Lavalta: Neljä (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Ylioppilasteatteri

Sirpaleita ja välähdyksiä maskin takaa

Ylioppilasteatteri tuotti kesällä Kesäyön unen ohella myös toisen esityksen, off-produktiona toteutetun Neljän. Neljä on Saban Ramadanin omaelämäkerrallinen esikoisohjaus, joka pureutuu perheen sisäisiin valtasuhteisiin, ulkopuolisuuteen ja meille asetettuihin rooleihin. Tummasävyinen esitys ei päästänyt helpolla, vaan jäi kytemään mielen perukoille.

Neljästä on ollut todella vaikea kirjoittaa ja tämäkin teksti on lojunut luonnoksissa heinäkuun lopusta asti. Osittain tähän vaikuttaa teoksen vahva omaelämäkerrallisuus: miten kommentoida toisen elämää, etenkin kun sattuu tuntemaan ohjaajan? Toisaalta esitys myös tunkeutui ihon alle sanattomana tunteena, jätti hieman epämukavan olon.

Oikeastaan esitys sai minut ajattelemaan muistoja ja sitä, miten omaa elämäämme selostamme tai yritämme jäsentää. Vaatii nähdäkseni erikoislaatuisia aivoja, että voisi kertoa täysin värittymätöntä objektiivista tarinaa elämästään. Kaikki on välähdyksiä ja sirpaleita, muistot vääntyvät ja muuttuvat joksikin muuksi, tarinaksi jonka itse kestämme. Itse ainakin näen itseni äärimmäisen epäluotettavana kertojana omasta elämästäni, vaikka kokemukset itselle ovatkin täyttä totta ja toimivat rakennuspalikoina omaan itseen.

Yhtä kaikki esitys oli vaikuttava. Nelihenkinen ensemble (Fikrete Miftari, Marius Laiho, Saban Ramadani ja Aliisa Rinne) vakuuttaa intensiivisellä esiintymisellään, Rasmus Strandellin valosuunnittelu rajaa tilaa ja nostaa esiin sutattuja silmiä ja epätoivoisia katseita. Taimi Nevaluoman käsikirjoitus on huokoinen, kohtausten väliin tuntuu mahtuvan paljon sanomatta jäänyttä ja kipeää. Kaikkea ei toisaalta tarvitsekaan selittää, osaan itse täydentää riittävästi ja ehkä on hyväkin että osa jää hämärän peittoon, en voi olla varma mikä on totta.

Kirjoittaminen tästä tuntuu edelleen vaikealta, mutta usean viikon jälkeenkin esityksen herättämä tunnetila on helppo löytää omasta kehosta. Eturivissä oli helppo sukeltaa ihmissuhteiden katalaan verkkoon ja jäädä sinne jumiin, tuijottaa Rinteen hypnoottisia sumusilmiä ja toivoa parempaa ratkaisua jota ei kuitenkaan tunnu olevan näkyvissä. Komea ja rankka, katsomisen arvoinen, kehosta pois ravisteltava.

Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.

Musta keho, vapaata riistaa? - The Hate U Give ja Between the World and Me

Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus kirjoittaa näistä kirjoista yhteispostausta, mutta näin vain kävi. Luin Ta-Nehisi Coatesin omaelämäkerrallisen ja jossain määrin kirjemuotoisen teoksen pojalleen toukokuussa ja Angie Thomasin The Hate U Given (suomennettu juuri nimellä Viha jonka kylvät) kesäkuussa. Pohtiessani tätä postausta aloin lukea Coatesin teosta uudelleen ja se avautui minulle uudella tavalla, joten tuntui loogiselta laittaa nämä samaan.

