaan mahtuu myös muutama traagisempi hetki, mutta niihin ei jäädä vellomaan vaan avuksi otetaan useimmiten tuliase. Lopulta koko toimisto on kääntynyt kirjaimellisesti ylösalaisin eivätkä pojiksi muuttuneet miehet taida itsekään tietää miten tilanteeseen päädytttiin.

Välillä hirvitti toden teolla temppujen uhkarohkeus. Lavasteet heiluivat, koreografiat saivat olla millintarkkoja ja ajoitukset kohdallaan. En varsinaisesti ihmettele, että keskiviikon ensimmäisessä näytöksessä esitys jouduttiin Didier Oberlén loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään. Lauantaina tällistä oli jäljellä enää vain rantu otsassa.

Hengenpidättämisen lomassa tulin silti pohtineeksi onko vaarallisten temppujen esittäminen todella tarpeen? Toki sirkustaiteilijoiden hommassa on aina riskinsä, aina voi kaatua, tippua, kompastua, mutta onko kohtaloa tarve uhmata? Toki adrenaliininhöyryinen toiminta kohottaa pulssia myös katsomossa ja välillä huokaistaan huojennuksesta, mutta vähempikin voisi riittää.

Viihdyin siis esityksessä, nautin koreografioista ja sanattoman ilmaisun taidokkuudesta, mutta väsyin testosteronipumpattuun tunnelmaan. Napakoittamalla esitystä olisi se ollut kenties viihdyttävämpi, nyt tuntui että hyvää tuli liian paljon ja vain liian vähän varioiden kerralla.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Cirkolle ja Aleksanterin teatterille.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Matka ja Pioneerit (Kepler62 #3 ja #4)

Luin viime vuoden tammikuussa ensimmäiset osat Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhdessä kirjoittamasta Kepler62-sarjasta ja ihastuin. Miten voikin olla näin älykkäästi kirjoitettu lasten scifi-sarja? Tavoilleni uskollisina päädyin lukemaan osat kolme ja neljä eli Matka ja Pioneerit jälleen tammikuussa.

Matkassa päästään sananmukaisesti vihdoin matkalle kohti Kepler62-planeettajärjestelmää. Perinteikkäästi nimettyjen alusten Santa Marían, Pintan ja Niñan on tarkoitus matkata valovuosien päähän samalla kun lapset on vaivutettu uneen. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaisesti, sillä Marie herää liian aikaisin ja herättää kaverikseen Arin. Kaksikko joutuu aikamoisen koetuksen eteen, sillä panoksena on koko retkikunnan selviytyminen.

Koska sarja jatkuu voinee siitä jo päätellä, että sankarimme pääsevät lopulta perille ja astuvat pioneereina uuden planeetan pinnalle. Planeetta on asumiskelpoinen, mutta ei suinkaan autio eikä tutustuminen paikallisiin suju ongelmitta. Retkikuntaa vaivaa myös salaperäinen tauti, jonka alkuperästä ei ole tietoa.

Luin molemmat osat nopeasti, sivuja tiuhaan käännellen. Erityisesti Matka piti otteessaan, lukiessa sai oikeasti jännittää mitä tulee tapahtumaan. Parvela ja Sortland eivät myöskään vesitä tarinaansa, vaan nivovat sekaan myös kauheita tapahtumia ja tärkeitä teemoja kuten kuolemaa. Kirjat tuntuvat viisailta, eivät hae arvoa turhasta kohelluksesta vaan luottavat tarinankerronnan voimaan.

Iso osa viehätyksestä tulee Pasi Pitkäsen kuvituksista, kirjat ovat niiden kautta vielä parempi kokemus. Avaruusmaisemat salpaavat hengen, niitä kuvia ottaisin ilolla seinälle asti. Mielelläni olisin laittanut niitä kuvia tähän postaukseen, mutta en nopealla selailulla löytänyt verkosta riittävän laadukkaita versioita. Joudutte siis uskomaan suosituksiani ja hankkimaan kirjat fyysisinä kappaleina.

Taitaapa siis olla, että on hankittava nämä kaikki vihdoin myös omaan hyllyyn. Sarjan kaksi viimeistä osaa ilmestyvät tänä vuonna, toinen kesällä ja toinen syksyllä. Tulisivat jo!

Kuittaan Matkalla HelMet-haasteesta kohdan kuvitettu kirja.

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Matka (Kepler62 #3)
WSOY, 2016. 159 s.
Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen

Bjørn Sortland ja Timo Parvela: Pioneerit (Kepler62 #4)
WSOY, 2016. 160 s.
Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen

Blogistanian Finlandia - ja Kuopus-ehdokkaani

Viime tingassa ehdin naputella tämänkin kasaan. Tänään useissa kirjablogeissa julkistetaan heidän valitsemansa ehdokkaat Blogistanian Finlandia -, Globalia-, Kuopus- ja Tieto-kategorioissa. Viralliset voittajat julkistetaan emäntäblogeissa lauantaina 28.1. klo 10, linkit niihin löydät edellisestä virkkeestä.

Itse osallistun tänä vuonna kahteen äänestykseen.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Minna Rytisalo: Lempi (3p)
Sykähdyttävä teos, jonka luin lähes yhtä kyytiä Hangon kallioilla.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (2p)
Upea unenomainen episodiromaani, joka saa synkkyydestä huolimatta toivon nousemaan.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita (1p)
Ihan vaan koska teki hyvää tuulettaa omia ennakkoluuloja enkä ole hetkeen nauranut niin makeasti.

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (3p)
Tärkeä, kaunis kirja. Kiitos.

Jos olisin ehtinyt blogata Kepler62-sarjan kirjoista olisin äänestänyt myös niitä, ensi vuonna sitten.

Peukkuja ihanille kirjoille!

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

En edes muista milloin olen poiminut Eve Hietamiehen Teräsmiehen morsiamen (Otava, 1995) mukaani kirjaston kierrätyshyllystä. Oletettavasti se on tapahtunut sen jälkeen, kun olen lukenut Yösyötön. Joka tapauksessa kirjan takakansi, jossa Hietamiehen luvattiin kertovan rakastamisen vaikeudesta tässä ja nyt, rivitalossa, markettien, parkkipaikkojen ja metroasemien maailmassa vaikutti sen verran hupaisalta että nappasin kirjan mukaani. Vähänpä tiesin.

Iiriksen ja Iston parisuhde rakoilee. Arki uudessa rivitalossa takkuaa eikä suhteen toiselle osapuolelle tunnu olevan aikaa. Sukulaisvierailut ovat pahimpia, Iston perhe kun paheksuu vuosi toisensa jälkeen Iiriksen vankilassa istuvaa äitiä. Minkäs sille mahtaa, kun Iso Pyörä heitti ympäri? Lopulta Iiris saa tarpeekseen, pakkaa laukkunsa ja starttaa Iston uuden auton matkalle ei-minnekään ja jonnekin.

