Lavalta: Macbeth (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Kaatuu ihminen, kaatuu maailma

Kevätkaudella Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Macbeth on kirvoittanut toveripiirissäni niin moninaisia kommentteja, että olihan se lopulta mentävä myös itse katsomaan mistä on kyse. Janne Reinikaisen ohjauksessa ja hänen Eva Buchwaldin kanssa tekemässään sovituksessa tragedia on kokonaisvaltainen. Maailma ja hallitsijat tuhoutuvat ja ihmisen itsekkyys johtaa katkeraan itsetuhoon.

Minulle tämä on ensimmäinen näkemäni kokoversio Macbethistä, joten kiinnostavaa tämä oli siinäkin mielessä. Macbeth palaa voitokkaana sotaretkeltään ystävänsä Banquon kanssa ja he kuulevat noidilta ennustuksen, jossa luvataan Macbethin nousevan kuninkaaksi. Mies ajattelee, että odottaa kohtalon täyttyvän itsekseen, mutta vaimonsa Lady Macbethin painostuksesta Macbeth päätyy tekemään entistä hirveämpiä hirmutekoja, jotka syöksevät tämän hulluuteen ja lopulta tuovat tuhon tullessaan.

Nimiroolissa nähdään oikein mainio ja hulluuden rajoille uskottavasti vaipuva Antti Luusuaniemi. Taisteluparinaan tällä on Katariina Kaitueen lady Macbeth, vahvatahtoinen ja kunnianhimoinen, mutta sielultaan lopulta herkkä persoona. Seppo Pääkkönen on mainio jalat maassa -henkisenä Banquona ja Karin Paciuksen lordi Lennox jäi myös mieleen kiinnostavana hahmona. Näyttelijäensemble on muutenkin kokonaisuudessaan oikein mainio ja osaava.

Esityksen tähtiä minulle olivat kuitenkin Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus. Kliinisen lasisina ja metallisina kohoavat elementit huokuvat kylmyyttä ja luovat hyvän taustan hahmojen sisäiselle kuohunnalle. Simonen puvustus puolestaan on nykyaikaan kumartava muttei hupsutteleva ja sen värimaailma on kiinnostava. Erityisesti lady Macbethin rikinkeltaiset asut ja tehosteet nousevat komeasti esiin. Max Wikströmin valosuunnittelu korostaa hyvin visuaalisia elementtejä ja luo tunnelmaa.

Kuva: Mitro Härkönen

Timo Hietala on säveltänyt esitykseen kiinnostavan äänimaailman, joka viehättää tummuudellaan. Musiikista vastaa monitoimiosaaja Joakim "Jusu" Berghäll, joka kiltissään soittaa lavalla niin kitaraa, rumpuja, saksofonia kuin pianoakin. Kansallisteatterissa on näkynyt nyt ilahduttavan paljon esityksiä, jossa muusikot pääsevät lavalle osaksi esitystä ja tähänkin näytelmään se sopi oivallisesti.

Esityksen ensimmäsitä puoliaikaa tuntui joka tapauksessa vaivaavan jonkinlainen rytminen omituisuus, en päässyt tarinaan siis oikein mukaan ja huomasin lähinnä analysoivani nimenomaan visuaalisuutta. Toisella puoliajalla pääsin paremmin esityksen makuun. Macbeth ja ladynsa vaipuvat vähitellen syvemmälle hulluuteen ja näkevät verta kaikkialla, mutta lopettaa he eivät osaa. Tunnelma tihenee loppua kohden herkullisesti. Harmillisesti hyvin kehittynyt jännite katkaistaan Antti Nylénin näytelmään kirjoittamalla kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisellä puheella, joka pakottaa katsojan ajattelemaan maailman tuhoa ja ihmisen heikkoutta sen edessä. Asia sinänsä on ihan paikkansapitävä ja näytelmään sopiva, mutta tuntui että me katsojat olimme siellä jo ja tässä haluttiin vain varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki, mistä on kyse. Harmillista.

Kokonaisuutena Macbeth on erikoinen kokemus. Visuaalisesti se on upea ja näyttelijät ovat hyviä. Musiikki sopii tunnelmaan. Ensimmäistä puoliaikaa vaivaava hitaus kuitenkin uuvutti ja teemojen selittäminen tuntui hupsulta. Vanhahtava kieli myös tuntui välillä kiistelevän modernin näyttämökuvan kanssa, en tiennyt miten olisin suhtautunut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin esityksen katsomassa, nyt on tämäkin kuningasnäytelmä jonkinlaisena versiona nähty ja ihmetelty.