Lavalta: What Will Have Been (Circa)

Kuva: Andy Phillipson

On vaikeaa koskettaa toista ihmistä aidosti

Circan What Will Have Been oli todellinen helmi. Cirko-festivaalilla nähty australialaisen nykysirkusryhmän esitys vei minut pohtimaan ihmissuhteita ja aidon kosketuksen haastavuutta. Lavalla kolme esiintyjää liikkuvat yhdessä ja erikseen, kehot toisiaan vasten paiskautuen, juuri toisensa ohittaen ja lopulta syleilyyn vaipuen.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö sopii hyvin esitystilaksi. Se on riittävän intiimi ja samalla myös avoin, seinillä tai katossa ei ole esityksestä harhauttavia elementtejä. On vain lava, esiintyjät ja muutama sermi. Pelkistetty ilme sopii tunnelmaan. Puvustus on mustavalkoinen, sirkusvälineetkin hillityn värisiä kuten tavallista. Vaikka lavalla tapahtuu liikkeellisesti paljon, koen eniten pääni sisällä. Esitys ei sorru pelkkään hurjaan temppuiluun, vaan malttaa antaa liikkeelle aikaa ja saa minut keskittymään.

Lavalla nähdään sirkustaiteilijoina upeat Lauren Herley, Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian. Jokaisella on selkeästi oma osaamisalueensa, kellä köysi ja kellä trapetsi tai akrobatia, mutta olennaisinta on yhteispeli. Suurinta osaa liikkeistä ei voisi tehdä, ellei luotto vastapariin olisi täydellinen. On uskallettava syöksyä, antautua. Liikettä täydentää viulisti Lachlan O'Donnellin musiikki. Klassisen musiikin sävelien lisäksi kuullaan elektronista musiikkia ja tässäkin yhdistelmä toimii.

Kuulostaa ehkä elitistiseltä, mutta eniten minua häiritsivät esityksessä väliaplodit. Ymmärrän ne toisaalta, esiintyjien kehot pystyvät huimaaviin suorituksiin ja yhteispeli on hengästyttävää. Minun keskittymiseni taputtaminen kuitenkin rikkoi, olisin halunnut pysytellä esityksen keskittyneessä tunnelmassa ja taputtaa hurjasti sitten lopussa kuten toki teinkin.

What Will Have Been oli yksinkertaisesti kaunis esitys. Se ei kosiskele hurjilla tempuilla tai vitsaile, vaan keskittyy nimenomaan tarkkaan liikkeelliseen ilmaisuun ja mahdollistaa vapaan assosioinnin. Tässä teoksessa tiivistyi paljon siitä, mistä nykysirkuksessa niin kovasti pidän.

Lavalta: Pessi ja Illusia (Pirjo Yli-Maunula / Cirko)

Kuva: Pekka Mäkinen

Satumetsä kumisee ja rapisee

Tämän vuoden Cirko-festivaali on täyttä vauhtia käynnissä ja sen myötä Helsingissä nähdään vierailuesityksiä maailman eri kolkista. Ei tule silti unohtaa kotimaista nykysirkusosaamista, sillä yksi festivaalin kiinnostavimpia vierailuja minulle oli oululaisen Pirjo Yli-Maunulan ja työryhmän teos Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkosadusta ponnistava esitys on suunnattu lapsiyleisölle ja viehättää visuaalisuudellaan ja ilmavuudellaan.

Tarinan keskiössä ovat menninkäinen Pessi ja keijukainen Illusia. Illusia laskeutuu omasta maailmastaan metsään ja tutustuu siellä Pessin kanssa erilaisiin olentoihin. Osa metsän asukeista on ystävällisiä, toiset taas vaarallisia. Ystävien avulla vaikeuksista kuitenkin selvitään ja lopussa lavalle laskeutuu rauha.

Noin tunnin pituinen satuesitys on viehättävä matka Kokon luoman tarinan siimekseen. Alkuperäistä kerrontaa ei tosin seurata orjallisesti, vaan Yli-Maunulan työryhmä pikemminkin tulkitsee sitä viitteellisesti. Olennaiset, tarinasta monelle varmaankin muistuvat elementit kuten hämähäkkien viemät siivet ja talvella liikkuva Valkoinen Kuolema on kyllä säästetty tähänkin versioon.