Tavallaan pidin kirjasta hirveästi. Hietamies kirjoittaa jotenkin ihanan tavallisesti ja vetävästi ilman turhia krumeluureja. Lyhyitä lukuja oli helppo lukea, tämä oli hammaspesukirjana lähes täydellinen. Sisältö kuitenkin ahdisti. Parisuhde, jossa kumpikaan osapuoli ei osaa puhua toiselle, ei ole varsinaisesti viihdyttävä. Kun soppaan lisätään vielä puhumattomuus oman suvun sisällä, kaunat, katkeruus ja kateus, alkaa synkissä vesissä virrata liikaakin tavaraa.

Oikeastaan kirjasta tuli onneton olo. Sitä toivoisi, että asiat ratkeaisivat ja asiat muuttuisivat paremmiksi, mutta eiväthän ne aina muutu. Eivät, vaikka kuinka yrittäisi. Silloin on ehkä oikeasti parempi pakata auto ja kaasuttaa, vaikka Haminaan tai minne nokka nyt näyttääkin.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja jonka valitsit takakannen perusteella.

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian
Otava, 1995. 186 s.
Kansi: Antti Huovinen

Antti Tuisku: Petokesä

Tämä aika kesällä 2015 juostiin hullussa tuiskupöhinässä.

Jos ajattelen Antti Tuiskun musiikkia, nousee mieleen kaksi todella hyvää muistoa. Niistä ensimmäinen koettiin Malmin lentokentän lenkkipolulla, sillä Peto on irti -biisin tahtiin juoksin ensimmäistä kertaa kilometrin matkan alle viiden minuutin. Toinen muisto sijoittuu Lapin asfalttiteille, kun ajoimme kohti Pohjois-Norjaa. Matkan aikana kuuntelimme useamman artistin tuotannon kokonaisuudessaan läpi ja Lapin artistiksi sijoittui itsestäänselvästi Tuisku. Se oli hyvä reissu ja koko diskografian läpi kahlattua ei voinut kuin todeta, että artisti on kehittynyt uransa aikana mielettömästi.

Totta puhuen en ole sen kummemmin aiemmin kuunnellut Tuiskun musiikkia, mutta Peto on irti -levyssä oli heti sitä jotakin ja se on meillä ihan fyysisenäkin kappaleena. Keikoilla en ole koskaan käynyt, en ole sillä tavalla keikkaihminen, mutta onneksi viime vuoden Petokesän tunnelmiin oli mahdollista päästä mukaan kirjan kautta. Formaatiksi valitsin äänikirjan, jonka lukee luonnollisesti Antti Tapani itse.

Fyysisenä teoksena kyseessä on Otto Virtasen valokuvista ja Tuiskun kirjoittamista keikkapäiväkirjoista koostuva setti. Äänimuodossa kuvat jäävät luonnollisesti pois, mutta luulen että minulle tämä kokemismuoto oli juuri oikea. Tuiskun ääntä kuunnellessa pääsi hyvin mukaan tunnelmaan, onnenhetkiin ja vaikeisiin pohdintoihin. Matka kulkee keikalta keikalle hirveää tahtia ympäri Suomen, kesän reilun kolmenkymmenen keikan väleissä ei paljoa ehtinyt levätä ja välillä tahti kävi liiankin kovaksi. Kerrontaa kuitenkin sävyttää ilo ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä työtä jota rakastaa.

Niin ja kun sanon että tunnelmaan pääsi hyvin mukaan tarkoitan oikeasti, että vetistelin puolet kuunteluajasta ja olin ihan messissä ja fiiliksissä. Riemu, onni, haikeus, oman kropan kuuntelu, sellaisia tärkeitä juttuja. Hyvin sie Antti vedät, pidä lippu korkeella! Ja kuunnelkaahan tai lukekaahan.

Antti Tuisku: Petokesä
WSOY Äänikirja, 2016. 1 h 4 min.

Lavalta: Maan ulkopuolinen taide. Humanoidihypoteesi 2 (Toisissa tiloissa/Kiasma-teatteri)

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Humanoidi sisälläni

Toisissa tiloissa -kollektiivi toi jo viime keväänä Kiasmaan esityksensä Maan ulkopuolinen taide. Humanoidihypoteesi 2, jossa harjoitellaan korkeamman tietoisuuden humanoiditilaan pääsyä ja taiteen ja ihmisen suhteen tarkastelua. Lisäesityksiä saatiin onnekkaasti vielä tälle vuodelle ja minäkin pääsin kokeilemaan humanoidina oloa. Taiteen katsominen uudesta vinkkelistä oli miellyttävää.

Esitys alkaa Kiasma-teatterin salissa, jossa saamme tarkkailla työryhmää heidän kokiessaan taidetta humanoideina. Ensin tuntuu hieman hassulta, taideteokset tuntuvat kummallisilta kun ne on tuotu lavalle. Alan kuitenkin lämmetä sille, että taide voi oikeasti saada aikaan niin voimakkaita reaktioita ja joskus ne voisi näyttääkin.

Malliesimerkin myötä meidät katsojat opastetaan myös humanoiditilan saloihin. Sitä voisi ajatella, että suuremman pään kuvittelu itselle ilmapalloa apuna käyttäen on hölmöä, mutta tässä kontekstissa se kävi järkeen. Minua myös huvitti suuresti, kun meitä opastettiin käyttäytymään Kiasman näyttelysaleissa ihmisten sekaan soluttautuen. Opetetut katsomisasennot tuli bongattua illan mittaan useampaan kertaan.

Humanoidina hiippaileminen Kiasman tiloissa oli mukavaa, mutta vaati myös keskittymistä. Korkeamman tietoisuuden tilassa oleminen vaati kaltaiseltani aloittelijalta keskittymistä ja huomasin välillä herpaantuvani. Silloin oli mukava pysähtyä, ottaa yhteys kotitähdelle tai vain tuijottaa jotain mielenkiintoista kohtaa teoksessa.

Taidemuseoon tutustumisen jälkeen palasimme takaisin esitystilaan, purimme humanoiditilan ja jäimme hetkeksi keskustelemaan harjoituksen herättämistä tunteista ja havainnoista. Yleensä hieman vierastan välitöntä prosessointia, etenkin jos pitäisi tuottaa jotakin järkevää vieraille ihmisille, mutta tähän formaattiin se sopi. Oli kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia ja huomata, että olimme havainneet monia samoja asioita.

