Lavalta: Veitsenterällä (Vesa Purokuru/Cirko)

Kuva: Eemeli Nättinen

Ilmaan heitetyt toiveet

Helmikuussa kirjoittaminen oli vaikeaa. Osin se johtui siitä, että moni nähty esitys ui jonnekin ihon alle, sai herkistymään niin paljon että sanoja ei löytynyt. Yksi tällaisista oli Vesa Purokurun Cirkossa nähty sooloesitys Veitsenterällä, tarina miehestä joka lähti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan epäonnistumista ja luopumista.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessä esityksen jälkeen oli kaiken kattava inhimillisyys ja ihmisen rajallisuus. Monologissaan Purokuru käy läpi elämänsä käännekohtia, pohtii omaa uraansa taiteilijana, sitä kuinka homma äkkiä vain lähti vaikka perhe vähän katsoikin alta kulmain isän uutta harrastusta. Yrittänyttä ei silti laitettu, vaan harjoitteleminen jatkui ja repertuaariin tuli uusia temppuja. Lisäpuhtia haettiin milloin koti- ja milloin ulkomaisilta kursseilta. Tutuksi tulivat tasapainoilu, ilma-akrobatia ja onpa esitykseen hiottu huolella myös hurja koripallo-ottelu, jossa päättäväinen hyökkääjä heittää korinsa yksipyöräisellä ajaessaan.

Esitys ei ehkä sinänsä huimaa päätä kuin jotkin sirkusteokset eikä sen tarvitsekaan, 54-vuotiaan keho kun ei yleisesti ottaen taivu kaikista henkeäsalpaavimpiin temppuihin. Ihailua ne silti herättävät jongleerauksesta köysiakrobatiaan, hyvä jos omissa käsissä pysyy kerrallaan kaksi heiteltävää esinettä ja niidenkin tulisi olla pyöreitä. Esitys kuitenkin muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Toki reisilihas saattaa toisinaan revetä ja tavallisesti epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä, mutta senkin kanssa voi elää.

Veitsenterällä on matka kasvusta, isyydestä, harjoittelusta, kivusta ja suurista toiveista, valosta joka näyttää tietä. Se ei ole esitys, joka jää mieleen vain teknisesti kauniina vaan myös sydäntä lämmittävänä hetkenä. Kiitos Vesa Purokuru tästä kurkistuksesta taiteilijan sieluusi, kiitos epäonnistumisen askeleista, tiskiharjoista, ylävitosista.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta esitykseen.