Angie Thomasin The Hate U Give on upea nuorille suunnattu kirja ihmisarvosta ja kehon koskemattomuudesta. Teoksen keskiössä on kuusitoistavuotias Starr Carter, joka tasapainoilee kahden maailmansa välillä. Kotona köyhässä naapurustossa Starr tietää, miten eri jengit tunnistetaan ja miten on käyttäydyttävä, jos poliisi pysäyttää. Yläluokkaisessa koulussa on puolestaan huolehdittava siitä, että kukaan ei pidä tätä tietynlaisena kiintiömustana. Maailmat törmäävät, kun Starr viettää aikaa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa ja joutuu todistamaan ystävänsä kuoleman poliisin luodista. Kuolema nousee isoksi uutisaiheeksi ja Starrin on valittava puhuako ääneen illan tapahtumista vai vaientaako omantunnon ääni ja jatkaa vain elämäänsä.

Thomas kirjoittaa mielettömän vahvasti ja tarttuvasti. En oikeastaan osaa kuvailla tätä kokemusta kuin voimakkaaksi. Pitkästä aikaa ahmin kirjan. Järkytyin, koukutuin. Valkoihoisena suomalaisena voi olla, on, vaikea ymmärtää sitä kaikkea painolastia mitä musta keho voi tuoda. Thomas tuo kokemuksen lähelle, saa ymmärtämään enemmän. Loppuvaiheessa kirja tuntuu menevän jo aikamoiseksi mediasirkukseksi, mutta en uskalla väittää sen liioittelevan. Maa on eri, samoin tilanne. Black Lives Matter -uutiset lyönevät Suomeen vain haljuina aaltoina siitä, mitä ne lähtöpaikalla ovat. Joka tapauksessa tämä on aivan hemmetin hyvä kirja uskalluksesta, joukkoon kuulumisen tarpeesta, ylpeydestä omista juurista, lukekaa.

Ja tästä päästään sitten Coatesin kirjaan, joka on oikeastaan kirje hänen teini-ikäiselle pojalleen. Kirjeessään hän käsittelee sitä, millaista on olla musta Yhdysvalloissa silloin kun hän oli nuori, millaista se on nyt. Ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa aikamoisessa laina-ajanpäättymispaineessa ja kirja tuntui kauhean etäiseltä ja vähän vaikealtakin. Thomasin kirjan lukemisen jälkeen homma kuitenkin aukesi ihan uudella tavalla, asiat tuntuivat helpommilta ymmärtää ja sisäistää. Samat historialliset henkilöt ja asiat toistuivat molemmissa teksteissä, nyt ne sai sijoitettua järkevästi jonnekin.

Oikeastaan tämä järjestys lukea nämä teokset oli lopulta parempi. The Hate U Given pystyi ensin edes jossain määrin ajattelemaan fiktiona, mutta Between the World and Me sijoitti sen todellisuuteen. Miksi ihmeessä pitäisi vaatia ihmistä olemaan tuplasti parempi vain ihonvärin perusteella, miten voi olla mahdollista, että autoa ajaessasi on todella paljon todennäköisempää tulla pysäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi vain sen perusteella mitä näytät?

Molemmat teokset ovat siis ehdottomasti lukemisen arvoisia ja aiheuttavat sopivasti aivomyrskyä, suosittelen. Coatesin kirjaa ei valitettavasti saa suomeksi, mutta ainakin HelMetin valikoimista sitä saa englanninkielisenä sekä paperisena että e-versiona.

 Between the World and Me sijoittuu HelMet-haasteessa kohtaan kirjablogissa kehuttu kirja (kiitokset Ompulle, joka kirjoitti tästä teoksesta todella hienosti), The Hate U Give puolestaan täyttää kohdan kirjan nimessä on tunne.

Angie Thomas: The Hate U Give
Walker Books, 2017. 438 s.

Ta-Nehisi Coates: Between the World and me
The Text Publishing Company, 2015. 152 s.

Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.

Miten tanssiesitys rakentuu? - Tarkastelussa Susanna Leinonen Companyn Dreams of Replay

Kohtausharjoitukset tanssisalissa.