Humanoidina oloa voisi harjoittaa jatkossakin, ainakin taidemuseoissa, ja jossain määrin koen sitä jo tiedostamatta tehneenikin. On miellyttävää kiinnostua teoksista ja niiden ripustustavasta, arkkitehtuurista ja tiloista ympärillä. Oli myös vapauttavaa yrittää tiedostaen vältellä tekstien lukemista ja keskittyä nimenomaan teoksiin, yksityiskohtiin ja niiden herättämiin tunteisiin. Tähän aikaan jos koskaan on hyvä olla välillä hidas ja keskittyä hetkeen.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Toisissa tiloissa -kollektiiville.

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

Lavalta: Cock, Cock.. Who's There? (Samira Elagoz/Mad House)

Oikeudesta omaan kehoon

Esityksen jälkeen totean siipalle, että sopiiko jos en keskustele esityksestä nyt mitään. Samira Elagozin dokumenttiesitys Cock, Cock.. Who's There? laittoi koko mielen niin ravisteltuun tilaan, etten yksinkertaisesti kyennyt sanomaan siitä ainuttakaan järkevää sanaa.

Kimmoke esitykseen lähti siitä, kun Elagoz raiskattiin edellisessä parisuhteessaan. Teko laittoi taiteilijan pohtimaan omaa kehoaan ja sitä mitä miehet siitä ajattelevat, miten häneen suhtaudutaan. Craigslist-ilmoituksensa kautta hän alkoi etsiä miehiä, jotka haluaisivat tavata Elagozin omassa kodissaan ja kaikki tapaamiset kuvattaisiin. Halukkaita miehiä löytyi ympäri maailman. Näistä pätkistä, Elagozin ystävien kuvaamista lyhyistä videoista, vanhempien kanssa käydyistä keskusteluista ja Elagozin omasta lavapuheesta muodostuu hyvin rytmitetty kokonaisuus siitä, miten voi saada takaisin vallan omaan seksuaalisuuteensa.

Elagozin kuvaamat videot ovat intiimejä ja paljastavia, mutta en koe olevani tirkistelemässä. Videoilla esiintyvät miehet ovat hämmentävä kokoelma persoonia. Osa haluaa esitellä omia erityistaitojaan, toinen puhua ja analysoida, seuraava osoittaa seksuaalista ylivaltaansa. Itse en uskaltaisi tällä tavalla lähteä tapaamaan vierasta ihmistä tai miestä, oli sitten läheisillä tieto siitä missä olen tai ei.

Tekisi mieleni sanoa, että Elagoz on ollut rohkea tehdessään tällaisen esityksen. Rohkeus tuntuu kuitenkin väärältä sanalta, parempi on ehkä rehellinen. Elagoz on tehnyt oman elämänsä raskaasta kokemuksesta taideprojektin, joka onnistuu olemaan informativiinen, monipuolinen ja vakavuudestaan huolimatta myös viihdyttävä.

Jos on joutunut koskaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi pystyy samaistumaan moneen Elagozin esittämään tunteeseen. Kun valta omaan kehoon ja päätösvaltaan kokeaa, ovat häpeä, voimattomuus ja turhautuminen mahdollisia tunteita. Jos tapauksesta kertoo, ei kuulijan reaktioita voi ennustaa. Toinen järkyttyy tavattomasti, toinen kyseenalaistaa, joku jää kylmäksi. Tämä esitys ei tehnyt mitään näistä. Laittoi se kyllä miettimään ja vähän järkyttymään ihmisluonnon synkistä syövereistä, mutta päällimmäiseksi jäi tunne hallinnasta. Minä voin päättää, minä voin kääntää asian päälaelleen. Se tuntuu hyvältä.

Kiitos Samira Elagoz. Kiitos Mad House, että toitte tämän nähtäville.

Kuusi vuotta kujerrellen

On pyrähdetty taas yhden vuoden ympäri ja blogi täyttää tänään kuusi vuotta. Eskari-ikäisenä innostumme edelleen helposti erilaisista asioista, mutta toisaalta saatamme yhtäkkiä hyydähtää. Tämä hyydähtäminen tuli lähinnä mieleen siitä, että meinasin äsken tullessani kotiin esityksestä jäädä sänkyyn kellimään koiran kanssa, mutta tämä postaus oli luvattu joten täältä pesee.

Juhlistin siis merkkipäivää tänään äidin kanssa kakkukahveilla, olihan äidilläkin synttärit viime viikonloppuna, ja kysymällä teiltä seuraajilta twitterissä ja facebookissa että mitä te haluaisitte tietää. Seuraavassa yritän vastata kysymyksiin jollain tavalla järkevästi, pahoittelen jos eskarilaisen ajatus ei ihan kulje.

Krista pyysi täsmäkulttuuritärppejä Helsinkiin tälle keväälle. Suosittelen seuraavaa:
* klassikkonälkään Kansallisteatterin Rikhard III
* nykyteatteriuteliaisuutta tyydyttämään Q-teatterin Prinsessa Hamlet
* uusien tuulien haistelemiseen jotain Teatterikorkeakoululla, vaikka Glitch
* ennakkoluulottomasti katsomaan mitä vaan Mad Houseen, juuri tänään odotan esitystä Consolation

Heidi pyysi nimeämään ensimmäisen mieleen tulevan teoksen tietyistä määreistä. Tässä tulee:
* oudoin: Oblivian Entertainment Island, se monituntinen perjantai-ilta on jäänyt lähtemättömästi mieleen
* kaunein: Salla Hakanpään Pinta, edelleen toivon että voisin kokea sen vielä uudelleen
* hiljaisin: Hamlet Private ja sen sieluun jättämä rauha
* epämukavin: Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vielä paremmasta Takomossa, väitän että se on se ketsuppi
* hillittömin: parhaimmat naurut hetkeen sain Tampereella Näytelmässä joka menee pieleen, kerrankin onnistunut komedia

Antti kysyi minkä kulttuurimuodon aion ottaa seuraavaksi tutustumiskohteeksi. Ajatuksena on harjoitella konserteissa käymistä, siis ei keikoilla vaan nimenomaan konserteissa. Vinkkejä saa antaa! Dragia haluaisin myös käydä vihdoin katsomassa!

