Kyl mää Heli Laaksosen tierän vaikken ole kai mitään runokokoelmistaan koskaan kokonaisuudessaan lukenut. Enkä kyllä osaa lounaismurrettakaan, joten jätettäköön se sikseen. Sen sijaan voinen sanoa, että nyt olen lukenut Laaksosen komediallisen kaunokirjan Sylvia, Tuija ja laulava patja kokonaisuudessaan ja pitänyt siitä kovin.
Tuija täyttää seitsemänkymmentä mutta ei halua juhlia, ainakaan perhesellaisia. Pakomatkalle lähdetään nuorisoseurantalon lavalle parhaan ystävän Sylvian kanssa, samalla suunnitellaan seuran satavuotisjuhliin runokavalkadia. Toivottu on esitettävän Heli Laaksosta, ketäs muutakaan. Siinä sitten suunnitellaan, runoja luetaan ja puhutaan kaikesta maailman ja taivaan väliltä, autoista, miehistä, kuolemasta ja Edam-juustosta.
Kirja on läpeensä lämminhenkinen. Sylvia ja Tuija ovat omanlaisiaan persoonia, toinen räväkämpi ja toinen systemaattisempi, mutta silti parhaita ystäviä. Lukiessa tulee olo kuin itsekin pääsisi vinkuvalle ilmapatjalle köllimään ja puhisemaan santpaulioille.
Teoksesta on tulossa myös kamarinäytelmä ja uskon että se sellaiseksi taipuu mainiosti, etenkin jos ja kun näyttelijöinä on sellaisia ihmisiä jotka saavat Sylvian ja Tuijan kukoistamaan. Vanheneminen kun ei näille naisihmisille ole mikään syy lopettaa elämistä, höpsis sentään, ihan hyvin voi hankkia vaikka uuden auton. Ja lopulta todeta että on se perhekin ihan kiva, silti.
Että jos hyvää mieltä kaipailee, niin tässä on sellainen kirja. Ei ole pituudella väsytetty, tahti on lupsakka ja raskaaksi ei ruvet, lounaismurrettakin ymmärtää vaikka ei mitään murretta kunnolla puhukaan. Syrän tähän.
Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle.
Kynälä, 2016. 95 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.