Lavalta: Adding Machine - Erään herra Zeron tarina (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Irti oravanpyörästä kohti tuntematonta

Keväällä kuljin lähes joka aamu samaan aikaan junalla Pasilaan ja nousin kolisevia väliaikaisportaita kymmenien muiden työmatkalaisten kanssa. Nähtyäni teatteri Tuikkeessa näytelmän Adding Machine - Erään Herra Zeron tarina ajattelin näinä aamuina paljon herra Zeroa ja työn toistuvuutta, sitä miten kierrämme niin usein samaa kehää ja jopa ihan viihdymme siinä. Tai viihdymme, kunnes tajuamme, että ehkä tässä elämässä voisi olla muutakin.

Herra Zero on listannut numeroita samassa yrityksessä 25 vuotta valittamatta. Kotona odottava vaimo sen sijaan valittaa senkin edestä tyytymättömyyttään ja miehensä vätysmäistä meininkiä. Elämä menee kuitenkin aivan sekaisin, kun Zeron odottamaa palkankorotusta ei kuulukaan ja iso pyörä niin sanotusti heittää ja huolella. Taakse saavat jäädä niin turvallinen työ kuin kotielämäkin, kun elämälle lähdetään etsimään uutta suuntaa.

Tätä Elmer Ricen kirjoittamaa näytelmää, joka on muuten alunperin vuodelta 1923, ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Kirjoitusvuodestaan huolimatta teksti tuntui todella modernilta ja ajankohtaiselta, toisaalta työelämän ja elämänvalintojen aiheuttamat haasteet ovat aina relevantteja aiheita.

Tuikkeen version on tunnelma on surrealistinen ja mukavan nyrjähtänyt. Näytelmän alkaessa en todella olisi arvannut, mihin kontrolloidusta toimistohelvetistä lopulta päädytään. Steampunk-henkinen puvustus ja tunnelma sopivat esitykseen oivallisesti. Lavastus on Tuikkeelle tyypillisesti pelkistetty, visuaalisuutta haetaan enemmän fyysisen teatterin kautta ja se toimii hyvin.

Esityksen näyttelijät ovat teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun aikuisharrastajia ja jälleen kerran sain ilahtuneena katsella, miten paljon osaamista ja intoa tästä porukasta löytyykään. Esimerkiksi Miika Elmgren esittää herra Zeroa viehättävän pidättyväisesti, toimistotöissä puutunutkin voi yllättää. Kiinnostavin hahmo näytelmässä oli kuitenkin mystinen Shrdlu, jota Ia Nissinen ja Mimmu Korvenpää esittävät yhdessä. Hahmo oli kaksijakoisuudessaan kiehtova ja yllättävä, vähän pelottavakin.

Aplodien jälkeen olin aika pöllämystynyt. Vaikka minulla ei ollut varsinaisesti mitään ennakkotietoja esityksen teemoista, olin yllättynyt kuinka syvällinen tarina oikeastaan olikaan. Mustan huumorin sävyttämä tarina jäi pitkäksi aikaa mieleen pyörimään ja sai pohtimaan sitä, miten paljon me loppujen lopuksi siedämmekään ja miten vaikeaa itsensä oravanpyörästä repäiseminen voi olla.

Malenkiteatterin Vähän niin kuin Alaskassa luottaa tekstin voimaan

Kuva: Joonas Kauhanen

Teatteritarjontaa tutkiessa pienet tekijät jäävät usein isojen jalkoihin ja kaikkea kiinnostavaa ei välttämättä edes tajua etsiä. Itselleni blogi on avannut uudenlaisen ikkunan etenkin pääkaupunkiseudun tarjontaan ja olen tutustunut useampaankin uuteen tekijään. Tällä kertaa kävin tutustumassa Malenkiteatterin uusimman produktion harjoituksiin Kaapelitehtaalla ja juttelemassa työryhmän kanssa teatterin tekemisestä, tekstilähtöisyydestä ja Harold Pinteristä.

