Matka näkymättömäksi tytöksi (eli miten tullaan tuotantojärjestäjäksi)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen jo pitkään seurannut Instagramissa Helsingin kaupunginteatterissa tuotantojärjestäjänä työskentelevää Henriikka Koskenniemeä ja iloinnut siitä, miten hän on tuonut yleensä yleisölle näkymätöntä teatterityötä esiin. Lokakuisena päivänä vihdoin rohkaistuin pyytämään Koskenniemeä haastateltavaksi ja niinpä tapasimme Kalliossa kahvila Berggassa kahvikupin äärellä. Keskustelun aikana minulle käy hyvin nopeasti selväksi, että en tosiaan ole tiennyt puoliakaan siitä mitä tuotantojärjestäjä oikeasti tekee.

Sattuman kautta unelmatöihin

Koskenniemi halusi jo pienestä pitäen töihin teatteriin ja ensimmäisenä haaveammattina olikin näyttelijä. Dramaturgina työskennelleen tätinsä vietyä tämän katsomaan Lasisen eläintarhan lukuharjoituksia Koskenniemi kuitenkin totesi, että ala ei ole häntä varten. Sen sijaan Joensuun Viulunsoittaja katolla, jossa Koskenniemi pääsi näkemään mitä näyttämön takana tapahtuu, sytytti innostuksen kulissien takaiseen työhön. Kuusitoistavuotiaana hän sitten jo haaveilikin, että pääsisi tuotantojärjestäjäksi Neil Hardwickin ohjaamaan esitykseen, jossa pääosaa esittäisi Santeri Kinnunen. Sattumoisin ensimmäinen produktio HKT:llä olikin sittemmin juuri Lainahöyhenissä.

Koulutukseltaan Koskenniemi on musiikkitieteilijä ja hän on opiskellut myös teatteritiedettä ja taidehallintoa. Opiskeluiden alussa haaveeksi oli muuttunut päästä töihin levy-yhtiöön, mutta teatterikiinnostus vei lopulta kuitenkin mukanaan. Jotta harjoittelupaikan saisi liitettyä opintoihin, piti tuotannon olla musikaali ja sattuman kautta Helsingin kaupunginteatterissa oli tällöin vapaana tuotantojärjestäjän paikka juurikin sellaiseen. Koskenniemi sai harjoittelupaikan lisäksi työpaikan ja siitä se ura kaupunginteatterissa sitten lähti Arena-näyttämön suojissa.

Ei työksi muuttunut harjoittelupaikka kuitenkaan ollut Koskenniemen ensimmäinen homma teatterissa. Vuonna 2008 hän oli omasta innostuksesta hakenut Mikkelin kesäteatteriin siellä silloin ohjanneen Jaakko Saariluoman assistentiksi. Opiskelujensa aikana Koskenniemi oli sittemmin töissä Aleksanterin teatterin narikassa, josta samainen Saariluoma tämän sitten bongasi ja pyysi siirtämään näyttämön puolelle töihin. Aleksanterin teatterissa Koskenniemi pääsi tekemään paljon erilaisia hommia muun muassa kuiskaajana ja tutustui samalla moniin teatterintekijöihin, mikä on myöhemmin auttanut kun moni on ollut jo valmiiksi tuttu.

Mitään täsmäneuvoja Koskenniemi ei siis osaa antaa siihen, miten tuotantojärjestäjäksi oikein pääsee. Eniten hän joka tapauksessa korostaa omaa innostusta ja halua tehdä, vaikka sitten aluksi ilmaiseksi että pääsee homman syrjään kiinni ja saa sekä kokemusta että kontakteja. Koskenniemi tosin toteaa, että hänellä on käynyt omalla urapolullaan aivan mieletön tuuri, mutta toimikoon se myös esimerkkinä siihen että joskus unelmat toteutuvat.

Työtä koko elämä

Mitään siistiä sisätyötä järjestäjän homma ei loppupeleissä ole, sillä tekemistä on paljon ja työpäivät ovat pitkiä. Harva suostuisi olemaan työpaikallaan kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan ja Koskenniemi toteaakin, että työn ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle ei juurikaan ole aikaa. Tällöin työstään on pakko pitää ja ainakin Koskenniemen innostuksen perusteella tässä työ on tosiaan löytänyt tekijänsä.

Työpäivien sisällöt vaihtelevat järjestäjille jonkin verran. Aamupäivisin ohjelmassa voi olla esimerkiksi tuotantopalaveri, jossa järjestäjän homma on lähinnä havainnoida ja kuunnella. Siitä jatketaan harjoituksilla, joita varten on informoitava tekniikkaa tarvittavista vaihdoista ja ohjata näyttämömiehiä. Järjestäjän työpisteeltä löytyy käsikirjoitus ja useampi valvontaruutu, päässä ovat luonnollisesti mikrofonikuulokkeet oman työryhmän kanssa viestimistä varten.

Keskellä päivää on tauko ja loppupäivä kuluu joko iltaharjoituksissa tai esityksissä. Esityspäivinä järjestäjän tehtävänä on ensinnäkin varmistaa, että kaikki ovat tulleet paikalle ja tarkistaa tekniikan kanssa, että kaikki toimii niin kuin pitääkin. Jos kompastuskiviä on, on järjestäjän tehtävä arvio kuinka paljon voidaan venyä ja soveltaa ennen kuin esitys joudutaan keskeyttämään tai perumaan. Varsinaisessa esityksessä tarkkaillaan, että esitys etenee sovitulla tavalla ja vaihdot sujuvat turvallisesti. Rauhallisessa esityksessä ehtii ajatella omiaankin, mutta teknisesti haastavammissa produktioissa, joissa on paljon vaihtoja ja liikkuvia lavaelementtejä, on oltava tarkkana.