Esityksen lavalla nähtävä työryhmä koostuu tanssijoista (Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi), sirkustaiteilijoista (Sanna Vellava, Katja Korström) ja muusikoista. Osaamisen laajuus näkyy kiinnostavana lavatoimintana. Ilma-akrobatiaa nähdään niin rengastrapetsilla, liinalla kuin köydessäkin ja tanssillinen ilmaisu lattiatasossa on hienoa katseltavaa. Temput ovat näyttäviä, mutta palvelevat silti tarinan kuljetusta eikä niillä haeta yksittäistä vau-efektiä vaan pidetään pikemminkin yleisö tiukasti satumaailman pyörteissä.

Äänisuunnittelija Aake Otsalan ja muusikoiden Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela luoma äänimaisema on kiinnostava. Soittimina käytetään paljon puisia puhaltimia, mutta myös esimerkiksi pahviputkia, pulloja ja nauhalta kuullaan muun muassa koivuklapiksylofonia. Tunnelma on maaginen. Pirjo Valisen lavasteet ja puvustus hivelevät silmää: hahmot on luotu tyylitellen ja kimalteleva satumetsä saa kontrastia puvuista, joissa on käytetty materiaalina muun muassa paperia. Valkoisen Kuoleman ja Illusian kamppailussa käytettävä paperista valmistettu liina on myös ehdottomasti yksi esityksen näyttävimpiä visuaalisia elementtejä hurjuudessaan.

Omaan makuuni esityksessä olisi ollut voinut olla vielä enemmänkin hurjuutta alkuperäisteosta noudattaen, mutta toisaalta ymmärrän tietynlaiset pehmennykset lapsiyleisöä silmällä pitäen. Jännittävää katsomossa joka tapauksessa oli. Kokonaisuutena Pessi ja Illusia oli kaunis matka mielikuvitukselliseen metsään ja sen asukkaiden elämään, jossa sekä kamppaillaan olemassaolosta että ehditään nauttia hetkestä.

Kiitokset pressilipusta Cirkolle. Festivaali jatkuu vielä tämän viikon ajan.

Feminismiä, feminismiä! Ja Ruskeita Tyttöjä!

Erinäisten mutkin kautta sattui keväästä tulemaan sellainen jonka aikana luin useammankin feministisiä esseitä sisältävän teoksen. Roxane Gayn Bad Feminist saatiin juuri julki myös suomeksi, Koko Hubaran Ruskeista tytöistä on kehukohuttu puoli kevättä ja Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä onnistui aiheuttamaan pienen uutismyrskyn, kun tämä pieni kirja jaettiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Hyviä teoksia kaikki tyynni.

Roxane Gayn Bad Feminist oli yllättävänkin tunteita herättävä kirja. Gay kirjoittaa älykkäästi niin feminismistä, naistenvälisestä ystävyydestä kuin Scrabblestakin ja tarjoilee purevia analyysejä erinäisistä populaarikulttuurin tuoreehkoista teoksista. En esimerkiksi tiedä enää, kykenenkö sittenköön lukemaan Kathryn Stockettin The Help -romaania. Tai ehkä nimenomaan pitäisi ja samalla pitää ne analyysikakkulat nenällä, huomata ne ilmeisesti monelta huomaamatta jääneet ongelmat tarinan sisällä.

Tunneskaala lukiessa vaihteli äärimmäisen samanmielisestä nyökyttelystä tuskastumiseen oman kapeakatseisuuden kanssa. Gay ei kuitenkaan syyllistä tai parjaa, vaan nostaa asioita esiin asiallisesti ja perustellen. Lukiessa silti tuntui välillä siltä, että kasvoille lasahti pari omasta valkoisuudesta kipeästi muistuttavaa läpsäystä ja hyvä niin. On terveellistä katsoa asioita välillä toisen näkökulmasta, sellaisesta jota ei voi itse täysin ymmärtää tai kokea mutta jonka tiedostaminen on mielestäni jo hyvä alku. Minä luin tämän englanniksi, mutta kuulemani mukaan vastailmestynyt Koko Hubaran ja Anu Partasen suomennos on oikein mainio ja tuo toivottavasti kirjalle lisää lukijoita.