Lokakuun puolivälissä saa nimittäin ensi-iltansa Malenkiteatterin rakkaudella valmistettu Vähän niin kuin Alaskassa. Tätä Harold Pinterin tekstiä on tiettävästi esitetty Suomessa aiemmin kahdesti: vuonna 1991 Kajaanin kaupunginteatterissa ja 2010 Turussa Teaterforeningen Gillen toimesta. Malenkiteatterin produktio on joka tapauksessa omanlaisensa, sillä kolmen näyttelijän sijaan lavalla on heitä vain kaksi ja yksi rooli kuullaan ääninauhalta. Lavalla nähdään Sonja Järvisalon ohjauksessa Tiia Rantala ja Nuppu Koivu, äänenä kuullaan Vesa Purokurua. Järvisalo ja Rantala ovat molemmat koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaajia, Koivu puolestaan innostui näyttelemisestä uudestaan aikuisiällä ja on sittemmin käynyt muun muassa lukuisia Teatterikorkeakoulun avoimia kursseja ja etsinyt käsiinsä omien sanojensa mukaan kaikki mahdolliset tanssi- ja teatterialan opinnot.

Ajatus tämän esityksen työstämisestä oli alkanut keväällä 2016, kun Rantala lähti etsimään itselleen sopivaa monologitekstiä tekstityön harjoittelua varten. Tarpeeksi kiinnostavaa monologia ei löytynyt, mutta vastaan tuli Pinterin teksti. Vähitellen suunniteltu sooloprojekti kehittyi esitykseksi, jossa mukana on toinenkin näyttelijä ja hahmoton ääni. Rantalan oli myös alunperin tarkoitus ohjata työnsä itse, mutta kesällä 2017 Järvisalo päätyi ohjaajan pallille. Varsinaista esitystä on työstetty vähitellen tämän vuoden tammikuusta lähtien ja ensi-illan lähestyessä työryhmää tuntuu vähän jännittävän, sillä nyt pitäisi vetää kaikki työstetty yhteen ja saada lavalle priimaa. Välillä harjoituksissa väsyttää ja tuntuu että homma ei suju, mutta into tehdä on kova ja treenien jälkeen koko porukka kertoo produktiosta innoissaan. Fiilikset tuntuvat tutuilta omien teatterijuttujen kautta: ennen ensi-iltaa on kauhea paniikki ja ahdistus, mutta silti sitä tekemistä ei vaihtaisi mihinkään muuhun.

Vähän niin kuin Alaskassa on saanut innoituksensa Oliver Sacksin teoksesta Awakenings, joka kertoo unitautiin sairastuneista. Pinterin näytelmässä nainen, Deborah (Rantala), sairastuu unitautiin ja vajoaa unen ja valveen rajamaille, kunnes lääke viimein löydetään. Koivu esittää näytelmässä Deborahin siskoa Paulinea ja Purokurua kuullaan lääkärinä. Järvisalo puhui paljon siitä, kuinka näytelmään muodostui prosessiin aikana todella henkilökohtainen side. Teksti herätti ajatuksia muun muassa siitä, miten ympäristö pyrkii jossain määrin määrittämään esimerkiksi vanhusten käytöstä ja millainen ristiriita siitä syntyy, jos ihminen ei itse tunne itseään vanhaksi tai muista olevansa vanha ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Kuva: Sonja Järvisalo

Näyttelijät ja ohjaaja mainitsevat usein tekstin näyttelijälähtöisyyden. Käännös on tehty suomeksi alunperin radioteatterin kuunnelmaksi, joten teksti ei tarjoa juurikaan suuntamerkkejä lavatyöskentelyyn. Malenkiteatterin versiosta tuli luonnollisesti melko riisuttu; valoilla (Joonas Kauhanen) tai äänillä ei kikkailla turhia, vaikka ne ovat olennainen osa esitystä, ja myös lavastus (työryhmä ja Tui Berg) on pelkistetty. Lihaa tekstin luiden ympärille on haettu sen sijaan fyysisen teatterin keinoin. Pinterin tekstissä on jo luonnostaan metaforallisia tasoja, joten työryhmä koki liikkeellisen ilmaisun luontevaksi puheen tukijaksi.