Tanssi kiehtoo minua tavattomasti. Se on esitettävän taiteen lajeista minulle edelleen paljon vieraampi kuin teatteri, mutta opettelen sen katsomista koko ajan. Tanssi haastaa minua katsojana paljon enemmän, sillä kerrontatyyli on niin erilainen ja esimerkiksi nykytanssin määrittelyn alle mahtuu mitä moninaisempia teoksia. Minulle ei myöskään ole täysin selvää, miten tanssiesitys rakentuu, joten oli kiehtovaa päästä seuraamaan Susanna Leinonen Companyn syyskuussa tulevan teoksen Dreams of Replay harjoituksia.

Minulle on harrastajateatteripohjalta tuttua se, miten teatteriesitys rakentuu. Tanssin suhteen olen itse tutustunut vain yksittäisten koreografioiden tekemiseen ja silloin ollaan lähinnä rakennettu sarjoja, tietyt liikkeet tietyille iskuille ja se siitä. Dreams of Replayn harjoitusten pohjarakenne tuntui siis tutulta: koreografi tuo tanssijoille sarjat, jotka harjoitellaan, hiotaan liikkeet sellaiseksi kuin ne on ajateltu. Kohtauksia harjoitellessa viilataan ja säädetään, tämä liike terävämmällä aksentilla, miten tuota liikettä voisi muuttaa että siirtymä olisi sulavampi.

Ainakin tässä teoksessa paljon on tilaa myös improvisaatiolle ja työryhmän yhteiselle suunnittelulle. Esimerkiksi osa kohtauksista on rakennettu yhdessä tanssijoiden kanssa näyttämöharjoituksissa Aleksanterin teatterissa, kun koreografioita on päästy työstämään yhdessä valosuunnittelun kanssa lopullisella lavalla. Lisäksi joitain kohtauksia on tehty hahmotyöskentelyn kautta: miten tämä tällainen tyyppi liikkuu, miten nämä tyypit liikkuvat yhdessä. Teoksessa nähdään kaiken kaikkiaan viisi tanssijaa (yläkuvassa Elisa Tuovila, Tiia Huuskonen, Erika Vilander, Sara Kovamäki ja Liisa Pietikäinen). Osalla on takana jo monien vuosien yhteistyö Leinosen kanssa, mutta kaikki ovat työskennelleet joka tapauksessa hänen kanssaan ennen tätä projektia. Kiinnostavaa on myös, että tämä produktio on ensimmäinen Tanssisesonki-hankkeeseen kuuluva sellainen, tavoitteena on siis parantaa freelance-tanssijoiden työskentelyolosuhteita.

Dreams of Replayn suunnittelun kanssa on lähdetty paljolti musiikista. Susanna Leinonen on tehnyt aikaisemminkin yhteistyötä rap-artisti Kasperi Laineen kanssa ja tähän teokseen musiikiksi on otettu sekä aikaisemmista projekteista ylijäänyttä materiaalia että uutta tuotantoa. Myös liikekieleen on voitu lainata osia vanhoista koreografioista ajatuksella miten menneessä tehdyt valinnat voidaan nähdä nykyhetkessä.

Promokuvan tunnelmasta voi vetää viitteitä lopulliseen esitykseen. Kuva: Susanna Leinonen Company

Treenivaatteissa ja tanssisalin kirkkaissa valoissa kohtauksien katsominen on erilaista kuin teatterissa. Liikekieli on kiehtovaa näinkin, mutta mieli yrittää jo tempoa tulkitsemaan miltä sama kohtaus näyttää lavavaloissa tai siten, että ympäristönä ei olekaan peilejä ja tanssitankoja vaan mustat lavasteet.

Puvustuskin vaikuttaa, sillä vaatetusta muuttamalla katse kiinnittyy eri osiin kehoa. Näenkö selän lihakset, jalan liikkeet? Ovatko lahkeet tai hihat lyhyitä? Tässä vaiheessa harjoituskautta puvustus oli suunniteltu jo osittain ja sain nähdä joitain luonnoksiakin. Odotan kiinnostuksella, miltä lopputulos näyttää.

