Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund). Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Tomin mies hymyilee, hymyile takaisin
Turun kaupunginteatteri on näyttävästi ajan hermolla tuotuaan lavalle tänä keväänä Reija Wäreen ohjaaman ja koreografioiman Tom of Finland -musikaalin. Loppuunmyytyä esitystä on kehuttu paljon eikä ihme, sillä hymyilevien miesten kavalkadi ilahduttaa. Touko Laaksosen elämän pikkutarkan erittelyn sijaan painopiste on piirrosten maailmanvalloituksessa ja yhteiskunnan seksuaalisessa vapautumisessa, siinä miten liioitellen piirretyt kuvat toivat monille iloa ja ehkä toivoakin elämään.
Tuomas Parkkisen libretto soi Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöörosin sävelin. Suurin osa kappaleista on meneviä ja tarttuvia, iloisia kuten kuuluukin. Musiikkinumerot ovat näyttäviä ja en voi jälleen kerran kuin ihailla Turun ensemblen osaamista tanssikoreografioissa. Miehet heittävät voltteja, nostavat tukkeja, tangoavat tenhoavasti. Väliajalla emme osaa keskustella juuri muusta kuin niistä tukkimiehistä ja väliaikaleivoksen Kakesta.
Olli Rahkosen olen odottanut näkeväni Tom of Finlandin roolissa siitä asti, kun vuonna 2013 olin mukana kuvaamassa traileria silloin vielä tekeillä olevalle TOM-elokuvalle. Rahkosen valinta Touko Laaksoseksi pitää edelleen kutinsa, sillä näyttelijällä on sekä rooliin riittävää karismaa että musikaalilavalle tarvittavaa laulu- ja tanssitaitoa. Rahkosen tulkinta Toukosta on herkkä, mutta intohimoinen. Sympaattinen on myös Tuure Boelius kirkassilmäisenä nahkasaappaisiin ihastuvana nuorena Toukona.
Toukon rinnalla maailmanvalloituksessa kulkevat Kaija-sisko ja elämänkumppani Veli. Kaija-siskon tarina jää musikaalissa hieman irralliseksi, kuin katkeraksi sivujuonteeksi. Toki näytelmäkirjailija Touko Parkkinenkin haastattelussaan myöntää, että Kaijan elämästä ei juuri ole tietoa saatavilla ja siksi tulkintoja on tehtävä. Itseäni kuitenkin jäi vaivaamaan tunnelman täydellinen muuttuminen Kaijan esiin nostavissa kohdissa, tästä henkilöstä olisin halunnut tietää lisää. Joka tapauksessa Anna Victoria Eriksonin tulkitsema Kaija on kiinnostava hahmo ja hänen laulamansa soolo toisessa näytöksessä oli pysäyttävä. Myös Jukka Nylundin Veli jää kaukaiseksi, mutta tulkinta herkästä nuoresta miehestä on kaunis.
Kake (Ville Erola) ja museovieraat. Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Tarinallisesti esityksen puoliaika on ensimmäistä rikkonaisempi. Sen aikana piirrokset alkavat elää omaa elämäänsä, ne pääsevät gallerioiden seinille ja ihmiset arvioivat niitä (taidetta vai pornoa?), enää ei tarvitse piiloutua ruskeaan paperipussiin. Nahkamiehet ja univormupukuiset machot valtaavat näyttämön mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hymyilyttää. Miesten lisäksi varsinaista silmäkarkkia ovat Jani Uljaksen upeat lavastukset sivistyneestä lapsuudenkodista mainostoimistoon, tukkimetsään ja taivaaseen.
Tom of Finlandista tulee hyvä mieli. Katsomossa huomaa jatkuvasti virnuilevansa upeiden koreografioiden, Ville Erolan upean Kaken tai nerokkaiden lyriikoiden myötä. Parhaita hetkiä on monien kohtausten näyttävyydestä huolimatta on silti se, kun Mika Kujalan esittämä Markus Palin löytää vihdoin palasen onnea kaiken sen kipuilun jälkeen. Turun Tom muistuttaa siitä, että kaikilla on oikeus rakastaa ja löytää se oma juttu ja se on hyvä se.
Myönnän heti alkuun, etten ole musikaalien ystävä, mutta tämä esitys jaksoi kiinnostaa loppuun asti. Minäkin kaipasin lisää Kaijaa ja ehkä säröisyyttä, mutta viihdyttävä esitys oli. Ja sitten raikasta olis se, että esitys oli "gay" sanan kaikissa merkityksissä.
VastaaPoistaMinäkin tykkäsin! Olen kauhean kranttu teatterissakäyjä, mutta tästä pidin.
VastaaPoistaKaijan osuutta minäkin vähän ihmettelin, että miten se oli niin kauhean traaginen, mutta ehkä se sitten oli. Siinä esityksessä missä minä kävin, yksi Kaijan sooloista meni vähän plörinäksi, tanssin ja laulun synkka ei ihan toiminut, mutta muuten kaikki oli ihan upeaa.
Varsinkin tukkilaiskohtaus, meinasin revetä riemusta, niin hauska se oli!