Adichien vain reilut 40 sivua pitkä kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on kirjoitettu hänen vuonna 2012 TEDxEustonissa pitämänsä puheen pohjalta. Tekstistä tämä puhemaisuus paistaa läpi, sillä koukeroisuuksia ei ole ja osa asioista tuntuu turhan yksinkertaistetuilta. Esimerkiksi kysymys sukupuolten moninaisuudesta on jätetty huomioimatta, kirjassa puhutaan yksiselitteisesti naisista ja miehistä, ja muutenkin kirja tuntuu liian lyhyeltä aiheen laajuuteen nähden.

Pituudessa on toisaalta se etu, että lukemisessa ei kauaakaan mene ja jos nyt ysiluokkalaiset tätä teosta koulussa lukevat niin sivumäärän ei pitäisi olla suuri kynnys. Keskustelunherättäjänä teos myös toiminee hyvin, sillä tartuttavia asioita on monta ja Adichien paikoin jopa hieman provosoiva tyyli kannustaa siihen. Minäkin pääsin keskustelemaan feminismistä ja kirjasta metrossa, kun vastapäätä istuva vanhempi rouvashenkilö kysyi onko tämä se kohuttu kirja ja mitäs se feminismi nyt taas olikaan.

Viimeisenä tästä alussa mainitusta triosta luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja oli myös aivan oivallinen teos. Hubara kirjoittaa tunne-esseissään älykkäästi ja perustellen. Esseissä käsitellään hiphopia, valitettavan arkipäiväistä rasismia, seksuaalista väkivaltaa ja toisaalta myös onnellisuutta äitiydestä, perheestä. Kirja on kirjoitettu ruskealta tytöltä ruskeille tytöille ja siinä puhutellaan usein lukijaa sinuna, mutta tällä kertaa minä en voi olla se sinä. Se oli hyvä juttu se, pidin ratkaisusta, mutta se ei ollut myöskään poissulkeva seikka, teos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Teos myös muistutti minua siitä, että olen valkoisuuteni ja sen tiedostamisen kanssa edelleen epämukavuusalueella. En siis syyllistynyt Hubaran tekstistä, mutta muistinpa taas että minulla on vielä opittavaa. Toisaalta epämukavuusalueella olo on hyvä asia, sillä sieltä kun pääsee lopulta pois rämpimään lienee ainakin piirun verran viisaampi. En nyt ryhdy tässä omia kipukohtiani sen kummemmin avaamaan (nolottaa!), mutta eiköhän tässä olla parempaan suuntaan menossa. Sen tosin sanon, että on ollut tässä muutamana vuonna ollut ilo työskennellä kouluissa, joissa oppilasaines on moninaista ja monennäköistä. Tekee hyvää itselle ja veikkaan että niille oppilaillekin.

Tuntuu, että en kauheasti osaa sanoa tästä kirjasta, siitä on kirjoitettu jo niin monta hyvää tekstiä. Hymyilin, ahdistuin ja ajattelin paljon tätä lukiessani. Hieno ja tärkeä kirja. Että jos näin niin kuin suomalaisena pitäisi yksi näistä kirjoista lukea, niin lukekaa Ruskeat Tytöt ja siirtykää siitä Gayn teokseen. Tarvittaessa lisämausteeksi vielä Adichien puhe.

Roxane Gay: Bad Feminist
Harper Perennial, 2014. 320 s.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014)
Otava, 2017. 45 s.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017. 260 s.

Lavalta: Prinsessa Hamlet (Q-teatteri)

Prinsessa Hamlet (Lotta Kaihua) ja hovineitonsa Horatia (Elena Leeve). Kuva: Pate Pesonius

Prinsessan kruunun murskaava paino

Kirin kiinni kevään kiinnostavia esityksiä ja jonkinmoisella sumplimisella sain kalenteriin mahdutettua vielä Q-teatterin Prinsessa Hamletin. E.L. Karhun viime vuonna julkaistu uusi näytelmä on saanut Tunturikadun näyttämöllä Linda Wallgrenin ohjauksessa komean ja kimaltavan, mutta samalla syvän ja vaikuttavan tulkinnan. Näytelmä ponnistaa Shakespearen tekstistä, mutta kasvaa omaksi teoksekseen prinsessasta, joka ei aio jäädä unohduksiin.