Harjoituksia katsellessa olo oli kuin katsoisi tanssielokuvista tuttua training montage -tyyppistä kohtausta. Liikkeitä hiotaan, välillä unohtuu mitä oltiin tekemässä, sitten korjataan. Haetaan oikeaa asentoa, katsotaan koreografin mallia, yritetään uudelleen. Välillä hajaannutaan harjoittelemaa omaa kohtausta, kun muut työstävät jotain muuta. Palaset ovat vielä hajallaan, mutta kokonaisuus rakentuu koko ajan. Kolmen viikon päästä pitäisi olla valmista ja se kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta teatterikappaleita harjoitelleena siinä ajassa saadaan kyllä systemaattisella työllä ihmeitä aikaan joten varmasti näin on tanssinkin parissa.

Dreams of Replayta esitetään Aleksanterin teatterissa 6.9.-10.9. ja Vantaalla Martinus-salissa 7.11. ja 9.11. Lisäksi teos on mukana Taidetestaajat-hankkeessa. Osia teoksesta on nähtävissä myös ensi viikolla Taiteiden yössä 24.8. muutamassakin kohteessa.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Susanna Leinonen Companyn kanssa. Kiitos koko työryhmälle, että sain olla paikalla harjoituksissa, palataan asiaan syyskuussa!

Pakopelihuumaa Helsingissä

Kuvan lukot eivät liity tapauksiin.

Olen tässä kevään ja kesän aikana onnistunut käymään neljästi pakopelaamassa ja on ollut niin kivaa, että totesin uuden postauksen olevan paikallaan. Viime pelikerrasta onkin jo aikaa, edellisen kerran olen pelaillut vuonna 2014 kun InsideOut oli juuri perustettu Helsinkiin ja pakopelaaminen oli aika uusi juttu.

Toukokuussa kävimme työporukan kanssa pelailemassa Herttoniemessä Running Rabbit Room Escapessa. Teollisuusalueelle sijaitsevan rakennuksen ulkonäön ei kannata antaa pettää, sillä sisältä löytyy runsaasti ja antaumuksella sisustettu pakopelipaikka. Varattuna meillä oli kaksi huonetta, Kitaristin kuolema ja Professorin salaisuus, ja itse pelasin näistä jälkimmäisessä. Tutkimusmatkailijan arvoituksellista katoamista selvittävässä huoneessa oli kivoja tehtäviä ja tilassa mahtui hyvin puuhastelemaan kuuden hengen voimin. Vihjeitä sai tarvittaessa radiopuhelimen kautta, mutta kauhean montaa emme lopulta tarvinneet. Tuntui, että jokaiselle löytyi jotain tekemistä ja tehtävät olivat sopivan vaihtelevia. Innostuksissaan sitä saattoi myös käyttää ratkaisuun hieman omituisia menetelmiä, kun oma kärsivällisyys ei riittänyt oikean apuvälineen etsimiseen.

Erityisplussat Running Rabbitille huoneen kivasta sisustuksesta ja vaihtelevista tehtävistä, isosta muistiinpanotaulusta ja hienoista efekteistä. Huone oli myös sopivan jännittävä, mutta ei pelottava. Kollegat kiittelivät Kitaristin kuolema -huonetta ja sen on arvioinut myös Kulttuurikuurin Meri.

InsideOut Escapessa tuli käytyä sattuman kautta kolme kertaa, mutta mikäs siinä kun huoneet ovat kivoja ja meininki on hyvä. Kerran juhlistimme siellä ystävän synttäreitä ja kaksi kertaa mentiin muuten vain.

Ystävän synttärit juhlittiin Kallion toimipisteen Behind the Freaky Circus show -huoneessa, sillä sinne mahduimme kaikki kuusi juhlijaa kerralla. Taustatarinassa sirkusesityksien aikana katoaa mystisesti katsojia ja pelaajien on löydettävä huoneesta johtolankoja mysteerin selvittämiseksi, sillä poliisi on tapauksen edessä voimaton.