Raita esitti useamman kysymyksen. Edetään järjestyksessä.
1. Luulin, että olen jättänyt kesken vain Vernen Kapteeni Nemon, jonka luin tuossa taannoin vihdoin ja viimein. Vaan väärinpä luulin, Darwinin Lajien synty on nimittäin myös jäänyt kesken. Pääsääntöisesti siis kahlaan kirjat alusta loppuun, vaikka siitä tavasta voisi opetella poiskin.
2. Mieleen nousee ilman muistioiden ja blogin selailua yksi tarina, josta en pitänyt ja joka jäi silti mieleen. Se on Joanne Harrisin Sinisilmä, jonka viime keväänä tajusin vihdoin viedä pois omasta hyllystä. Kirja on jättänyt niin epämiellyttävän tunteen, että en halua siihen enää palata.
3. Muutoksia suomalaiseen kulttuurikenttään toivoisin aika monia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi nousi lapsille ja erityisesti nuorille suunnatun teatterin arvon nostaminen. Tommi Kinnunen kirjoitti vähän tätä aihetta sivuten hienon kolumnin viime marraskuussa. Pointtina siis että olisipa kiva, jos nuorille tarjottaisiin myös muuta teatteria kuin sitä teini-iän masiksessa rypemistä ja että lapset ovat haastava mutta toisaalta ihan mahtava yleisö.

Raija kyseli minkä kirjan tarinan haluaisin nähdä teatterilavalla ja miksi. Viimeaikaisista luetuista tähän hommaan sopisi loistavasti Deborah Levyn Uiden kotiin, siitä saisi hyvillä näyttelijöillä tehtyä todella kylmäävän näytelmän!

Meri heitti viime tinkaan vaikeimman kysymyksen eli mitkä kulttuurielämykset ovat erityisesti jääneet mieleen blogin tähänastiselta taipaleelta. Vähän tuntuu nololta linkkailla näitä vanhoja tekstejä, mutta heitetään tähän nyt satunnaisessa järjestyksessä ensimmäisenä mieleen tulevat kymmenen, joita ei ole vielä Heidin kysymyksen yhteydessä mainittu:
* Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär (2011), siltä reissulta vasempaan nimettömään jäi sormus
* Suomen musiikkiteatteriensemblen RENT (2011) ja katastrofaalisin räkäitku koskaan
* Hannu Rajaniemen kirjat, mainittakoon nyt erityisesti kolmeen kertaan luettu Fraktaaliruhtinas
* Anni Kytömäen Kultarinta, jonka luin jouluna 2014
* haaveet todeksi: The Lion King West Endillä (2011)
* Puotilan kesäteatterin lastennäytelmät ja niistä rakkaimpana ensimmäisen vuoden Liisa Ihmemaassa (2014), käsittämättömän hyvää lastenteatteria
* Rocky Horror Picture Show'n sing-along-näytös (2014) Orionissa, samalla ensimmäinen sing-along johon osallistuin
* Ozonteaternin ja Teater Marsin Måsen (2015) sytytti rakkauteni Tšehovin Lokkiin
* Jurkan Bonnie ja Clyde (2016) veti syksyllä ilmat pihalle
* hullu matka katsomaan Hedwig and the Angry Inchiä Malmöhön

Viimeisenä käsiteltäköön yhteisesti Siirin, Tallen ja Marin kysymykset, sillä ne kaikki sivusivat jollain tavalla jumeja tai sitä onko joskus ollut pohdintaa blogin lopettamisesta. Lyhyesti sanottuna on ja on. Välillä on tehnyt mieli heittää ne kuuluisat hanskat tiskiin, kun on pohtinut että lukeekohan tätä kukaan ja onko tässä mitään järkeä. Viime vuonna kärsin myös pitkään kammottavasta lukujumista, suoraan sanottuna en osaisi nimetä ilman lunttaamista kovinkaan monta viime vuonna lukemaani kirjaa vaikka paljon luinkin. Bloggaaminenkin takkusi, rästit kertyivät ja ahdisti. Joskus oli pakko puskea väkisin tekstiä ulos, sen jälkeen tuntui kuin olisi tulppa auennut ja saatoin kirjoittaa kolmekin rästiä yhteen menoon. Paradoksaalisesti on välillä myös outoa, miten niistä kaikkein parhaimmista esityksistä on niin vaikea kirjoittaa!

Aina tänne on kuitenkin palattu. Siihen on monta syytä. Blogi on tuonut elämään paljon sisältöä, erityisesti ihmisiä joihin on tullut tutustuttua ja joista osasta on tullut rakkaita ystäviä. Itsekkäitäkin syitä on, tuntuu että unohdan helpommin sekä kirjat että esitykset jos en prosessoi niitä tämän kautta. Ja jos niistä avautumisista joku sattuisi innostumaan tai niiden parissa viihtymään, niin mikäs tässä. Täällä siis edelleen kujerrellaan ja odotellaan innostuksella mitä tämä vuosi tuo kulttuuririntamalla tullessaan.

Kiitos kun luette ja seuraatte ja ootte!

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See

Prahan komodot ottivat rennosti uhanalaisstatuksestaan huolimatta.

Lienen bongannut Douglas Adamsin ja Mark Carwardinen kirjan Last Chance to See jonkin Stephen Fry -yhteyden kautta ja onnistunut muiluttamaan sen itselleni huuto.netin ihmeellisen maailma kautta. Alunperiin radioon tehty ohjelma, jossa Adams ja Carwardine reissasivat ympäri maailmaa sukupuuttouhan alla olevia eläimiä etsimässä, julkaistiin sittemmin myös kirjana ja hyvä että julkaistiin. Adamsin humoristinen kirjoitustyyli yhdistettynä tärkeään asiaan luonnon monimuotoisuudesta ja ihmisen vaikutuksesta eläinten sukupuuttoihin on mielenkiintoista luettavaa.

Jos on Adamsin teksteihin tutustunut aiemmin ja pitänyt tulee tuskin tämän kirjan kanssa pettymään. Huumori ja sanavalmius on tallella ja matkakertomukset absurdeine sattumineen (karkailevat kanat, hurjat lennot helikopterilla vuoristossa, mystiset tullimiehet ja asialleen vannoutuneet suojelutyöläiset, näin muutamia mainitakseni) ovat huikeaa luettavaa. Menevän meiningin ohella ei olla kuitenkaan unohdettu sitä tärkeää eli luontokappaleita ja niiden elosta, olosta ja sukupuuttojen historiasta kerrotaan selkein sanoin.

Kävin lukemisen jälkeen internetin syövereissä tutkiskelemassa ja ilokseni huomasin, että käytännössä kaikki kirjassa mainitut lajit ovat vielä olemassa (ks. alla oleva taulukko). Poikkeuksen muodostaa kiinanjokidelfiini eli baiji, sen olemassaolosta ei olla enää aivan varmoja enkä sitä surukseni ihmettelekään kirjassa kerrotun perusteella. Saasteinen ja vilkkaasti liikennöity joki ei ole paras ympäristö käytännössä sokealle vesinisäkkäälle.