Prinsessa Hamletia ihailevat kaikki. Fanipostia saapuu ja kansa odottaa päivää, jolloin valta vaihtuu äidiltä tyttärelle. Hamlet itse kuitenkin jää usein jumiin kauhun tunteeseen, pelkää, ja silloin auttaa vain ystävä ja hovineito Horatian seura tai liekkien loimu. Kukkulalta voi katsoa merelle ja tuntea elävänsä. Hulluus vie prinsessan Lontooseen, jossa kuorolaulu raikaa mutta rauhaa ei löydy.

Pidän kovasti pääosaroolissa aloittaneesta Lotta Kaihuasta, mutta esitystä katsoessa en ehtinyt edes kaivata häntä. Emmi Parviainen on uskottava Hamlet, veitsenterällä elävä. Ei minua myöskään haittaa, että Parviaisen roolin kuninkaallisena vartiomiehenä oli tullut paikkaamaan yksi suosikeistani, Sanna-Kaisa Palo. Palon vahvaa ääntä kuunteli ilolla myös kertojan roolissa.

Elena Leeve on upea ilmestys itsenäisenä, mutta lopulta ylempiensä tahtoon taipuvana Horatiana. Haukkahansikas kädessään ja maiharit jalassaan hän on kuin nykyajan metsästäjäjumalatar. Leea Klemola on upea synkkäsilmäisenä kuningattarena, Hannu Kiviojan Eno tuo tarvittua keveyttä raskauteen. Eero Ritala puolestaan hämmentää Ofeliona, kompleksisena hahmona jonka serenadi Hamletille on pelottavan koskettava. Lyhyesti sanottuna ensemble on siis loistava.

Ina Saarrisen loihtima lavastus on pelkistetyssä muodossaan toimiva. Taustalla kimaltavat hopeaiset verhot, keskellä kohoavat portaat joita pitkin voi nousta kallioille tai Lontoon maailmanpyörään. Annika Salorannan mustavalkoiset puvut ovat hämmentäviä ja kauniita, erityisesti kuningattaren napakasti istuvat asut loistavat arvovaltaa jota sisällä kipuileva hahmo yrittää itselleen vielä saada.

Huomaan tämän tekstin olevan hyvin ulkopuolelta kirjoitettu, visuaalista näkymää havainnoiva. Tunteita Prinsessa Hamletista onkin vaikea laittaa sanoiksi. Istuin katsomossa kuin lamaantuneena ja katselin katosta leijailevaa tuhkaa, välillä itketti. En tosiaan osaa sanoa mikä tässä näytelmässä oli niin hienoa. Kokonaisvaltaisesti se kuitenkin iski, esityksen jälkeen oli vaikea hengittää.

Esityksiä vielä 13.5. asti. Suosittelen, jos vitkuttelitte laillani. Ikuisuuskiitos Heidille, joka sanoi että kannattaa.

Lavalta: Joharin ikkuna (Metropolia)

Kuva: Saana Volanen

Kurkistus ihmismieleen

Joharin ikkuna on Yhdysvalloissa kehitetty työkalu ihmisen identiteetin hahmottamiseen. Joharin ikkuna on myös Milla Hilkkeen lopputyö Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkinnossa, jossa hyödynnetään edellä mainittua työkalua ja laitetaan katsojat pohtimaan niin omaa kuin toistenkin minuutta. Mitä paljastamme itsestämme toisille, mitä muut näkevät meistä ja mitä mielen syövereissä on piilossa myös meiltä itseltämme?

Esitys tapahtuu neljässä huoneessa, joiden läpi katsojat johdatetaan. Avoimessa huoneessa Sami Ahonen, Anna-Sofia Luoma ja Tiina Salo asettavat itsensä tarkasteltavaksi. Cv:t ovat luettavissa pöydällä, esiintyjät ottavat avoimesti kontaktia ja katsovat silmiin, hakeutuvat arvioitaviksi. Ihmisestä saa paljon tietoa katsomalla ja vaikka googlaamalla, mutta pintaa syvemmälle ei ilman yhteistä sopimusta päästä.

Tanssillisessa sokeassa huoneessa Minna Lund ja Jaakko Perilä johdattavat näkemään asioita, joita itsestä ei ole niin helppo havaita. Muut huomaavat paljon asioita, joiden sanoittaminen ei aina ole helppoa ja se johtaa usein konflikteihin. Vaikka huoneessa ei tarvitse osallistua, saa vain kuunnella kuulokkeista kuuluvia erilaisia äänimaisemia tai puheita, ahdistaa sen tunnelma. Millainen minä olen toisten silmissä?