Huoneen tunnelma on jännittävä, sillä sinne kuuluu jatkuvasti ääniä sirkuksen puolelta ja koko ajan jännittää saattaako takahuoneeseen rynnätä vaikka murhanhimoinen klovni jostakin. Säikkyys tarttui, aina kun onnistuimme tipauttamaan jotain lattialle ainakin yksi meistä sai sätkyn. Huone oli haastava, muttei suinkaan mahdoton. Kuusi henkeä oli kuitenkin pelaajamääränä aika paljon, tuntui että ei aivan pysynyt koko ajan kärryillä siitä missä tapahtui ja mitä, mutta toisaalta oli mahdollisuus myös jakaa tehtäviä jos selvitettäviä palasia oli samaan aikaan useampi. Ulos selvisimme lopulta viime tipassa emmekä suinkaan vihjeittä. InsideOutissa vihjeen saa maksimissaan kymmenen minuutin välein ja ne voivat olla joko sanallisia tai kuvallisia tilanteen mukaan.

Kesällä käytimme innoissamme Offerillan pelitarjouksen ja menimme neljän hengen poppoolla testaamaan myös Kalliossa sijaitsevan Nightshift at the Museum -huoneen. Herra Karhu on kutsunut naisystävänsä yöllä yksityiskierrokselle museoon, mutta pomo onkin yllättäen saapumassa paikalle ja pelaajien tehtävänä on selvittää löytyykö turvakameranauhoilta mitään raskauttavaa ja tarvittaessa tuhottava todisteet.

Tämä huone muistutti sisustuksellisesti hieman Running Rabbitin Professorin salaisuutta, olihan molemmissa tiedeteemaa, mutta tehtävät olivat kuitenkin erilaisia. Museossa etenimme paljolti omin voimin, muutamaan kertaan kysyimme kyllä vinkkiä mutta usein tuntui että olimmekin juuri oikeastaan keksineet mistä oli kyse. Tavaraa huoneessa on paljon mikä aiheutti välillä paniikkia siitä että hoksaammeko kaiken, mutta hyvinhän se sitten lopulta sujui.

Haastavuustasoltaan tämän huoneen pitäisi olla samaa tasoa sirkushuoneen kanssa, mutta minun mielestäni tämä oli ehkä hieman helpompi. Tämä seikka saattaa tosin johtua siitä, että tämä huone ei ollut lainkaan pelottava ja säikkymisen sijaan sai keskityttyä olennaiseen eli pulmien ratkomiseen. Neljä henkeä tuntui olevan aika sopivan kokoinen porukka tänne, aikaa meillä jäi lopulta viitisen minuuttia yli.

Viimeisenä matkasimme InsideOutin Vuosaareen pisteeseen hotelli Rantapuistoon, sillä olin onnekkaasti voittanut yhden ilmaisen pelikerran. Tälläkin kertaa meitä oli neljä pelaajaa ja huoneena oli Sensation, Escape to Reality, jota Inside Outin työntekijä oli minulle kovasti kehunut. Pelissä hypätään alitajunnan syövereihin salaiseen huoneeseen, mutta siellä ei luonnollisesti saa viettää tuntia kauempaa jotta oma psyyke ei hajoaisi aivan atomeiksi.

Sensation oli astetta haastavampi huone edellisiin verrattuina. Käytettävää tavaraa oli vähemmän (odottakaapa vain että näette pelin alkutilanteen, siinä meinasi epätoivo iskeä), mutta ratkaistavia pulmia tuntui olevan enemmän tai ne olivat suuritöisempiä. Huoneessa oli muutamia tosi hienoja ja hauskoja oivalluksia pulmien suhteen, osa puolestaan oli teknisesti haastavia ja saimme etenkin eräässä kohdassa tuhlattua aikaa aivan turhaan osittain oman mokan ja osittain itse pulman ehkä turhankin monimutkaisen toteutuksen vuoksi. Mielestämme turha monimutkaisuus vaivasi muutamaa muutakin kohtaa, sillä mieluummin aikaa käyttäisi aivotyöhön kuin mekaaniseen suoritukseen. Huomasinpa myös, että matikkapulman ratkominen paineen alla ei todellakaan ole minun juttuni! Kokonaisuutena huoneen tunnelma oli mukavan mystinen ja vinksahtanut, muttei oikeastaan pelottava.