Vaikka mainitut eläimet edelleen ovat uhanalaisluokituksessa riskin alla on kuitenkin selvää, että jotain on tehty. Ne tuskin olisivat muuten enää täällä yli 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Suuri osa ongelmista on toki ihmisen aiheuttamia, mutta on tärkeää muistaa myös se että asioihin voidaan vaikuttaa. Kaikkia lajeja ei pystytä pelastamaan ja todennäköisesti palloltamme katoaa jatkuvasti lajeja, joita tiede ei koskaan luokitellut. Silti yritys kannattaa.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita luonnon monimuotoisuus, suojelutyö ja menevä tarinointi kiinnostaa. Kirja myös sopii vuoden 2017 HelMet-lukuhaasteeseen esimerkiksi kohtaan kirjassa liikutaan luonnossa.

BBC:n nettisivuilla voi kuunnella joitakin vanhoja radio-ohjelman jaksoja, kurkkaa vaikka pätkä komodonvaraanista.

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See
Pan Books, 1991. (alkup. 1990) 206 s.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Etsiskelin loppuvuodesta jo hieman epätoivoisena kirjaa silloisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjassa mainitaan Pablo Picasso. Ongelmistaan kannattaakin aina avautua ääneen, sillä Suketus vinkkasi minulle Deborah Levyn pituuttaan suuremman pienoisromaanin Uiden kotiin. Tämä omasta hyllystäni löytynyt helmi piti otteessaan alusta loppuun kauniilla kielellään ja koko ajan tiivistyvällä tunnelmallaan.

Aurinko paistaa Etelä-Ranskassa tukahduttavan kuumasti, kun kuuluisa englantilaisrunoilija Joe Jacobs saapuu perheineen ja ystävineen vuokraamaansa lomahuvilaan. Huvilan uima-altaasta löytyvä nuori Kitty Finch saa joukkion hetkeksi hämmennyksiin, mutta syystä tai toisesta Joen vaimo pyytää tätä jäämään, tilaa on. Sekalaisen seurueen loma ei ota tämän jälkeen sujuakseen, jännitteitä on liikaa ja Kitty tuntuu saavan ne jokaisesta esiin. Kuolemanpelko, huijarisyndrooma, rakkaus ja rakkaudettomuus vaivaavat milloin ketäkin seurueen jäsentä tai läheisen kylän asukasta eikä tunnelma tihentyessään voi olla laukeamatta käsiin.

144 sivua ei ole paljon, mutta Levy onnistuu tutustuttamaan minut joukkoon rikkinäisiä henkilöitä pelkoineen ja toiveineen. Lukeminen hengästyttää, ulkona on kylmä mutta jään jatkuvasti kiinni kirjan paahteisen pysähtyneeseen tunnelmaan. Tästä on kiittäminen myös Laura Vesannon suomennosta, sillä vaikka kirja on paikoin ahdistava ja kauheakin, on se samalla kovin kaunis.

Sitä Picassoa tässä ei kyllä mainita kuin ohimennen puhuttaessa painokuvista, joita ei tunnuta saavan ripustettua. Haasteen osio kuitattu silti ja ilolla kuittaan, sillä tämä romaani oli hieno. Lukekaa.

Deborah Levy: Uiden kotiin (Swimming Home, 2011)
Fabriikki Kustannus, 2016. 144 s.
Kansi: Outi Vihlman

Lavalta: Punahilkka (Koominen Ooppera)

Vuohiperhe, tanssijapuput ja mummi. Kuva: Hannu Luostarinen

Raikas Punahilkka kutsuu lapset oopperaan

Koominen Ooppera avasi toimintansa joulukuussa hulppealla Avajaisgaalalla, tammikuussa oli ensimmäisen virallisen esityksen vuoro. Aleksanterin teatterin lavalle tuotiin Jiří Pauerin säveltämä ja Míla Mellanován käsikirjoittama lasten satuooppera Punahilkka. Produktio sai ensi-iltansa viime kesänä Savonlinnan Oopperajuhlilla, nyt se nähtiin Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ry:n ja Koomisen Oopperan yhteisponnistuksena.

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut vain katsomassa, vaan muutaman muun bloggarin kanssa livetwiittaamassa esityksestä. Ei tosin huolta, emme häirinneet muita älylaitteiden kalpealla kajolla vaan meidät oli huomaavaisesti sijoitettu ensimmäisen parven takimmaiseen riviin emmekä tietääksemme onnistuneet herättämään pahennusta.

Punahilkan tarina on tuttu, mutta oopperassa tulkinta eroaa hieman tuntemastani versiosta. Kaikki alkaa, kun Mummi (Maiju Vaahtoluoto) odottelee huolestuneena Punahilkkaa (Mari Karjalainen) saapuvaksi. Eväskoria odottaa saapuvaksi myös kovin nälkäinen Kissimirri (Päivi Pylvänäinen) ja varmaan myöskin äitivuohi kolmine kileineen. Kun Punahilkkaa ei näy eikä kuulu, päättää Mummi lähteä tätä vastaan salskean Metsästäjän (Joonas Asikainen) saattelemana. Tällä välin paikalla kuitenkin saapuu Susi (Janne Hautsalo), joka aikoo huijata pikku kilit avaamaan oven. Kaikessa toiminnassa hyppelevät mukana ilkikuriset ja suloiset tanssijapuput.

Hieman alle tunnin pituinen lapsille suunnattu ooppera oli riemastuttava kokemus. Nautin itse siitä, että kerrankin oopperaa katsoessa ei tarvinnut lukea tekstityksiä ja että eläimet lauloivat, no, eläiminä. Kissa maukui nälkäänsä sydäntäsärkevästi ja kilit määkyivät minkä kerkisivät, susi puolestaan rantantanttasi komealla bassollaan. Pauerin kirkas ja viehättävä musiikki soi lavalta pianon, klarinetin ja viulun voimin.

Tyra Thermanin selkeät ja slaavilaisesta tyylistä ammentavat lavastus ja puvustus viehättivät silmää ja toivat muuten tyhjälle lavalle eloa. Muutenkin kerronta oli eloisaa ja lavalla tapahtui jatkuvasti jotakin ilman että oopperaa olisi vaivannut kiireen tuntu. Paikoin hurjasta tunnelmasta huolimatta esitys pysyy kevyenä ja loppukumarruksiin on laitettu kevennys, joka saa hymyn huulille.

Twiittaillessa aika kului todella nopeasti, mutta yllättävän hyvin siinä samalla ehti seurata myös esitystä. Lainatakseni myös twiittaamassa ollutta kollegaani Lauraa kovin mutkikas ei livetwiitattava esitys voi olla, koska keskittyminen väistämättä kärsii. Punahilkka oli lähtökohtaisesti minulle tuttu ja sopivan suoraviivainen toiminta ei pudottanut kyydistä vaikka välillä piti puhelinta susiemoja etsien vilkuilla. Livetwiitit löytyvät twitteristä häsällä #punahilkkalive.