Kätketty huone on ehdottomasti mielenkiintoisin. Pahvilaatikoilla sisustettu tila on ulkomaailmalta piilossa, sieltä löytyvät ne asiat joita muille ei kerrota. Tarkastelemalla tilaa voi löytää jos jonkinlaisia salaisuuksia, niitä asioita joita kerrotaan vain harvoille tai ei ehkä kellekään. Simo Kuusterän paljas ja rehellinen oleminen huoneessa vaikuttaa. Huoneessa olo saa ajattelemaan myös omia kätkettyjä asioita. Kiinnostavana pidin myös sitä, että vaikkei se ehkä ollut tarkoituksellista kätkettyyn huoneeseen kuuluivat äänet myös toisista huoneista. Ikään kuin voimme tarkkailla sieltä omasta nurkastamme tai laatikostamme elämää ulkopuolella ja päättää, mitä kaikkea päästämme julkiseksi tarkoituksella tai tahtomattamme.

Viimeisessä huoneessa uppoudutaan tuntemattomaan, siihen mitä kukaan ei näe. Oma esitysryhmä on käynyt jo niin tutuksi, että lattian pehmeille tyynyille uskaltaa asettua rennosti, ei tarvitse pönöttää tai esittää. Tunnelma on lempeä, mitään ei tarvitse analysoida tai reagoida muihin. Lopuksi huoneeseen uiva haikala hymyilyttää, pyrstö viuhuu, ehkä tuollainen luukala liikkuu myös omassa päässäni.

Pidin esityksen tarjoamasta lempeästä immersiivisyydestä. Etenkin ensimmäisessä huoneessa kontaktia oli toki myös esiintyjien puolelta, mutta muuten kokemuksen laajuus on paljolti katsojan itse päätettävissä. Voi vain seistä paikallaan ja ihmetellä tai sitten lähteä kulkemaan huoneissa, kurkistaa laatikoihin ja lukea papereita.

Noin tunnin kestävä esitys on miellyttävä kokemus, etenkin kun viimeinen huone on tunnelmaltaan niin rauhoittava. Lopussa kolmen osion aikana suhissut ja analysoinut pää rauhoittuu ja jään katsomaan katon kankaissa vaihtuvia kuvioita, kaloja ja tähtiä. Huoneeseen olisi voinut jäädä pötköttelemään pitemmäksi aikaa ja se tarjosi rauhoittavan lopetuksen kiinnostavalle esitykselle. 

Esitykset Metropolialla ovat valitettavasti jo päättyneet.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: IIRIS (Zero Gravity Company)

Kuva: Heikki Järvinen

Inhimillisyyttä pölyn ja kuoleman maassa

Zero Gravity Companyn uusin teos IIRIS tuo lavalle 17 sirkustaiteilijaa, jotka yhdessä improvisoiden luovat viisi kohtausta pohjaten T.S. Eliotin runosta The Hollow Men. Kohtausten välineet on toki päätetty etukäteen, on vertikaaliköyttä, trapetsia ja rengasta, ja välimerkkejä on matkan varrella, mutta liikemateriaali on uutta niin esiintyjille kuin katsojille.

Tunnelma vaihtelee kohtaus kohtaukselta, mutta intensiteetti pysyy jatkuvasti. Minne tahansa lavalla katsookin näkee jotain kiinnostavaa, kehonhallintaa ja visuaalisesti miellyttävää liikettä. Oikeastaan esiintyjät muodostavat erilaisissa kokoonpanoissaan jonkinlaisen organismin, joka liikkuu kuin yhtenä, osiinsa reagoiden. Värimaailma esityksessä on pölyinen, harmaata ja ruskeaa on paljon, ja silloin on myös helpompi keskittyä kehoihin kun silmä ei harhaile

Esitys ei tunnu improvisoidulta, vaikka se sitä on. Esiintyjät ovat keskittyneitä, hyvin läsnä hetkessä, ja tämä keskittyneisyys vie mukanaan. Ajatus ei pääse harhailemaan muualle. Tunnelma on pääosin jollain tavalla uhkaava, onhan myös esityksen taustalla vaikuttava Eliotin runo synkkä, mutta välillä olen myös liikuttunut. Silmät kostuvat huomaamatta.

