Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai oikeastaan ladulle tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden ja saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.