Kiitokset Koomiselle oopperalle hauskasta kokeilusta, tällä oli mainiota aloittaa kulttuurivuosi 2017!

Lavalta: Lentävä hollantilainen (Kansallisooppera)

Kuva: Heikki Tuuli

Synkkä mies synkkine ajatuksineen

Vuoden viimeisinä päivinä kiisimme vielä Kansallisoopperaan katsastamaan Lentävän hollantilaisen viimeistä näytöstä. Richard Wagnerin ooppera on Kaspar Holtenin ohjauksessa siirretty jonnekin älypuhelinten aikakauteen, jossa Hollantilainen ei olekaan maailman merillä ikuisesti seilaava kapteeni vaan elossaolon tuskaa kärsivä kuuluisa taiteilija. Kärsimyksestä miehen voi vapauttaa luonnollisesti vain uskollinen vaimo.

Juoneltaan Lentävä hollantilainen menee näkemykseni mukaan samaan kategoriaan monien muiden valkoisen heteromiehen ahdingosta kertovien tarinoiden kanssa. Toki tarinassa on paljon kiinnostavaa, kuten Hollantilaisen (Olafur Sigurdarson) kärsimä kirous, mutta on se silti hieman pölyinen. Arvostan toki sitä, että Holtenin versiossa Sentan (Pauliina Linnosaari) ei suoranaisesti tarvitse uhrata itseään millään rakkauden alttarilla, mutta jotenkin Hollantilainen uuvutti minut sisäänpäin kääntyneellä tuskallaan ja kyvyttömyydellään kohdata maailma.

Etenkin ensimmäisessä näytöksessä tunnelma on raskas ja jollain tavalla osoittelevan šokeeraava. Naiset liikkuvat provokatiivisesta ja Hollantilainen ahmii, ahmii löytämättä silti helpotusta. Ahdistavaa, mutta ei ehkä sillä tavalla kuin on tarkoitettu. Toisaalta hienojakin voimakkaita kohtauksia oli, esimerkiksi kolmannen näytöksen Hollantilaista vainoavat kasvottomat haamut olivat vaikuttavia. Vastapainona siniselle synkkyydelle toimivat lyhyet onnenhetket Sentan kanssa, montaasimainen vaellus syksyisissä puistoissa kahvimukien kanssa oli kuin mistä tahansa romanttisesta draamasta.

Kuvassa Hollantilaisena Johan Reuter. Kuva: Heikki Tuuli

Syyskaudella näkemistäni oopperoista Wagnerin musiikki viehätti minua joka tapauksessa mahtipontisuudellaan eniten. Pauhaavat jouset jäivät mieleen kaikumaan pitkäksi aikaa. Juoneltaan tämä oli myös varsin helppo seurattava, vaikka libretto ei suurimmilta osin tuttu ollutkaan.

Visuaalisesti Kansallisoopperan produktio on myös upea. Pyörivän lavan myötä huoneet vaihtuvat sulavasti ja merelliset taustaprojisoinnit vaikuttivat. Pidin myös Hollantilaisen ja Sentan työhuoneiden tulvivista elementeistä. Livevideokuva puolestaan tuntui mielestäni hieman kuluneelta ratkaisulta, mutta se saattoi johtua siitäkin että videointi ei näkynyt kolmosparvelle kovin hyvin.

Jokseenkin ristiriitainen kokemus siis, mutta musiikillisesti tämä oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja pureskeltavaa ainakin riitti. Syksy kolmen oopperan parissa on ollut opettavainen ja vaikka en vielä aivan sisällä tässä skenessä olekaan on orastava kiinnostus herännyt.

Lentävän hollantilaisen tallenne (2.12.2016) on katsottavissa Oopperan Stage24-palvelusta.

Lavalta: Homot on perheestä (Teatteri Kantanäky)

Kuva: Teatteri Kantanäky

Sateenkaari vie maahan kabareen

Ennen joulua kiisimme jälleen Turkuun ja ehdimme Bar Suxesiin juuri ajoissa. Alkamassa oli Teatteri Kantanäyn järjestyksessään viides kabaree Homot on perheestä ja tunnelma oli tiivis kuten olla pitääkin. Nimensä mukaisesti esitys käsitteli perheitä ja niiden sisäisiä suhteita tuulettaen samalla pölyjä "perinteisestä" perhekäsityksestä.

Esitys on herkullinen. Se kiidättää lavalle mitä erilaisimpia tilanteita kohtaus toisensa jälkeen. Miltä tuntuu tulla kaapista ulos omalle perheelle? Voiko oman perheensä valita? Mitäs sitten kun oma keho ei tunnu enää omalta? Lyhyempien sketsipätkien lomassa kulkee näppärästi myös useampi jatkuva tarina. Hannu-enon seikkailut kaapistatulon jälkeen, apilaperheen perustaminen ja kovasti Sormusten herran seikkailua muistuttava hiippailu ilahduttavat jokaisella osiollaan.

Viime kerrasta vakuuttuneena osasin jo toki odottaa timanttista menoa, mutta työryhmä onnistui silti yllättämään. Esiintyjien (Kiisu Alén, Neko Koski, Teemu Loikas, Tiina Paananen, Marko Virtanen, Timo Väntsi ja Anna-Kaisa Väänänen) koominen ajoitus on kohdillaan ja yhteistyö pelaa hengästyttävää vauhtia. Työryhmä on myös yhdessä puvustanut esityksen ja siitä on mainittava ihan erikseen, sillä asut ovat upeita ja niitä on todella, todella monta erilaista.

Sketsiviihteen taitamisen lisäksi Kantanäyssä osataan laulaa ja ottaa esimerkiksi musikaalimaailman klassikot omiksi. Koko komeus alkaa säpäkästi Chicagon upealla Cell Block Tangolla johdattaen katsojat esityksen teemoihin. Lisäksi vaikkapa Sound of Musicin Do-Re-Mi taipuu oivallisesti erilaisten fetissien esittelyyn ja kehodysforiasta laulaminen onnistuu Loreenin viitoittamalla tiellä.

Tunnelma on iloinen ja lempeä. Vaikka taustalla on kipeitä asioita ja yhteiskunnan asettamia rajoittavia raameja kritisoidaan, on päällimmäisenä nauru ja huumori. On miellyttävää, että tällainen cis-heterokin saa olla osana tätä juhlaa ja löytämässä samaistumisenkohteita. Perheethän meillä on kaikilla omanlaisemme.

Lisäesitykset 13. ja 14.1., klikkaile itsesi äkkiä lipuille!

