Suurtaistelu on pirullinen, koko elimistöä turruttava yhdistelmä ryöppyävää maata, kiviä, puunkappaleita, teräksen siruja, räjähdysainetta, pirstoutuvaa ainetta ja verisiä ihmisjäseniä, yhtämittaista jylinää ja räiskettä, tuskasta vavahtelevaa maata, joka alituiseen muuttaa kamaransa muotoa, ja kuolemaa, kaikkialla kuolemaa...
Muun muassa näin kirjoittaa Erkki Palolampi kirjassaan Kollaa kestää (WSOY, 1940) kokemuksistaan Kollaanjoen taistelussa. Palolampi toimi talvisodassa valistusupseerina ja kertoo romaanissaan Kollaan sotilaiden vimmaisesta taistelutahdosta ylivoimaisen vihollisen edessä. Ylläoleva katkelma on kuitenkin kirjan yleisestä tyylistä poikkeava, sillä enimmäkseen Palolampi keskittyy sodan vaiheiden erittelyyn ja tapahtumien selostamiseen vähemmän runollisella otteella.
Sotakirjallisuus ei ole minun mukavuusalueellani olevaa luettavaa. Tuntemattoman olen toki lukenut, mutta mitään muuta genren kirjallisuutta en juurikaan. Tästä johtuen etenkin kirjan alku oli haastavaa läpikahlattavaa: pp:t, pk:t, JR:t ja kk:t vain vilisivät silmissä ja en tosiaan ollut perillä mistä sotilaasta tai upseerista nyt puhuttiin kun kaikilla tuntui olevan ristimänimen lisäksi vielä rintamalla saatuja liikanimiä kuten "Marokon kauhu" ja "Simuna".
Riittävästi kun sai sivuja alle alkoi tämänkin lukeminen silti sujua. Rintaman rakenne hahmottui, tekstityyli ei enää kalskahtanut niin vieraalta. Palolammen kirjoitustavasta mielestäni huomaa sekä tämän toimittajataustan että voi ounastella tulevaa urheiluvaikuttajan titteliä, sillä paikoin tilanteiden kuvaus muistuttaa kiivasta urheiluselostusta. Tapahtumat etenevät nopeasti, kranaatit paukkuvat ja konekiväärit tikittävät. Lukemisen sujumisesta huolimatta mieleen jää lähinnä tilanteiden kaoottisuus, oli vaikeaa välillä hahmottaa mitä tapahtuu missäkin. Toisaalta oma keskittyminen ei myöskään ollut aina parhaimmillaan, sillä luin kirjaa välillä keskellä yötä kännykän näytöltä tihrustaen ja yöneljältä sitä harvoin on terävimmillään.
Vuoden 1940 kirjana Kollaa kestää puoltaa paikkaansa, sillä talvisota ei, luonnollisesti, ole minnekään unohtunut tänäkään päivänä. Palolammen kuvauksessa suomalainen sisukas sotilas nostetaan jalustalle. Vaikka loppuvaiheessa täydennysjoukkoja ei saatu ja tarpeisto oli vajavaista, ei rintamalla luovutettu. Rauhansanoma maanmenetyksineen otetaan katkerasti vastaan, sotilas painaa päänsä pettyneenä. Kirjan lopussa maalataan hartaasti kuvaa siitä, miten menetetty Karjala jätetään taakse katkerin mielin.
Omasta näkökulmastani teos ei ole ongelmaton, vaikka hyvähän se on täältä lähes kahdeksankymmenen vuoden päästä huudella. Sodan tai oikeastaan taistelutahdon ihannointi tuntuu vieraalta, kuolemaan suhtaudutaan välillä kuin kädenheilautuksella. Toisaalta voisi kyseessä olla suojamekanismikin, sillä jos jokaista rintamalla kaatunutta jäisi suremaan lamaantuisi siinä ihminen kuin ihminen. Ei teos kuitenkaan kylmä ole. Eläväisimmillään Palolampi on kuvatessaan rintamalla olevia miehiä arkisissa puuhissa, kahvinkeitossa tai leikkiä laskemassa.
Uudessa painoksessa on lopussa liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan essee aiheesta Kollaan rintama - Talvisodan pienoiskuva, jossa selostetaan hyvin Kollaan merkitystä talvisodassa suhteessa muihin taistelupaikkoihin. Lisäksi teoksessa on laaja kuvaliite Palolammen ottamia kuvia, joiden vakavailmeiset sotilaat lakanoista tehdyissä lumipuvuissaan ovat vaikuttava näky.
Ylen sivuilla on kiinnostava video Sari Näreen haastattelusta kirjan tiimoilta. Näre luki kirjaa muun muassa sotatrauman kuvauksena, näkökulma jota itse en lukiessani osannut niinkään ajatella.
Kuittaan tällä samalla HelMet-haasteesta kohdan Suomen historiasta kertova kirja.
WSOY, 1940 (uusin painos 2011). 104 s.
Kollaa kestää on kirja, jonka nimen kaikki tietävät, mutta jota harva on lukenut - en minäkään. 101-kirjaa projektissa tämä on itsestään selvän tuntuinen valinta vuoden 1940 kirjaksi.
VastaaPoista