Kuva: Ylioppilasteatteri
Sirpaleita ja välähdyksiä maskin takaa
Ylioppilasteatteri tuotti kesällä Kesäyön unen ohella myös toisen esityksen, off-produktiona toteutetun Neljän. Neljä on Saban Ramadanin omaelämäkerrallinen esikoisohjaus, joka pureutuu perheen sisäisiin valtasuhteisiin, ulkopuolisuuteen ja meille asetettuihin rooleihin. Tummasävyinen esitys ei päästänyt helpolla, vaan jäi kytemään mielen perukoille.
Neljästä on ollut todella vaikea kirjoittaa ja tämäkin teksti on lojunut luonnoksissa heinäkuun lopusta asti. Osittain tähän vaikuttaa teoksen vahva omaelämäkerrallisuus: miten kommentoida toisen elämää, etenkin kun sattuu tuntemaan ohjaajan? Toisaalta esitys myös tunkeutui ihon alle sanattomana tunteena, jätti hieman epämukavan olon.
Oikeastaan esitys sai minut ajattelemaan muistoja ja sitä, miten omaa elämäämme selostamme tai yritämme jäsentää. Vaatii nähdäkseni erikoislaatuisia aivoja, että voisi kertoa täysin värittymätöntä objektiivista tarinaa elämästään. Kaikki on välähdyksiä ja sirpaleita, muistot vääntyvät ja muuttuvat joksikin muuksi, tarinaksi jonka itse kestämme. Itse ainakin näen itseni äärimmäisen epäluotettavana kertojana omasta elämästäni, vaikka kokemukset itselle ovatkin täyttä totta ja toimivat rakennuspalikoina omaan itseen.
Yhtä kaikki esitys oli vaikuttava. Nelihenkinen ensemble (Fikrete Miftari, Marius Laiho, Saban Ramadani ja Aliisa Rinne) vakuuttaa intensiivisellä esiintymisellään, Rasmus Strandellin valosuunnittelu rajaa tilaa ja nostaa esiin sutattuja silmiä ja epätoivoisia katseita. Taimi Nevaluoman käsikirjoitus on huokoinen, kohtausten väliin tuntuu mahtuvan paljon sanomatta jäänyttä ja kipeää. Kaikkea ei toisaalta tarvitsekaan selittää, osaan itse täydentää riittävästi ja ehkä on hyväkin että osa jää hämärän peittoon, en voi olla varma mikä on totta.
Kirjoittaminen tästä tuntuu edelleen vaikealta, mutta usean viikon jälkeenkin esityksen herättämä tunnetila on helppo löytää omasta kehosta. Eturivissä oli helppo sukeltaa ihmissuhteiden katalaan verkkoon ja jäädä sinne jumiin, tuijottaa Rinteen hypnoottisia sumusilmiä ja toivoa parempaa ratkaisua jota ei kuitenkaan tunnu olevan näkyvissä. Komea ja rankka, katsomisen arvoinen, kehosta pois ravisteltava.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaVoi, tämäkin olisi ollut mielenkiintoista nähdä! Selkeä omaelämäkerrallisuus on tosin minusta esityksissä usein riskialtista. Pahimmillaan lopputulos voi olla sisäänpäin kääntyvää itseterapiointia, josta muut eivät löydä tarttumapintaa. Parhaimmillaan esitys sitten onkin aidosti erityisen koskettava, kuten ilmeisesti Neljän tapauksessa. :)
VastaaPoistaMeinasin jo kirjoittaa, että kukaan ei voi kertoa täysin objektiivisesti elämästään. Sitten tajusin, että periaatteessa kai voi. Sitä voi luetella elämänsä tapahtumia, ainakin niitä, jotka ovat yleisesti merkittävinä pidettyjä. Heti syvemmälle mennessä mukaan tulee kuitenkin vahva subjektiivinen aspekti.
Saman perheen lapsillahan voi muuten olla täysin erilainen käsitys lapsuudestaan, vaikka he olisivat eläneet sen yhdessä. Muisti on valikoiva ja roolit perheessä ja muissa yhteisöissä erilaisia.
Omaelämäkerrallisuus on haastava laji teatterissa ja kirjallisuudessa, ihan totta. Oman navan kaivelu käy helposti raskaaksi, jos aihetta ei saa tuotua samaistuttavaksi.
PoistaObjektiivisuus tosiaan voisi onnistua tuollaisessa luetteloinnissa, mutta se tuskin olisi kauhean kiinnostavaa katsottavaa. :D