Työryhmäläisenä on ollut mukana myös Ragni Grönblom-Jolly näyttelijäntyön mentorin roolissa. Näyttelijänä ja näyttelijäntyön sekä ohjauksen opetuksen parissa työskennellyt Grönblom-Jolly on ollut Rantalan ohjaustyön pedagogina aiemmin ja oli lähtenyt mielellään mukaan "ohjauksen kolmanneksi silmäksi" tähän produktioon. Grönblom-Jolly kertoo olevansa mukana tarkkailemassa näyttelijäntyötä ja sanallistamassa sitä, mitä hän lavalla näkee. Järvisalokin kiitteli sitä, että mukana on joku tukena ja tutkailemassa näkyykö näyttelijöiden työskentelyssä tosiaan sitä mitä on ajateltu. Myös Koivu oli iloinen tästä mukanaolosta, sillä Grönblom-Jolly on ollut hänelle tärkeä vaikuttaja ja eteenpäinpuskija näyttelijäntyötä harjoitellessa.

Ehdin nähdä varsinaisia harjoituksia noin puolen tunnin ajan ja tuntuu siltä, että lavalle on saatu juuri sitä mistä kahvilassa treenien jälkeen keskustelimme. Toki harjoitussali on vielä pelkistetympi kuin varsinainen esitystila ja valot sun muut puuttuvat, mutta tuntuu että porukalla on selkeä visio, jota kohti ollaan pyrkimässä. Odotan kiinnostuksella miltä lopullinen esitys tulee näyttämään ja millaisena jo tässä vaiheessa unenomainen ja hauras tunnelma näyttäytyy.

Puhuimme työryhmän kanssa myös siitä, mitä tällä hetkellä teatterikentällä tehdään ja kuka teatteria ylipäätään saa tehdä. Yhtä mieltä olimme kaikki siitä, että teatterin tekemistä oppii oikeasti vasta tekemällä sitä jossain muualla kuin koulujen seinien suojissa ja että on tärkeää uskaltaa, antaa itselleen lupa tehdä jos haluaa. Onneksi näitä uskaltajia on paljon pienten teattereiden ja ryhmien muodossa tuomassa moniäänisyyttä teatterin tekemiseen.

Vähän niin kuin Alaskassa esitykset lokakuussa Höyhentämössä 13.-22.10.

Syyskauden kulttuuritärpit eli ihan sikana kaikkee

Kulttuurin syyskauden kattaus on taas täynnänsä jos jonkinlaisia herkkuja. Valittavaa on pilvin pimein, joten tässä jonkinlaisiin kategorioihin järkättynä omaan silmään osuneita esityksiä.

Uutta ja ihanaa

Landet / Svenska Teatern - pyörii jo!

Svenskanin juhlanäytelmä Landet on käsikirjoitettu yleisön tarinoiden pohjalta juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea ja 150-vuotista teatteria. #suomi100 alkaa tässä vaiheessa vuotta jo tursua vähän korvista, mutta jo kuultujen kehujen perusteella uskallan peukuttaa. Esitykseen saa myös suomenkielisen tekstityksen, jos ruotsi jännittää.

Kim, Lekki ja Namwaan / Teatteri Jurkka - ensi-ilta 14.10.

Esityksen keskiössä on kolme Thaimaasta Suomeen muuttanutta naista ja heidän tarinansa kulttuurieroista, uuteen sopeutumisesta, koti-ikävästä ja vaikka mistä. Ohjaajana Saara Turunen. Tämä jäi mieleen jo kevään mainoksista, vaikuttaa ihan mahtavalta.

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri - pyörii jo!

Kansiksen Mestari ja Margarita oli prioriteettipaikalla omissa syksyn kulttuurimenoissa, mutta ajoissa saapunut perheenlisäyksemme mesenoi lippumme eteenpäin. Joka tapauksessa Bulgakovin klassikkoteokseen perustuva esitys yhdistelee fyysistä teatteria nukketeatteriin ja työryhmä on aika mahtavanoloinen. Syksyn esitykset tosin näyttävät jo loppuunmyytyä, mutta lupailivat tuolla Twitterin puolella että homma jatkuu keväällä.

Mästaren och Margarita / Teater Viirus - ensi-ilta 29.9.

Jos Bulgakovia on pakko päästä näkemään heti, niin voi suunnata Jätkäsaareen tsekkaamaan Viiruksen tuotannon. Viiruksen 30-vuotisjuhlanäytelmään on pestattu ohjaajaksi islantilainen Egill Pálsson ja näyttelijöitä Viiruksen eri aikakausilta. Puffitekstien perusteella vaikuttaa hyvältä, odottaisin tältä myös Viirukselle tyypillistä mehevää visuaalisuutta lavastuksen suhteen.

Pahuudesta / Teatteri SÄRMÄ - ensi-ilta 3.11.