Emme aivan ehtineet Sensationista ulos aikarajoituksen puitteissa, mutta iloksemme ratkaisimme kuitenkin käytännössä kaikki pulmat joten "epäonnistuminen" ei jäänyt kaivelemaan. Tämä huone toimi neljällä pelaajalla aika hyvin, mutta tilaa kyllä on joten uskoisin kuusihenkisen peliporukan pärjäävän täällä hyvin jos tiimityöskentely toimii.

InsideOut saa erityisplussat työntekijöiden mahtavasta heittäytymisestä rooleihinsa heti pelin alussa. Huoneisiin ei suinkaan mennä vain pelaamaan, vaan taustatarina on oikeasti otettu osaksi elämystä ja vetäisee heti tunnelmaan mukaan. Huoneet on myös sisustettu hauskasti ja kunnianhimoisesti.

Hauskaa siis on ollut ja adrenaliinihumala on ollut joka kerralla taattu. Itse olen aika kunnianhimoinen pelaaja ja olen varoitellut ystäviä jo etukäteen siitä, että voitontahtoani saa tarvittaessa suitsia. Onneksi peliseura on joka kerralla ollut skarppia ja mukavaa (kiitos tyypit!), joten itsekin olen pysynyt pääsääntöisesti aisoissa. Hätähousuilua helpottanee myös se, että Sensationia lukuunottamatta missään näistä huoneista ei ollut esillä kelloa joten aikaa ei tule seurattua paniikinomaisesti vaan keskityttyä itse pulmien ratkomiseen. Peukkua näytän joka tapauksessa näistä huoneista kaikille.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter

Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson

Äänikirjahömppä best

Palasin kesäksi BookBeatin asiakkaaksi ja olen onnellisena kuunnellut ja lukenut palvelusta jos jonkinlaista. Pakko on kuitenkin myöntää, että äänikirjana kuuntelen kaikista mieluiten hömppää ja sitä sieltä onneksi löytyy runsain mitoin.

Olin aikaisemmin vahvasti sitä mieltä, että Sophie Kinsellaa tuskin voi kuunnella muulla kielellä kuin englanniksi. Leena Pöystin lukema Kuka on pomo pisti minut kuitenkin pyörtämään päätökseni. Markkinoinnin maailmaan sijoittuva hupsuttelu kertoo Katie Brenneristä, joka yrittämisestään huolimatta ei onnistu Lontoon kovassa markkinointibisneksessä ja päätyy työskentelemään isänsä ja äitipuolensa vastaperustettuun maatilaluksuslomabisnekseen. Ja siis toki niin, että huiputtaa olevansa vain sapattivapaalla, sillä eihän epäonnistumista kerrota. Vaikeudet alkavatkin viimeistään siinä vaiheessa, kun entinen pomo saapuu perheensä kanssa lomailemaan ja liittyyhän tähän se rakkaustarinakin mutta ei siitä nyt sen enempää. Juoni on jälleen aika ennalta-arvattava, mutta eipä tuo haitannut. Katie on symppis joskin paikoin hieman vatipäinen päähenkilö (ihan oikeasti, joskus voisi kertoa sen totuuden oi kinsellasankaritar) ja kerronta eteni sutjakkaasti. Peukku siis Pöystille lukusuorituksesta ja Kaisa Kattelukselle oivankuuloisesta käännöksestä.

