Mielekkäästi ja sydämeenkäyvästi mielenterveydestä - Depressiopäiväkirjat ja Oonko ihan normaali?

Noomi ei ole ihan normaali, mutta on silti ihan paras.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat (Kosmoskirjat, 2017) on tiivis ja tärkeä paketti masennuksesta ja siitä, miten helvetillistä sen kanssa eläminen voi olla. Se ei riitä, että masennus voi lamauttaa ihmisen totaalisesti, vaan mukaan paiskataan aimo läjä vaatimuksia jotka on selätettävä päästäkseen kunnolliseen hoitoon. Saastamoinen kuvaa omaa matkaansa masennuksen kanssa pistävän tarkkanäköisesti, mikä johtaa siihen että lukiessa sekä naurattaa että itkettää.

Voisin kirjoittaa tämän teoksen innoittamana vaikka mitä, mutta oman möhinän purkaminen tänne blogiin tuntuu vieraalta. Todettakoon siis vain, että teos on hyvää luettavaa niin masennuksen kanssa painineille kuin heille, joiden läheinen on masentunut. Miten muuten onkin niin, että se terapeutin pöydällä oleva hiivatin nenäliinapaketti on aina niin painostava?

Jos lukeminen ei jostain syystä inspiroi löytyy Saastamoisen pohdintaa myös noin viiden minuutin pituisina podcast-jaksoina Yle Areenasta. Itse en ole näitä ehtinyt vielä kuunnella, mutta siippa kehui kovasti.

Hyvänä jatkumona Depressiopäiväkirjoille toimi Holly Bournen nuortenkirja Oonko ihan normaali? (Gummerus, 2017). Tarinassa seurataan lukioikäistä Evietä, joka kamppailee OCD:n kanssa ja yrittää kaikin keinoin olla "normaali". Oireet ovat alkaneet vähitellen helpottaa terapian ja lääkityksen avulla, mutta Evie pelkää jatkuvasti paljastuvansa ystävilleen. Lisästressiä aiheuttavat toki myös pojat, sillä kiinnostavia tyyppejä pyörii lähiympäristössä useampiakin mutta heidän käytöksestään ei Evie ota selvää sitten millään.

Evien tuskastumiseen normaaliuden tavoittelussa on helppo samaistua, vaikkei itsellä OCD:tä olisikaan, murheet ovat kuitenkin loppupeleissä samanlaisia. Kelpaanko minä, miksen kelpaa, mitä jos muut hylkäävät paljastaessani haavoittuvan osan itsestäni? Tämän lisäksi pakko-oireisuuden kuvaus kirjassa on käsittääkseni varsin autenttinen, joten tarinan kautta on mahdollista lisätä omaa ymmärrystään toisista, kasvattaa empatiakykyä.

Bournella on tärkeänä agendana kirjassaan myös feminismi. Evie perustaa ystäviensä Amberin ja Lottien kanssa Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he ruotivat valitsemiaan aiheita feminismin avulla. Nuorten naisten tunteenpalosta tulee mieleen oma lukioaika, symppaan näitä tyyppejä hirveästi ja iloitsen että sarjan seuraavissa osissa päästään tutustumaan myös heihin paremmin. Teinipojista tai siis nuorista miehistä tämä kirja ei puolestaan anna mitenkään mairittelevaa kuvaa, mitä Bourne loppusanoissaan pahoitteleekin.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmoskirjat, 2017. 160 s.
Kansi: BIFU

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (Normaali #1) (Am I Normal Yet?, 2015)
Gummerus, 2017. 412 s.
Suomentanut: Kristiina Vaara