SÄRMÄn Pahuudesta käsittelee nimensä mukaisesti ihmisen pahuutta. Työryhmä on haastatellut esitystä varten muun muassa vankeja ja vankilan henkilökuntaa sekä päiväkoti-ikäisiä lapsia ja näiden haastattelujen perusteella Juha Hurme on kynäillyt näytelmätekstin. Helsingissä kolme esitystä, sen jälkeen homma lähtee kiertueelle muun muassa lastenkoteihin ja vankiloihin.

Pesärikko / Riihimäen Teatteri ja aika monta muuta teatteria - Riihimäellä 25.11. asti

Orvokki Aution Pesärikko-teos ei ole minulle muuten tuttu, mutta tämä Riihimäen Teatterin, Tanssiteatteri Minimin, Jyväskylän kaupunginteatterin, Turun kaupunginteatterin, Kotkan Kaupunginteatterin, Teatteri Eurooppa Neljän, Kouvolan Teatterin ja Vapaan Teatterin (huh!) yhteistyöproduktio vaikuttaa sen verran kiinnostavalta että suosittelen.

Prinsessa Hamlet / Aura of Puppets ja Turun kaupunginteatteri - ensi-ilta 14.10.

E.L. Karhun kevätkaudella Q-teatterissa nähty Prinsessa Hamlet nähdään nyt syksyllä Turussa Aura of Puppetsin Suuruudenhullua Shakespearea nukeilla -trilogian päätösosana. Ohjaajana on Merja Pöyhönen, jonka Missing Amelia Earhart oli upea. Turussa osataan tämä nukkehomma, suosittelen, ja toivon että tämä tulisi myös Helsinkiin.

Vanja-eno Kanneltalolla 1.11. ja 2.11.

Suoraan sanottuna Vanja-eno ei sinänsä inspaa, se on minusta vähän tylsä, , mutta tässä nykyaikaistetussa produktiossa puhutaan metsien tuhoutumisesta ja kansainvälinen työryhmä esiintyy venäjäksi. Vain kaksi esitystä marraskuussa!

Vähän niin kuin Alaskassa / Malenkiteatteri ja Höyhentämö - ensi-ilta 13.10.

Malenkiteatterin Vähän niin kuin Alaskassa kiehtoo minua hirvittävän paljon. Harold Pinterin teksti, kaksi näyttelijää, unenomaiset teemat. Tässä taas esitys, josta en ilman blogia olisi varmaan tiennytkään.

Missasitko viimeksi?

Juoksuhaudantie / Red Nose Company ja Helsingin kaupunginteatteri - uusintaensi-ilta 1.11.

Red Nose Companyn Juoksuhaudantie saa marraskuussa uusintaensi-iltansa HKT:n Arena-näyttämöllä. Klovnit Mike ja Zin tuovat Kari Hotakaisen romaanin lavalle kipeän hauskasti. Lisäperusteluina voit lukaista bloggaukseni vuodelta 2015.

Lokki Malmitalolla 4.10.

Viime vuoden kohokohtia kulttuurihommeleissa oli Eero Ojalan ja Ella Mettäsen Tsehovin Lokki kahdella näyttelijällä. Vain tämä yksi esitys Malmitalolla, menkää! Omat hehkutukseni löytyvät täältä.

Kauhuviikonloput Teatteri Tuikkeella loka- ja marraskuussa

Paikallisteatterimme Teatteri Tuike tuo synkkenevän syksyn kunniaksi kauhuteatteriesityksensä takaisin ohjelmistoonsa. Viimeisessä vuorossa pääsee kokemaan kammottavan metromatkan silmät peitettyinä, Hautajaiset puolestaan saa katsoa silmät auki mutta muitakin aisteja hyödynnetään. Tsekkaa bloggaukset tästä ja tästä.

Sotilaspoika Stoassa 30.11. ja 3.12.

Johannes Holopaisen palkittu Sotilaspoika on mahdollista nähdä taas Helsingissä! Intensiivinen ja raju esitys sos´dan ja väkivallan järjettömyydestä. Bloggaus viime vuodelta, klik klik.

Tavallisuuden aave / Q-teatteri - pyörii jo!