Kiitokset Kantanäylle kutsuvieraslipuista esitykseen.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Kauhu on minulle verrattain vieras fantasian alalaji, mutta tutun kirjailijan kanssa uskaltaa lähteä kokeilemaan. Katri Alatalon Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016) kuljettaa lukijan Talvilaakson ja Kesäsaarten maahan. Novelleissa hahmot lähtevät matkalle tai kohti kuolemaa, aikuistuvat ja joutuvat kohtaamaan mielen synkimpiä puolia. Tarinoita on kymmenen, osa niistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Portti- ja Usva-lehdissä. 

Talvilaakson ja Kesäsaarten ollessa tuttuja on tarinoihin helppo heittäytyä. Ne osaa sijoittaa jonkinlaiseen kontekstiin, ajatella tuntevansa maaperän. Tuntuu tosin myös siltä, että uppoutuminen onnistuisi myös ilman Mustien ruusujen maa -trilogian lukemista. Tarinat eivät ole jatko-osia eivätkä niissä täten esiinny samat henkilöt.

Kauhun sävyt kulkevat mukana novelleissa, toisissa lähempänä pintaa ja toisissa synkissä syvyyksissä. Kaltaiselleni kauhunvierastajalle tarinat olivat sopivan pelottavia, joten suurkuluttajille novellit eivät välttämättä tuo suurta jännitystä. Luin tarinoita hitaasti yhden illassa, pitemmät useammissa pätkissä. Nukkumaan uskalsi mennä, mutta välillä tarinat hiipivät uniin ja jäivät myös ajatuksiin pitemmäksi aikaa.

Alatalo kirjoittaa laadukkaasti ja monipuolisesti. Tarinat ovat erilaisia, puutumaan ei pääse. Pidin Alatalon luomista henkilöhahmoista ja tavasta antaa lukijalle aikaa pohtia itse. Omia suosikeitani olivat Talviyön tarina ja Tee minulle syksy, niistä ovat jääneet vahvimmat tunnemuistot. Erityisesti Talviyön tarina hiipi luihin ja ytimiin kylmyydellään ja näyttämällä ihmisluonnon itsekkyyden.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle. 

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Vaskikirjat, 2016. 302 s.

Kansi: Jarno Kantelinen

Matthew Quick: Love May Fail

Loppuvuottani kirjojen kanssa kuvaa hyvin se, että lainasin paljon kirjoja ja keskittymiskyky oli koetuksella. Huojuvien lainauspinojen jatkoksi hamstrasin bestseller-hyllystä Matthew Quickin Love May Failin, sillä olin pitänyt kirjailijan Silver Linings Playbookista. Lisäksi lieveteksti oli niin omituinen, että kiinnostuin.

Portia Kane toteaa, että elämä petollisen pornomogulimiehen kanssa saa riittää, pakkaa laukkunsa ja muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa hamstraajaäitinsä luo. Elämänmuutoksen avuksi hän aikoo värvätä entisen kirjallisuudenopettajansa herra Vernonin, joka on jättänyt työnsä oppilaan moukaroitua tämän sairaalakuntoon. Jos Portia onnistuu pelastamaan herra Vernonin, onnistuu hän varmasti kääntämään myös oman elämänsä suunnan? Avuksi tähän operaatioon saadaan Chuck, kotikaupungin kasvatti ja entinen narkkari, joka rakastaa siskonpoikaansa yli kaiken ja haluaa päästä opettajaksi herra Vernonin viitoittaman esimerkin mukaan. Kertojiksi pääsevät vuorotellen Portia, herra Vernon, tämän nunnaäiti (!) ja Chuck.

Sekavaa? Lähtökohtaisesti kyllä, lopulta ei. Vaihtuva kertojaratkaisu toimii tämän kirjan kohdalla hyvin ja aukot saa kukin täyttää päässään itse. Silver Linings Playbookin tapaan myös tässä teoksessa kipuillaan, kärsitään mielenterveydellisistä ongelmista ja haetaan elämänmuutosta.

Oikeastaan tämä kirja oli kuitenkin aika typerä. Sen hahmot ovat pääosin omituisia, tuntuvat rikkovan jonkinlaisia todellisuussäännöksiä ja ovat kirjallisiksi hahmoiksi jotenkin liian täydellisiä. Toisaalta epävarmuudessaan ja rikkinäisyydessään he ovat myös sympaattisia, halusin lukea tarinan loppuun ja tietää epäonnistuuko rakkaus vai voiko sillä sittenkin saada jotain hyvää aikaan. Tästä kirjasta tuli hyvä mieli.

Matthew Quick: Love May Fail
Picador UK, 2015. 416 s.

Lavalta: Rock of Ages (Turun kaupunginteatteri)

Drew (Mikael Saari) ja ihanat tanssitytöt. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rakkaudentäyteinen ylistys kasarille

Ah, kasari. Aikakausi on jättänyt jälkeensä upeita biisejä ja ison määrän nostalgiaa, joka iskee myös tällaiseen kasarin lopussa syntyneeseen. Silti Rock of Ages on riskialtis musikaali. Sen höpöinen juoni ja jukebox-meininki voisivat johtaa kammottavaan ja muoviseen tuotteeseen, mutta Turun kaupunginteatteri on tuottanut lavalle energiaa ja riemua tihkuvan musikaalin rakkaudesta kasariin.

Los Angeles, Sunset Strip ja viskibaari. Kaikki haluavat tähdiksi ja vaikka vain harvat onnistuvat, ovat myös aloitteleva rokkikukko Drew (Mikael Saari) ja näyttelijänurasta haaveileva Sherrie (Anna Victoria Eriksson) saapuneet paikalle. Kultakausi on kuitenkin jo lopuillaan ja Sunset Stripiä ollaan repimässä tehokkaamman kaupunkisuunnittelun tieltä. Voidaanko kaupunginosa baareineen vielä pelastaa? Voiko tähteysunelman vuoksi antaa pois omat periaatteensa? Ja niin, onnistuvatko nuoret rakastavaiset setvimään tiensä typerien väärinkäsitysten läpi?

Musikaali suhtautuu tarinaansa lempeällä huumorilla alkumetreiltä asti. Kertoja Lonny (mainio Aki Louhela) heittää milloin mihinkin väliin "avuliaita" huomautuksiaan ja kaiken lisäksi tällä taisi olla yllään ainakin neljä erilaista camel toe -vitsipaitaa. Oikeastaan olen eniten hämmentynyt näistä vitseistä. Ne eivät ole erityisen nokkelia tai hyviä, mutta kun koko näyttelijäkaartilla on käytössään erehtymätön ajoitus ei niille voi olla nauramatta. Suosikkini oli kuitenkin Erikssonin ihana Sherrie, niin säpäkkä luonteeltaan ja lauluissaan ensiluokkainen.