Tekniikkaa ei järjestäjän työssä tarvitse itse osata käyttää, mutta toimintaperiaatteiden tunteminen on olennaista ja Koskenniemi onkin työssään tutustunut laitteistoihin operaattoreiden johdolla. Tietynnäköiset ja -muotoiset elementit esimerkiksi liikkuvat eri nopeuksilla ja Koskenniemen tehtävänä on suunnitella vaihdot sujuviksi ja turvallisiksi yhdessä näyttämömestareiden ja operaattoreiden kanssa ja tietää, mikä milläkin systeemillä on ylipäätään mahdollista tehdä. Mielessäpidettävää työssä on siis ilmeisen paljon, sillä tällä hetkellä käynnissä olevien produktioiden lisäksi ajatuksiin on mahdutettava myös esimerkiksi ensi vuoden musikaali, joka on jo teknisesti hahmoteltu.

Näkymätön tyttö työssään. Kuva: Henriikka Koskenniemi

Fanitytön onnen hetkiä ja turhautumista kiireeseen

Hienoimpia hetkiä Koskenniemen uralla on ollut Billy Elliotin tuotantojärjestäjän homma vuonna 2015 Peacockissa. Alunperin Koskenniemen ei pitänyt olla produktiossa laisinkaan, mutta todettuaan työn olevan hänen unelmansa suostui alkuperäinen järjestäjä Pete vaihtamaan hommia tai oikeastaan vakuuttamaan esimiehet siitä, että nyt kannattaa. Yleensä järjestäjää ei missään nimessä vaihdeta kesken tuotantoa, mutta Koskenniemi vakuutti tuntevansa teoksen sillä hän on muun muassa nähnyt sen Lontoossa huikeat kymmenen kertaa. Lisäksi hän omien sanojensa mukaan itki sittemmin ilosta useammissa treeneissä, sillä tässä oltiin nyt sen unelman äärellä. Tämän siirron myötä Koskenniemi sai myös jatkaa Peacockin jälkeen töitä Suurella näyttämöllä ja on sitä myöten ensimmäinen siellä järjestäjänä työskentelevä nainen.

Koskenniemi toteaa, että tuotantojärjestäjän työ sopii hänen luonteelleen erinomaisesti. Ujo ihminen saa siinä olla osa jotain suurta, mutta ei itse tarvitse olla näkyvillä. Parasta työssä on olla kaiken keskellä ja tehdä työtä kaikkien teatterin osastojen kanssa, nähdä koko prosessi alusta loppuun. Lisäksi Koskenniemi kuvaa ammattiaan fanitytön siistiksi työksi, sillä onhan se nyt upeaa päästä näkemään kun näyttelijät työskentelevät ja oppia esimerkiksi laulun tai orkesterin ohjaamisesta lisää.

Toisaalta järjestäjänä ei aina ole kivaa, sillä kun tehtävänä on pitää tuotanto käynnissä sitä joutuu välillä patistamaan ihmisiä töihin tai vääntämään esimerkiksi ohjaajan kanssa mikä on lavateknisesti mahdollista ja mikä ei. Vastuun mukana tulee myös valtaa, sillä järjestäjä voi keskeyttää sekä harjoituksen että esityksen, jos lavalla on jotain pielessä. Koskenniemi toteaakin, että järjestäjä on jonkinlainen äitihahmo, joka pitää muista huolta ja joutuu myös ilmeisesti toisinaan hieman nalkuttamaan.

Keskustelun aikana kehuja satelee omalle työparille ja muutenkin hyvälle työympäristölle. Näyttämöryhmän tiivis yhteispeli on työviihtyvyyden lisäksi tärkeää toki myös esitysten onnistumiselle: jos kommunikaatio ei pelaa, voi näyttämöllä tapahtua isojakin vahinkoja. Koskenniemi toteaakin, että hyvä järjestäjä on sellainen, joka hoitaa työnsä niin hyvin ettei häntä juuri huomaa, mutta on tarvittaessa heti paikalla. Tätä myöten Koskenniemi onkin saanut töissä lisänimen näkymätön tyttö. Varsinaisen työn lisäksi Koskenniemeä on myös kannustettu esimiestasolta käyttämään omia kiinnostuksenkohteitaan hyödyksi ja sitä myöten hän on saanut muun muassa kokeilla valokuvausta ja somemeininkejä myös työkontekstissa.

Kamalinta työssä puolestaan on ainainen kiire. Treenaamista ei ehdi tehdä rauhassa, sillä työtahti on teatterissa kova ja aikataulut tiukkoja. Lisäksi teatterialalla on, kuten moni varmaan arvaa, töissä paljon temperamenttisia ihmisiä, joten välillä tunteet leimahtelevat ja se on vain kestettävä. Tarvittaessa voi mennä vaikka komeroon rauhoittumaan ja sitten jatketaan töitä. Kaikista kamalinta kuitenkin olisi, jos esityksessä menisi jotain pieleen ja ei ehtisi reagoida siihen riittävän nopeasti. Näin ei ole onneksi tapahtunut. Positiivisia puolia tuntuisi kuitenkin olevan roimasti enemmän ja Koskenniemi toteaakin, että olisipa hienoa päästä sanomaan 15-vuotiaalle itselleen että sinä ihan oikeasti voit päästä niihin unelmahommiisi.

Tällä hetkellä Koskenniemi työskentelee ensimmäistä kertaa itsenäisesti järjestäjänä vanhemman kollegan tsemppaamana lokakuun lopussa ensi-iltaan tulevan Mannerheim ja saksalainen suudelma -esityksen parissa.

Iso kiitos Henriikalle, että suostuit haastatteluun!