Saara Turusen näytelmää esitettiin kevätkaudella 2016 täysille katsomoille eikä ihme. Näytelmä sukeltaa beigeen tavallisuuteen ja saa pohtimaan niitä kahleita, jotka saatamme yllemme ripustaa tavallisuutta kaivatessamme. Jos muuten ei kiinnosta kannattaa tämä käydä katsomassa ihan vain upean valosuunnittelun vuoksi.

Musiikkiteatteria, sirkusta, tanssia

Alastomat kundit lavalla / Bromance Productions - ensi-ilta 1.11.

Alastomat kundit viihdyttivät toissavuonna Gloriassa, nyt kundit ovat vaihtuneet ja lava löytyy Gay Club Herculeksen tiloista. Itsellä tämä oli syyskaudella 2015 yksi eniten suupieliä kohottaneista esityksistä, tsekkaa silloinen bloggaus tästä.

All Male Panel / Kinetic Orchestra ja Stoa - ensi-ilta 8.12.

Syksyn kohokohta, uusi tanssiteos Kinetic Orchestralta! Raflaava nimi, inspiraatiota muun muassa politiikasta ja Talvivaarasta. Mulla odotuksissa silmää viehättävää, vahvaa liikettä.

Cats / Tampereen Teatteri - pyörii jo!

Miau! Andrew Lloyd Webberin klassikkomusikaali on saanut Tampereella arvioista päätellen raikkaan ja viihdyttävän tulkinnan, joten jos tämä on vielä kokematta suosittelen hankkimaan liput pikimmiten.

Cirkon vierailut ja ohjelma

En suoraan sanottuna onnistunut valitsemaan Cirkon ohjelmistosta vain yhtä juttua, joten linkkaan koko höskän. Tarjolla muun muassa klovneriaa Kallo Collectiven NouNous-festivaalilla, todella kiehtovan oloinen vierailu Kill Carmen ja onpa siellä Circo Aereoltakin uusi teos.

Eva W / Kapsäkki - ensi-ilta 12.10.

Uutta kotimaista musiikkiteatteria, jes! Ja vielä mahtavasta Eva Wahlströmistä! Pääosassa erinomainen Eriikka Väliahde, käsikirjoitus Jari Järvelän, kyllä haluaisin nähdä.

Jekyll & Hyde / Salon teatteri - ensi-ilta 6.10.

Salon teatteri lupailee lokakuulle historiansa massiivisinta musikaaliproduktiota Jekyllin ja Hyden myötä. Musikaalista on lähivuosina nähty Suomessa useampikin tuotanto, mutta tätä kannattaa mennä katsomaan jo ihan senkin takia että pääosassa on Peter Nyberg ja uskon hänen selviytyvän roolistaan oivallisesti.

Tanssi ja rakkaus / Maija Hirvanen (Zodiak) - ensi-ilta 27.9.

Rakkaus taiteessa, miten esittää rakkautta, eikös tässä ole jo ihan riittävästi syitä mennä katsomaan Hirvasen koreografista luentoesitystä?

Viimeinen laiva / Turun kaupunginteatteri - pyörii jo!

Suoraan sanottuna en ole ihan varma mistä Viimeinen laiva kertoo tai millaista musiikkia siinä on (paitsi että siippa valisti että ollaan kyllä kuunneltu biisejä kotona, hyvä että hän muistaa), mutta luottamukseni Turun kaupunginteatterin musikaalikykyihin on sen verran vankka että uskallan vinkata. Ensemble ainakin vaikuttaa mainiolta.

***

Tässäpä näitä! Listaushan on toki vain pintaraapaisu syksyn tarjonnasta, joten rohkeasti vain googlailemaan ja selailemaan teattereiden ohjelmistoja. Kannattaa muistaa myös mahtavien kulttuuritalojen ohjelmat ja syksyn festarit kuten Baltic Circle ja Liikkeellä marraskuussa!

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut

Tuntuu hieman höperöltä kirjoittaa kirjasta, jonka olen lukenut helmikuussa, mutta koska alkuteoskin on sirpaleisuudessaan vajavainen niin ehkä tämä hyväksytään. Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut koostuu nimittäin Agolaskyn parhaimmillaankin hajanaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka on kirjoitettu Luoteis-Venäjälle sijoittuneen tutkimusretken aikana.