Perjantaina Verkatehtaalla järjestettiin keskustelutilaisuus esityksen jälkeen, puhumassa olivat esityksen ohjaaja Reija Tapaninen, esiintyjät ja työryhmän tekniikasta vastaavat jäsenet. Moni puhui siitä, kuinka esityksen aikana omankin kehon valtaa rauha ja keskittyneisyys ja kuinka prosessin aikana on oppinut sietämään myös keskeneräisyyttä ja kokeilua. Sitä ajatusta kannan nyt mukanani, sitä että täällä voi kulkea, kokeilla, liikkua toisiin reagoiden. Joskus syntyy jotain hienoa, joskus vähemmän, mutta yksin kangistuu helposti totuttuun ja turvalliseen.

Omaksi suosikikseni jää esityksen neljäs kohtaus Toivo. Tässä osiossa ei ole välineitä, kehoja vain, jotka eri tavalla tasapainoillen pyrkivät yhdessä kohti jotain. Laumana, laumasta turvaa hakien. Jään katsomaan, kuinka monella eri tavalla ihminen voi tasapainoilla käsillään tai päällään, yhdessä muiden kanssa. Välillä hapuillen, välillä notkeasti nousten ja sieltä laskeutuen.

Poistuessa olo on vaikuttunut ja rauhallinen. Kotimatkalla en oikein jaksa keskittyä kirjaan, ajattelen vain kehoja ja fyysisyyttä. Oli upeaa nähdä niin paljon hyvin hallittua liikettä, joka ei pyri saamaan katsojaa haukkomaan henkeä, vaan laittaa keskittymään, kohdistamaan katseen jalkaan, käteen, kosketukseen.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta ja Sirkusinfolle yhteiskuljetuksen järjestämisestä Hämeenlinnaan.

Lavalta: Macbeth (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Kaatuu ihminen, kaatuu maailma

Kevätkaudella Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Macbeth on kirvoittanut toveripiirissäni niin moninaisia kommentteja, että olihan se lopulta mentävä myös itse katsomaan mistä on kyse. Janne Reinikaisen ohjauksessa ja hänen Eva Buchwaldin kanssa tekemässään sovituksessa tragedia on kokonaisvaltainen. Maailma ja hallitsijat tuhoutuvat ja ihmisen itsekkyys johtaa katkeraan itsetuhoon.

Minulle tämä on ensimmäinen näkemäni kokoversio Macbethistä, joten kiinnostavaa tämä oli siinäkin mielessä. Macbeth palaa voitokkaana sotaretkeltään ystävänsä Banquon kanssa ja he kuulevat noidilta ennustuksen, jossa luvataan Macbethin nousevan kuninkaaksi. Mies ajattelee, että odottaa kohtalon täyttyvän itsekseen, mutta vaimonsa Lady Macbethin painostuksesta Macbeth päätyy tekemään entistä hirveämpiä hirmutekoja, jotka syöksevät tämän hulluuteen ja lopulta tuovat tuhon tullessaan.

Nimiroolissa nähdään oikein mainio ja hulluuden rajoille uskottavasti vaipuva Antti Luusuaniemi. Taisteluparinaan tällä on Katariina Kaitueen lady Macbeth, vahvatahtoinen ja kunnianhimoinen, mutta sielultaan lopulta herkkä persoona. Seppo Pääkkönen on mainio jalat maassa -henkisenä Banquona ja Karin Paciuksen lordi Lennox jäi myös mieleen kiinnostavana hahmona. Näyttelijäensemble on muutenkin kokonaisuudessaan oikein mainio ja osaava.

Esityksen tähtiä minulle olivat kuitenkin Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus. Kliinisen lasisina ja metallisina kohoavat elementit huokuvat kylmyyttä ja luovat hyvän taustan hahmojen sisäiselle kuohunnalle. Simonen puvustus puolestaan on nykyaikaan kumartava muttei hupsutteleva ja sen värimaailma on kiinnostava. Erityisesti lady Macbethin rikinkeltaiset asut ja tehosteet nousevat komeasti esiin. Max Wikströmin valosuunnittelu korostaa hyvin visuaalisia elementtejä ja luo tunnelmaa.

