H.C.Andersenilla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kirjojen kanssa.
Arvatkaa vaan muistanko hirveästi mitään keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista? En muista. Tuo upeasti keksimäni otsikko (papukaijamerkki sille, joka viittauksen keksii) vaati kuitenkin pääsemään käytettäväksi, joten päädyin kirjoittamaan ylös hataria muistikuvia neljästä mieskirjailijan teoksesta. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilö, mies totta kai, synkistelee enemmän tai vähemmän eli hilpeyttä on luvassa. Tai oikeastaan ei, paitsi viimeisessä kirjassa, joka oli näistä ainut jonka voisin lukea vielä uudelleen.
Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu kohisutti keväällä ja kirjaa oltiin nostamassa jopa vuosisadan homoromaaniksi. Bulgariaan sijoittuvassa romaanissa luonteeltaan varovainen nimettömäksi jäävä opettaja etsii seuraa miestenhuoneista yrittäen samalla löytää itsensä ja ehkä rakkauttakin. Greenwell kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi, ehkä jopa liian. Kertoja jää minulle etäiseksi. Hän ei halua jäädä rappiollisen Mitkon pauloihin, mutta ei uskalla luopuakaan. Vaikka kerronta on hiottua, jää mieleen lähinnä kipeä pyristely oman menneisyyden, halujen ja epävarmuuden muodostamassa verkossa. Kuumaa erotiikkaa tästä ei löydä oikein hakemallakaan.
Sen sijaan Greenwellin esiintyminen kevään Helsinki Litissä Jari Tervon kanssa lämmitti mieltä kovastikin, haastattelu on edelleen katsottavissa verkosta. Kiitokset Nemolle arvostelukappaleesta.
Myös Andrew Michael Hurleyn The Loney (suom. Hylätty ranta) päätyi lukulistalle Helsinki Litin myötä. Hurley kuvaa teoksessaan ahdasmielistä, omiin perinteisiinsä painavasti nojaavaa uskonnollisuutta erikoisen perheen kautta. Perhe odottaa luoteis-Englannin rannikolle suuntautuvalta pääsiäisvaellukseltaan ihmeitä, mutta harmaat rannat dyyneineen ja painostavine ilmapiireineen tuovat lähinnä eripuraa matkaseurueelle eivätkä seudun tapahtumat muutenkaan ole kovin kohottavia. Hurleyn teoksessa tunnelma on todella ahdistava ja teos kasaa jännitystä loppua kohden isolla kädellä. Painetta ei kuitenkaan saada purettua, lukemisen jälkeen tekee mieli ravistella iholta pois jotain öljyistä. Heti luettuani pidin kirjaa suhteellisen vaikuttavana, mutta mieleen jäänyt jälkimaku on epämiellyttävä. HelMet-haasteesta saan tällä kuitenkin kuitattua kohdan kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.
Ian McEwanin kanssa olin taas helisemässä. Olin ajatellut, että kokeilen vielä kerran jos tykkäisin, tässä kirjassa olisi nyt ilmastonmuutosasiaa ja fysiikkaa jos se auttaisi mutta ei. Poltteessa Michael Beard, arvostettu fysiikan Nobel-voittaja, löytää itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa voisi pelastaa nuutuneen uransa ihan vain pienellä kikkailulla. Hyvää tästä ei tietenkään seuraa ja kun soppaan lisätään vielä parisuhdeongelmat niin kuusikymppisen fyysikonkutaleen sietääkin hikoilla. Periaatteessa tätäkin lukiessa nyökkäilin että McEwan osaa kyllä kirjoittaa ja näin, mutta lähinnä tuskastuin päähenkilön totaaliseen vatipäisyyteen ja luin kirjan loppuun aika haluttomasti. Nyt mietin että kokeilenko vielä sitä Lauantaita vai uskoisinko jo että kolmas kerta toden sanoo ja Ian ja minä emme kuulu yhteen.
Laitetaan loppuun vielä jotain positiivista, sillä luinpa tuossa keväällä vihdoin ja viimein myös Nick Hornbyn High Fidelityn ja se oli ihana. Robille tulee ero Lauran kanssa ja tämä ero syöksee miehen introspektiiviselle matkalle niin levyhyllynsä syövereihin kuin omaan elämäänsä ja sen merkityksellisiin asioihinl. Aikamoinen vätyshän Rob on, tavallaan, ja ihan pöljäkin välillä, mutta Hornby kirjoittaa niin herkullisesti ja tarttuvasti ja naurattavasti että tätä lukiessa ei voinut kuin hymyillä. Voisin lukea vaikka heti uudelleen. Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Nemo, 2017. 216 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm
2014. 368 s.