Iax Agolasky matkaa 1800-luvun alussa muun retkikunnan kanssa Luoteis-Venäjälle Karjalan metsiin. Tavoitteena on etsiä metsäkansa ja he löytyvätkin, mutta heidän ulkonäkönsä hämmentää tutkijoita. Monilla on eläimellisiä piirteitä tai erityistaitoja ja kaiken lisäksi he tuntuvat olevan kovin nuoria. Agolasky yrittää saada kontaktia lapsiin käsittäessään heidän inhimillisyytensä, kun muu retkikunta tuntuu suunnittelevan lapsijoukon varalle raadollisempia tulevaisuudennäkymiä. Metsän keskellä mielipiteet ja lopulta retkikunnan väliset suhteet kärjistyvät dramaattisesti.

Jonkinlainen pahaenteisyys leijaili jatkuvasti kerronnan yllä ja sai olon hieman levottomaksi. Epätietoisuus väliin jääneistä merkinnöistä hämmentää ja jatkuva väkivallan tai vääryyksien uhka kutkuttelee aivan tietoisuuden rajamailla. Toisaalta teosta on miellyttävä lukea. Päiväkirjamerkinnät tuntuvat aidoilta, vaikka fantasian elementit ovatkin vahvasti läsnä. Melkein tekee mieli selvittää, onko tutkimusretkikunta todella ollut olemassa.

Sammalkorven teos palkittiin viime vuonna Savonia-palkinnolla eikä varmasti syyttä. Teos on kiinnostavasti kirjoitettu ja se on se hajanaisuudestaan huolimatta ehjä ja kiehtova kokonaisuus.

HelMet-haasteesta ruksittakoon toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä kirja perustuu Pekka Nikruksen häkellyttäviin taidevalokuviin ja alkuperäisideaan.

Myös Tuijata tarttui ja ihastui teokseen Savonia-palkinnon innostamana, Taikakirjaimet-blogissa teosta kuvataan kotimaiseksi hiljaiseksi helmeksi.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut
Karisto, 2016. 137 s.

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k

En enää muista kenen toverin Instagram-kuvista bongasin Sarah Knightin The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k -kannen, mutta nimi oli sen verran raflaava että naputtelin jälleen kerran varausta menemään Taskukirjaston kautta (se on muuten mahtava appi, suosittelen kaikille HelMet-kirjaston käyttäjille jos ette sitä vielä käytä). Vapaasti käännettynä teoksen alaotsikko lupaa ohjeet siihen, kuinka voi lopettaa kalliin ajan käyttämisen sellaisiin ihmisiin, joista et pidä, tehden asioita, joita et halua tehdä. Simmottis.

Jos teoksen nimi kuulostaa tutulta niin se tosiaan juontaa juurensa Marie Kondon hittiteokseen KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. Itse asiassa ajattelin tätä kirjastosta varatessani, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen parodiakirja, mutta onneksi olin ainakin osittain väärässä. Vaikka teos siis virallisesti määritellään parodiaksi ja Knight käyttää järisyttävän monta kertaa sanaa fuck, on kirjassa paljon hyvää asiaa.

Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka jauhaa ja vatvoo asioita miljoonaan kertaan ja stressaa sellaisia asioita, joille ei edes voi mitään. Knight tarjoaa työkaluja ylimääräisten fuckien karsimiseen. Ja kyllä, käytän nyt tässä sanaa fuck, sillä edes facebook-piirissäni ei onnistuttu keksimään järkevää lyhyttä käännöstä tälle termille. Joka tapauksessa ihmisellä on Knightin mukaan tietty määrä fuckeja käytettävissään ja ihan oman jaksamisen ja mielenterveyden vuoksi olisi järkevää miettiä mihin ne käyttää. Kannattaako esimerkiksi stressata viikkokausia juhlista, joihin ei oikeastaan haluaisi mennä, tai siitä mitä työkaveri nyt sattuu sinusta arkielossaan ajattelemaan?

Pointtina ei kuitenkaan ole haistattaa kaikelle turhalle pitkiä, vaan Knight painottaa paljon myös sitä kuinka on tärkeää olla kohtelias ja ystävällinen.