Kuva: Mitro Härkönen

Timo Hietala on säveltänyt esitykseen kiinnostavan äänimaailman, joka viehättää tummuudellaan. Musiikista vastaa monitoimiosaaja Joakim "Jusu" Berghäll, joka kiltissään soittaa lavalla niin kitaraa, rumpuja, saksofonia kuin pianoakin. Kansallisteatterissa on näkynyt nyt ilahduttavan paljon esityksiä, jossa muusikot pääsevät lavalle osaksi esitystä ja tähänkin näytelmään se sopi oivallisesti.

Esityksen ensimmäsitä puoliaikaa tuntui joka tapauksessa vaivaavan jonkinlainen rytminen omituisuus, en päässyt tarinaan siis oikein mukaan ja huomasin lähinnä analysoivani nimenomaan visuaalisuutta. Toisella puoliajalla pääsin paremmin esityksen makuun. Macbeth ja ladynsa vaipuvat vähitellen syvemmälle hulluuteen ja näkevät verta kaikkialla, mutta lopettaa he eivät osaa. Tunnelma tihenee loppua kohden herkullisesti. Harmillisesti hyvin kehittynyt jännite katkaistaan Antti Nylénin näytelmään kirjoittamalla kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisellä puheella, joka pakottaa katsojan ajattelemaan maailman tuhoa ja ihmisen heikkoutta sen edessä. Asia sinänsä on ihan paikkansapitävä ja näytelmään sopiva, mutta tuntui että me katsojat olimme siellä jo ja tässä haluttiin vain varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki, mistä on kyse. Harmillista.

Kokonaisuutena Macbeth on erikoinen kokemus. Visuaalisesti se on upea ja näyttelijät ovat hyviä. Musiikki sopii tunnelmaan. Ensimmäistä puoliaikaa vaivaava hitaus kuitenkin uuvutti ja teemojen selittäminen tuntui hupsulta. Vanhahtava kieli myös tuntui välillä kiistelevän modernin näyttämökuvan kanssa, en tiennyt miten olisin suhtautunut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin esityksen katsomassa, nyt on tämäkin kuningasnäytelmä jonkinlaisena versiona nähty ja ihmetelty.

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (And Everything in Between)

Viime syksynä Lauren Grahamilta ilmestyi hänen toinen kirjansa, jossain määrin omaelämäkerrallinen Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (And Everything in Between). Otsikkoa seuraten kirjassa keskitytään Grahamin näyttelijäuran muotoutumiseen koulun näytelmäprojekteista omituisiin takapuolicastingeihin ja lopulta päätymistä televisiotuotantojen ihmeelliseen maailmaan.

Kirjana tämä ei rehellisesti sanoen ole mikään varsinainen timantti. Graham ei käsittele asioita kovinkaan syvällisesti ja keskittyy nimenomaan kuvailemaan erilaisia työprojektejaan. Niistäkään ei toisaalta paljasteta ihmeellisyyksiä, lähinnä muistellaan hyviä ja/tai unohtumattomia hetkiä. Muutamia pettymyksiä mahtuu toki joukkoon, mutta minkäänlaisia shokkipaljastuksia kirjalta on turha odottaa. Toisaalta lukiessa tulee hyvä mieli ja kiinnostukseni Parenthood-sarjaa koskien nousi, harmi että sitä ei näemmä ole juuri nyt missään suoratoistopalvelussa.

Työasioiden sekaan mahtuu myös muutamia täysin satunnaisia lukuja, kuten Grahamin avautuminen alter egostaan Old Lady Jacksonista, jonka avulla hän käsittelee omia "vanhuuskompleksejaan". Paljon on puhetta myös esimerkiksi Grahamin sinkkuudesta ja sen nostattamasta huolesta lehdistössä, deittailun vaikeudesta showbusiness-maailmassa ylipäätänsä ja toki myös lopulta sen seurustelukumppanin löytymisestä. Söpöä.

Vähän toivon edelleen, että olisin saanut hankittua tämän äänikirjana. Grahamin ääni oli tosin helppo kuulla päässään tätä lukiessa, mutta luulen että paikoin hyvinkin puheenomainen kirja olisi ollut entistä viihdyttävämpi ja toisaalta olisin halunnut kuulla miltä Graham kuulostaa kertoessaan Edward Herrmanista. Itseäni vähän itketti.

Suosittelen teosta Gilmoren tytöt -faneille, myös heille, jotka eivät Year in the Life -jaksoille niin lämmenneet. Ja lisäksi suosittelen Grahamien romaania Someday, Someday, Maybe, joka oli äänikirjana ihanan symppis.