Otava, 2010. 377 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm
1995. 253 s.
High Fidelity! ♥
VastaaPoistaMulla on tuo sama pokkaripainos, sain sen jouluna 1998 ja olen vuosien saatossa lukenut kolmeen kertaan. Kirja käynnisti suuren Hornby-fanituksen, joka on jatkunut näihin päiviin asti, vaikka uusin kirja Funny Girl oli pieni pettymys (eivätkä ihan kaikki muutkaan toki ole mitään täysosumia olleet). Oletko lukenut Hornbyltä muuta? Voin suositella esim. Juliet, Naked -romaania, joka on mielestäni vähän kuin High Fidelity digiaikaan päivitettynä.
Tykkäsin muuten myös Poltteesta – taisin lukea sen sopivassa mielentilassa, kun äijän vatipäisyys vain nauratti. Sen jälkeisiä McEwaneita en kuitenkaan ole saanut luettua, ja muutenkin osa miehen tuotannosta on ollut minulle hankalaa. Esim. kanonisoidussa Sovituksessa on juonenkäänteitä, joita en vain pysty hyväksymään.
Se onkin hyvä painos! Tämä on sellainen kirja, jonka haluan kyllä säilyttää meillä hyllyssä (eikä mies ehkä antaisi anteeksi, jos heittäisin sen pois). Olen lukenut Hornbylta vain Fever Pitchin (ja sen vuoksi tulen aina olemaan Arsenal-fani, vaikken seuraa futista ollenkaan), Juliet, Naked on pitänyt lukea mutten ole vielä ehtinyt.
PoistaMulla Polte ei selvästikään osunut sopivaan saumaan sillä minä vain ärsyynnyin ja ärsyynnyin. Kokeiltuna on myös tuo Sovitus ja Rannalla, mikään ei ole iskenyt.
Saat toki olla pitämättä McEwanista, mutta haluaisin kuitenkin kertoa, että minustakin Polte oli ärsyttävin häneltä lukemistani kirjoista, joten älä sen perusteella luovu. Inhosin sitä typerää ukkoa.
VastaaPoistaTavallaan ymmärrän, jos McEwan ei taivu, hänellä kun on semmoinen jotenkin etäinen ja kliininenkin tapa kirjoittaa, mutta toisaalta hänen tuotannossaan on monenmoista. Tykkäsin hulluna McEwanin esikoisesta, Sementtipuutarhasta, joka on ihan pimeä tarina, ja myös uusin Pähkinänkuori oli todella hyvä. Lauantai oli minusta vähän turhan pitkäveteinen, siinä kuvataan hyvin pieteetillä aivokirurgin työtä, mutta varsin ajatuksiaherättävähän se kyllä on.
Kiitos Siina! <3 Olen lukenut McEwanilta tosiaan myös Sovituksen ja Rannallan, niissä jotenkin tajusin että tää on jollain tavalla hienoa mutta ei sytyttänyt muuten yhtään. Lauantai mua vähän kiinnostaisi, Sementtipuutarhasta en tiedä mitään, Pähkinänkuorta mietin. Varmaan taas parin vuoden jälkeen sorrun testaamaan josko meillä kuitenkin synkkais.
PoistaMä kyllä tykkäsin myös Rannallasta, muistaakseni. Muistelen, että se oli ihanan pikkutarkka ja tosi surullinen pieni kirja. Jotenkin käsittämätöntä, miten pienet asiat voivat vaikuttaa ihmisen koko loppuelämään. Tykkään erityisesti näistä McEwanin pienemmistä kirjoista, niissä ei kauan nokka tuhise.
PoistaLauantai on McEwanin kirjoista huikein ja paras, kerronnallinen taidonnäyte, suosittelen! On kyllä muutenkin mun lempikirjailijoita, joskin viimeisimmät Poltteesta lähtien eivät enää ole yltäneet helmien, kuten jo mainitun, Sovituksen, Sementtipuutarhan ja Rannallan (Rannallan?) tasolle. Mutta kaikki eivät tietty tykkää, ja mullakin iso osa on ihan puhdasta ammatillista ihailua sitä kohtaan kun joku vaan on niin taitava. Tosin Sovituksen lopussa myös itkin, ja paljon :)
VastaaPoista