Nyt kirjoittaessa täytyy myöntää, että tämänhetkisessä univajeessa paljon Knightin opeista ja kirjan detaljeista on päässyt jo unohtuaan. En myöskään ehtinyt tehdä kirjan harjoituksia, eli omien "fuck-listojen" laatimista ja niiden karsimista, laina-ajan loppuessa ja oikeastaan porhaltaessa kovaa vauhtia ohi. Todettakoon kuitenkin, että se ajatus mikä tästä mieleen jäi tuntuu hyödylliseltä. Ei olisi lainkaan pöllömpää laittaa omia prioriteettejaan oikeasti mielekkääseen järjestykseen ja päästää irti sellaisista stressin aiheista, jotka vievät ihan turhaan omaa energiaa ja joista luopuminen tuskin vaikuttaisi suurimmassa osassa tapauksista kehenkään negatiiivisesti.

Ei siis yhtään pöllömpi self-help-kirja tämä, saattaapi olla jopa sellainen joka loppupeleissä tuo enemmän iloa omaan eloon kuin tuo konmaritus. Oli miten oli, taidan jatkaa Kondon ja Knightin oppien parissa sopivasti karsien ja peukutan tietyssä määrin molempia teoksia. Ja jos tuntuu, että fuck-budjettiisi ei nyt mahdu kokonaisen kirjan lukeminen, niin lue vaikka tämä Michelle Ruizin juttu kirjasta, se tiivistää asian aika hyvin.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirja, joka tekee sinulle hyvää.

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k
Quercus Publishing, 2015/2016. 224 s.

Tanssin ja lyhytelokuvien herkkä liitto - Johanna Nuutisen IRIS

Kuva: Minna Hatinen

Pääsin tällä viikolla tutustumaan Johanna Nuutisen uusimman teoksen IRIS harjoituksiin Footlightin studioilla Lauttasaaressa. Kaapelitehtaan Turbiinisalissa perjantaina 22.9. ensi-iltansa saava tanssiesitys on vaatinut Nuutiselta useamman vuoden työstöä ja jonka ajatus lähti muun muassa kiinnostuksesta ikääntyvään ihoon. Esitystä tehdessään Nuutinen haastatteli seitsemäätoista 80-90-vuotiasta henkilöä heidän muistoistaan ja elämistään ja esiin nousseista yhteisistä teemoista saatiin raamit esitykselle.

Nuutinen halusi teokseensa tanssijoiksi kypsempiä esiintyjiä ja kertoo yhtenä haasteena esitystä tehdessä olleen löytää yli 50-vuotiaita edelleen aktiivisia tanssijoita. Nathalie Ruiz ja Yvan Auzely löytyivät Ruotsista, molemmat ovat tanssineet muun muassa Cullberg Balletissa. Tanssin lisäksi esityksessä nähdään kuusi Jukka Rajala-Granstubbin kuvaamaa ja yhdessä Nuutisen kanssa ohjaamaa lyhytelokuvaa. Yhdessä tanssi ja elokuvat kertovat tarinaa ihmisyydestä, elämän käännekohdista ja ihmisen vahvuudesta haasteiden edessä.

Lopullisessa esityksessä lavalla tulee olemaan kaksi projisointiseinää ja tanssijat, rekvisiitta on minimissä. Nuutinen kertoo hakeneensa esitykseen "old school theatre" -tyyppistä ilmaisua, jossa video ja tanssi vuorottelevat toisen johtaessa toiseen. Itse pidin tästä ratkaisusta kovasti, nykyään moni esitys vaatii useamman asian yhtäaikaista seuraamista ja tässä on nyt mahdollisuus keskittyä yhteen elementtiin kerrallaan.

Tiistain harjoituksissa pääsin katsomaan läpimenoa esityksestä ja nautin siitä kovasti. Vaikka Footlightin tanssisali on kliininen tila ja käytössä ei esimerkiksi ollut valotekniikkaa, on esitys koskettava. Erityisesti Ruizin ja Ayzelyn duettokohtaukset viehättivät. On virkistävää nähdä tanssiteoksessa vanhempia kehoja, joiden liikkeessä on omanlaistaan kauneutta ja vahvuutta. Ei myöskään tunnu siltä, että koreografiassa olisi jouduttu tekemään kompromisseja. Nuutinen toki totesi, että harjoitellessa oli pohdittava eri tavalla sitä miten liikettä ja harjoituksia lähestyy ja miten lämmitellään, mutta rajoitteet voivat usein olla kehon sijaan mielessä. Ruizin ja Auzelyn tanssissa on upeaa herkkyyttä ja tunnelma on kovin hauras, melkein teki mieli olla hengittämättä ettei rikkoisi sitä.