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)
Ballantine Books, 2016. 224 s.

Lavalta: Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri)

Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tomin mies hymyilee, hymyile takaisin

Turun kaupunginteatteri on näyttävästi ajan hermolla tuotuaan lavalle tänä keväänä Reija Wäreen ohjaaman ja koreografioiman Tom of Finland -musikaalin. Loppuunmyytyä esitystä on kehuttu paljon eikä ihme, sillä hymyilevien miesten kavalkadi ilahduttaa. Touko Laaksosen elämän pikkutarkan erittelyn sijaan painopiste on piirrosten maailmanvalloituksessa ja yhteiskunnan seksuaalisessa vapautumisessa, siinä miten liioitellen piirretyt kuvat toivat monille iloa ja ehkä toivoakin elämään.

Tuomas Parkkisen libretto soi Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöörosin sävelin. Suurin osa kappaleista on meneviä ja tarttuvia, iloisia kuten kuuluukin. Musiikkinumerot ovat näyttäviä ja en voi jälleen kerran kuin ihailla Turun ensemblen osaamista tanssikoreografioissa. Miehet heittävät voltteja, nostavat tukkeja, tangoavat tenhoavasti. Väliajalla emme osaa keskustella juuri muusta kuin niistä tukkimiehistä ja väliaikaleivoksen Kakesta.

Olli Rahkosen olen odottanut näkeväni Tom of Finlandin roolissa siitä asti, kun vuonna 2013 olin mukana kuvaamassa traileria silloin vielä tekeillä olevalle TOM-elokuvalle. Rahkosen valinta Touko Laaksoseksi pitää edelleen kutinsa, sillä näyttelijällä on sekä rooliin riittävää karismaa että musikaalilavalle tarvittavaa laulu- ja tanssitaitoa. Rahkosen tulkinta Toukosta on herkkä, mutta intohimoinen. Sympaattinen on myös Tuure Boelius kirkassilmäisenä nahkasaappaisiin ihastuvana nuorena Toukona.

Toukon rinnalla maailmanvalloituksessa kulkevat Kaija-sisko ja elämänkumppani Veli. Kaija-siskon tarina jää musikaalissa hieman irralliseksi, kuin katkeraksi sivujuonteeksi. Toki näytelmäkirjailija Touko Parkkinenkin haastattelussaan myöntää, että Kaijan elämästä ei juuri ole tietoa saatavilla ja siksi tulkintoja on tehtävä. Itseäni kuitenkin jäi vaivaamaan tunnelman täydellinen muuttuminen Kaijan esiin nostavissa kohdissa, tästä henkilöstä olisin halunnut tietää lisää. Joka tapauksessa Anna Victoria Eriksonin tulkitsema Kaija on kiinnostava hahmo ja hänen laulamansa soolo toisessa näytöksessä oli pysäyttävä. Myös Jukka Nylundin Veli jää kaukaiseksi, mutta tulkinta herkästä nuoresta miehestä on kaunis.

Kake (Ville Erola) ja museovieraat. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tarinallisesti esityksen puoliaika on ensimmäistä rikkonaisempi. Sen aikana piirrokset alkavat elää omaa elämäänsä, ne pääsevät gallerioiden seinille ja ihmiset arvioivat niitä (taidetta vai pornoa?), enää ei tarvitse piiloutua ruskeaan paperipussiin. Nahkamiehet ja univormupukuiset machot valtaavat näyttämön mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hymyilyttää. Miesten lisäksi varsinaista silmäkarkkia ovat Jani Uljaksen upeat lavastukset sivistyneestä lapsuudenkodista mainostoimistoon, tukkimetsään ja taivaaseen.

Tom of Finlandista tulee hyvä mieli. Katsomossa huomaa jatkuvasti virnuilevansa upeiden koreografioiden, Ville Erolan upean Kaken tai nerokkaiden lyriikoiden myötä. Parhaita hetkiä on monien kohtausten näyttävyydestä huolimatta on silti se, kun Mika Kujalan esittämä Markus Palin löytää vihdoin palasen onnea kaiken sen kipuilun jälkeen. Turun Tom muistuttaa siitä, että kaikilla on oikeus rakastaa ja löytää se oma juttu ja se on hyvä se.