Huikea Anna Victoria Eriksson Sherrienä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Laulut sujuivat muiltakin juuri niin kuin pitää. Ville Vihkon kapellimestaroima bändi rymäyttää ilmoille rock-klassikon toisensa jälkeen eikä ilahduttavan poistumismusiikin aikana voi lähteä kun viimeinen kitarasoolo nyt vain on kuunneltava. Näin kuukausi katsomisen jälkeen biisilistasta nousevat kirkkaimmin mieleen toisen näytöksen Any Way You Want It tanssityttöineen ja Pat Benatarin huikea Hit Me With Your Best Shot, jonka aikana nähtävät Tuukka Raitalan moovssit ovat aivan omaa luokkaansa. Rispekt.

Kokonaisuutena Rock of Ages on ihanan juustoinen sekasotku silmiäsärkeviä kasariasuja (Tuomas Lampinen), savuista viskibaaritunnelmaa neonvaloineen (Teemu Loikas) ja kitarasooloja. Viimeisen biisin aikana olin aivan tiloissa. Miten tämä voi olla näin hyvä! Ja näin typerä! Ja näin hyvä! Jo väliajalla mietin, että tämä musikaali on ihmeellinen. Sekopäinen ja tavallaan täysin turha, mutta silti tällä tavalla tehtynä täyttä kultaa. Don´t Stop Believin', drop the mike.

Ilokseni voin todeta, että musikaali sai lisäesityksiä vielä tammikuulle joten tätä ehtii vielä katsomaan. Dress- ja sing-along-näytöskin on 21.1.!

Matti Kosonen & Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä

Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. Matti Kososen ja Heidi Ruotsalaisen Agenttikoulun naiset lupaa antaa naisnäkökulmaa suomalaiseen sotahistoriaan, mutta ei mielestäni lunasta tätä. Toki teoksessa käsitellään monipuolisesti ja paikoin turhankin yksityiskohtaisesti tiedustelusodankäynnin tapahtumia, mutta otsikon naiset jäävät harmillisesti miesten edesottamusten alle.

Kirjan kuvaa tapahtumia jatkosodan aikana keskittyen Suomen armeijan tiedusteluyksiköiden Osasto Kuismasen ja Osasto Raskin toimintaan. Tiedustelupartioita lähetettiin suuntaan jos toiseen, agentteja värvättiin ja radiosanomia kuunneltiin. Vastavakoilun uhka oli jatkuvasti läsnä, mutta riskejä oli otettava. Naiset olivat osastoilla kirjan mukaan töissä lähinnä sanomien puhtaaksikirjoittajina, tai tällainen kuva ainakin minulle jäi. Vasta kirjan lopussa tutustutaan lyhyesti natsi-Saksaan varsinaiseen vakoilukoulutukseen lähteneiden naisten tarinoihin.

Suurin osa teoksesta keskittyy erilaisten vakoiluoperaatioiden kuvaukseen ja osastojen hierarkiaan. Naiset lempinimineen vaikuttavat taustalla kirjoittaen raportteja, rakastuen milloin kehenkin ja keksien milloin minkäkin laisia huvituksia asemapaikasta riippuen. Kirjan mainostama naisnäkökulma jää aivan liian pieneksi, olisin ollut kiinnostunut kuulemaan heidän tekemästään työstä tai taustoistaan enemmän. Sen sijaan pääsin lukemaan lukuisia henkilökuvia miespuolisista osastojen toimintaan olennaisesti liittyneistä hahmoista ja heidän operaatioistaan.

Luettavuudeltaan Agenttikoulun naiset ei myöskään ollut ihmeellinen, ainakaan jos sitä selasi puhelimen näytöltä. Vuosiluvut vilisivät silmissä ja välillä en ollut aivan varma asioiden tapahtumajärjestyksestä. Tekstin lomaan sijoitetut valokuvat olivat kuitenkin kiinnostavaa katseltavaa ja toivat kirjan lähemmäs todellisuutta.

Kiinnostava teos tämä kyllä oli, suomalaisesta tiedusteluorganisaatioista en olekaan aiemmin lukenut. Tarkemmin jäsenneltynä tämä olisi voinut olla oikein hyvä tietokirja, nyt se toimi minulle lähinnä kiinnostuksen herättäjänä muttei jättänyt selkeää kokonaiskuvaa ajan tapahtumista.

Helmet-haasteesta (vuosi 2016) kuittaan tällä kohdan historiasta kertova tietokirja.

Matti Kosonen ja Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä
Tammi, 2015. 285 s.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kyl mää Heli Laaksosen tierän vaikken ole kai mitään runokokoelmistaan koskaan kokonaisuudessaan lukenut. Enkä kyllä osaa lounaismurrettakaan, joten jätettäköön se sikseen. Sen sijaan voinen sanoa, että nyt olen lukenut Laaksosen komediallisen kaunokirjan Sylvia, Tuija ja laulava patja kokonaisuudessaan ja pitänyt siitä kovin.

Tuija täyttää seitsemänkymmentä mutta ei halua juhlia, ainakaan perhesellaisia. Pakomatkalle lähdetään nuorisoseurantalon lavalle parhaan ystävän Sylvian kanssa, samalla suunnitellaan seuran satavuotisjuhliin runokavalkadia. Toivottu on esitettävän Heli Laaksosta, ketäs muutakaan. Siinä sitten suunnitellaan, runoja luetaan ja puhutaan kaikesta maailman ja taivaan väliltä, autoista, miehistä, kuolemasta ja Edam-juustosta.

Kirja on läpeensä lämminhenkinen. Sylvia ja Tuija ovat omanlaisiaan persoonia, toinen räväkämpi ja toinen systemaattisempi, mutta silti parhaita ystäviä. Lukiessa tulee olo kuin itsekin pääsisi vinkuvalle ilmapatjalle köllimään ja puhisemaan santpaulioille.

Teoksesta on tulossa myös kamarinäytelmä ja uskon että se sellaiseksi taipuu mainiosti, etenkin jos ja kun näyttelijöinä on sellaisia ihmisiä jotka saavat Sylvian ja Tuijan kukoistamaan. Vanheneminen kun ei näille naisihmisille ole mikään syy lopettaa elämistä, höpsis sentään, ihan hyvin voi hankkia vaikka uuden auton. Ja lopulta todeta että on se perhekin ihan kiva, silti.

Että jos hyvää mieltä kaipailee, niin tässä on sellainen kirja. Ei ole pituudella väsytetty, tahti on lupsakka ja raskaaksi ei ruvet, lounaismurrettakin ymmärtää vaikka ei mitään murretta kunnolla puhukaan. Syrän tähän.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä, 2016. 95 s.