Rajala-Granstubbin videot sopivat kauniisti yhteen tanssin kanssa. Harjoituksissa näimme videot vain tietokoneen pieneltä näytöltä, mutta pystyn silti sanomaan että pidin kovasti Rajala-Granstubbin tavasta kuvata yksityiskohtaisesti ja kuulaasti. Videoilla esiintyy eri-ikäisiä tanssin ja sirkustaiteen osaajia, kuten esimerkiksi upea ja ilmeikäs 12-vuotias tanssija Alma Äijö. Äänimaailman esitykseen on tehnyt Tuomas Norvio Tapani Rinteen kanssa ja vaikka yleensä en ehkä viehäty tämänkaltaisesta tummasävyisestä huminasta tähän teokseen se sopi hyvin.

Lyhytelokuva ja tanssi täydentävät toisiaan tässä teoksessa kauniisti. Tanssi on vähäeleistä ja kiireetöntä, se tasapainottaa hyvin videoiden runsasta symbolista kuvastoa ja antaa rauhaa prosessoida jo saatua visuaalista informaatiota, yhdistellä ja sisäistää asioita. Vielä hienompi tämä teos on varmasti virallisessa esitysympäristössään Kaapelilla, kun lavalle saadaan oikeat valot ja lyhytelokuvat nähdään isommalta kankaalta. Uskallan suositella.

Potkuja työryhmälle ensi-iltaan ja lämmin kiitos Nuutiselle ja tanssijoille siitä, että sain tulla paikalle.

IRIKSEN esitykset Turbiinisalissa 22.-29.9.2017

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Orhan Pamuk puhui uusimmasta suomennetusta romaanistaan Kummallinen mieleni (Tammi, 2017) niin viehättävästi kevään Helsinki Litissä ja oli muutenkin niin sympaattinen, että tämäkin kirja oli sittemmin kirjastoon varattava. Lähes kahdeksansataasivuisessa teoksessa pääsee tutustumaan alati laajenevaan Istanbuliin ja jogurttikauppias-Mevlutin ja hänen perheensä elämään muuttuvassa yhteiskunnassa.

Mevlut muuttaa maalta Istanbuliin 12-vuotiaana ja oppii katukaupustelun taidon isältään. Painavissa korennoissa kannetaan päivisin jogurttia ja iltaisin bozaa. Koulujakin käydään jonkin verran, mutta katujen kutsu vie mukanaan. Elämänsä aikana Mevlut myy kannuittain bozaa ja lukuisia lautasellisia pilahvia, rakastuu, epäonnistuu, yrittää aina vain uudelleen. Vaikka ympärillä kuohuu ja muut tekevät rahaa kiinteistökaupoilla sun muilla, on Mevlut tyytyväinen vaatimattomaan elämäänsä eikä juuri viitsi tempoilla elämän heitellessä vaan kulkee virran mukana. Sympaattisesta miehestä on vaikea olla pitämättä, vaikka joskus toivoisin että elämä tai läheiset kohtelisivat häntä hiukan lempeämmin.

Kummallinen mieleni on miellyttävä teos. Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuu aika vähän vaikka se sisältääkin useamman elämällisen merkittäviä tapahtumia, mutta kerronta on niin arkipäiväistä että verenpainekin laskee lukiessa. Jostain syystä lukeminen ei myöskään vaadi hurjaa määrää keskittymistä, vaikka kertojia on useita ja aikajänne on pitkä. Tästä todistaa se, että kykenin lukemaan tätä pienissä pätkissä myös sairaalan lapsivuodeosastolla ja mielestäni pysyin varsin hyvin kärryillä.

Turkki on minulle varsin vieras paikka ja täten myös Istanbul, joten oli miellyttävä matkata muuttuvaan ja alati kasvavaan kaupunkiin Pamukin tarinan mukana. Tutuksi tulee niin ruokakulttuuri, poliittinen kähmintä kuin perhesuhteiden hoitokin. Kummallinen mieleni tarjoaa leppoisan kulttuurimatkan ja saa himoitsemaan bozaa kahviherneiden ja kanelin kera.

Mitä muita Pamukin teoksia kannattaisi lukea?

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Kafamda Bir Tuhaflik, 2014)
Tammi, 2017. 778 s.
Suomentanut: Tuula Kojo