Seuraavaksi meninkin lukija edellä, sillä kiinnosti miten Heljä Heikkinen suoriutuu Sari Luhtasen Linssit huurussa -teoksen lukemisesta. Siinä sukelletaan valokuvauksen maailmaan, sillä Kristiina eli Riki on maailmallakin tunnettu valokuvaaja, joka tekee keikkaa milloin missäkin. Sisilian komennuksellaan Riki tutustuu sattumalta ihanaan mieheen, mutta juttu jää yhden illan rupeamaksi. Elämä heittelee eteen kuitenkin lisää kierrepalloja, kun Rikin Pariisin asunto on yllättäen vallattu ja lakimiehen selvitellessä asiaa Riki lähtee Suomeen viettääkseen aikaa lapsuudenystäviensä Mannan ja Oskun kanssa. Helsingissä Riki joutuu sittemmin pohtimaan suhdettaan niin työhönsä, miehiin kuin ystäviinsä, koskaan kun ei tiedä mitä voi tapahtua. Linssit huurussa oli varsin viihdyttävää siivousseuraa, mutta täytyy myöntää että välillä toivoin pääseväni vähän ravistelemaan Rikiä ja vielä enemmän läpsimään tuota Sisilian matkan miestä. Voi hyvää päivää hei. Mutta hömppänä oikein jees.

Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa osui seuraavaksi silmiin hömppä-äänikirjoja selaillessa ja kirjailijan ollessa tuttu totesin että mikä ettei. Lukijana sattui kaiken lisäksi olemaan Anni Kajos, jota olin edellisenä päivänä kuullut Lahden Uuden kesäteatterin Hyvät siskot -esityksessä, joten tähtien asento vaikutti olevan kohdallaan. Teoksessa Pihla muuttaa Tornionjokilaaksoon mummoltaan perimäänsä mökkiin ja yrittää pohjoisen rauhassa selvittää päätään ja selviytyä täysipäisenä raskausajastaan. Avopuoliso Otto on lähtenyt puolipaniikissa Intiaan joogaamaan, naapurissa asuu vain vanha Arvo ja autoakaan ei Pihlalla ole, mutta kyllä sisukas nainen keinot keksii ja niitä mukavia apumiehiä ja tilanteessa tukevia naisihmisiäkin alkaa löytyä. Ilman erilaisia rakkausdraamoja ei siis tietenkään selvitä. Eniten symppasin kirjassa naapurin Arvoa, siinä oli mainio ukkeli. Pihlan toiminta puolestaan vaikutti paikoin hieman omituiselta ja olipa hän välillä vähän rasittavakin. Kajos joka tapauksessa luki kirjan oikein miellyttävästi ja teos toimi hyvin siivousurakan taustalla, joten suht tyytyväinen peukku tällekin.

Olisikos teillä vielä hyviä äänikirjahömppäsuosituksia?

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (My Not So Perfect Life, 2017)

WSOY äänikirja, 2017. 12 h 11 min.

Lukija: Leena Pöysti

Suomennos: Kaisa Kattelus

Sari Luhtanen: Linssit huurussa

Tammen äänikirja, 2016 (2014). 8 h 36 min.

Lukija: Heljä Heikkinen

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Tammen äänikirja, 2017. 5 h 49 min.

Lukija: Anni Kajos

Voita liput uudenlaiseen oopperaelämykseen Vixeniin - arvonta päättynyt!

Kävipä niin, että sain Koomiselta Oopperalta mahdollisuuden arpoa liput Helsingin Juhlaviikoille tulevaan Vixeniin eli oopperaa, immersiivistä teatteria ja silent discoa yhdistelevään esitykseen. Yhteistyössä lontoolaisen Silent Operan kanssa Helsinkiin tuotava esitys lupaa uudistaa oopperakokemuksen.

Itse olen menossa katsomaan esityksen ennakkonäytöstä ensi viikolla ja odotan kiinnostuksella miten esitys on toteutettu. Janáčekin ooppera Ovela kettu, johon tämä esitys perustuu, ei ole minulle ennestään tuttu, joten yllätyksiä lienee luvassa.

Arvonnan käytännöt

Tässä arvonnassa on mahdollisuus voittaa kaksi lippua ja voittaja saa itse päättää mihin esitykseen ne haluaa käyttää. Esitysajat löytää klikkailemalla ensimmäisen kappaleen linkkiä.

Arvontaan osallistuu kommentoimalla tähän postaukseen miksi juuri sinä haluaisit Vixeniä katsomaan ja lisäämällä kommentin jatkoksi sähköpostiosoitteensa (tätä tietoa käytetään vain siihen, että saan voittajaan mahdollisimman helposti yhteyden heti arvonnan päätyttyä).

Arvontaan voi osallistua 12.8. asti ja arvonta suoritetaan 13.8. klo 12, jonka jälkeen tieto voitosta lähtee voittajalle ja päivitetään tähän postaukseen.

Arpaonnea kaikille!

Arvonnan tulos

Kiitos kaikille osallistujille ja hyville perusteluille, harmi että lippuja ei voi lahjoittaa kaikille!

Arvonta suoritettiin 13.8. virallisten valvojien eli koirien ja puolison läsnäollessa random.orgin List Randomizer -työkalun avulla. Tällä kertaa arpaonni suosi Mannilaista, sähköposti on lähetetty!

Lavalta: Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys (Puotilan kesäteatteri)

Herra Hakkarainen (Karo Lauronen) ja Tarmo Takkula (Mikko Lauronen) valmistautuvat juoksukilpailuun. Kuva: Ingemar Raukola

Paikoillanne, valmiit, teatteriin!

Puotilan kesäteatteri marssittaa jälleen lapsille räätälöityä kesäteatteria Puotilan kartanon mailla. Tällä kertaa lavalla nähdään Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys, joka luonnollisesti perustuu Mauri Kunnaksen loistavaan Suuren Urheilukirjaan. Kirjan hengen mukaisesti esityksessä esitellään erilaisia urheilulajeja humoristisella otteella ja puhutaan liikunnan puolesta hymy huulilla.

Herra Hakkarainen saapuu koulun liikunnanopettajan varasijaiseksi ja yrittää innostaa myös Tarmon kiinnostumaan urheilun saloista. Lajeja kokeillaan niin urheilukentällä kuin olohuoneessakin. Eksoottisiin lajeihin tutustutaan myös yöradiohenkisissä lähetyksissä, joissa radiojuontajamme Masa Marsun avustuksella kertoo katsojille muun muassa painista ja suunnistuksesta. Ja nähdään lavalla myös oma lapsuudensuosikkini Heikki Hämähäkki, tosin ei urheilemassa vaan puuhaamassa jotain aivan muuta.

Näyttelijöitä esityksessä on jälleen kaksi eli edellisiltä vuosilta tutut Karo Lauronen ja Mikko Lauronen urheilevat lavalla Samu Loijaksen ohjauksessa. Karo Lauronen on saanut kunnian vetää yllensä Herra Hakkaraisen sinisen yöpuvun ja pukinsarvet, Mikko Lauronen saa puolestaan poukkoilla enemmän roolista toiseen. Draivi on molemmilla hyvä ja myös esiintyjillä tuntuu olevan esityksessä hauskaa. Sählymailakeihäs lentää komeasti ja ainakin näennäisesti raskaat painot nousevat kevyesti.

Juonellisesti Suuri urheiluesitys ei niinkään päätä huimaa, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Lajiesittelyt ovat hauskoja ja mukaansatempaavia ja myös yleisö pääsee ajoittain osallistumaan. Eniten fiiliksissä vaikuttivat olevan noin eskari-ikäiset katsojat, jotka meinasivat hypätä pois penkeiltään osallistuakseen esitykseen.

Eniten kuitenkin jälleen ihastuin siihen riemuun, jolla Puotilassa tätä lapsille suunnattua kesäteatteria tehdään. Lapsiyleisö otetaan vakavasti ja esitys on laadukas, mutta pilkettä saa silti näkyä silmäkulmassa. Mari Hannin käsialaa olevat lavasteet ja rekvisiitta ovat kieli poskessa väkerrettyjä ja värikkäitä. Ja on siellä hauskaa aikuisellakin, ihan olimme taas katsomossa ilman rekvisiittalapsia ja hyvin viihdyimme.

Suositusikärajaksi esitykselle on lätkäisty 3 vuotta ja kesto on noin 45 minuuttia. Esityksen ehtii vielä nähdä tällä ja ensi viikolla (viimeiset vedot 13.8.), joten kipin kapin teatteriin.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.