Kevätkesällä podin jonkinlaista esseekautta ja ahmin lävitse useammankin esseiksi luokiteltavan teoksen. Siri Hustvedtin kokoelma Elää, ajatella, katsoa oli ollut lukulistalla jo pitkään, Rebecca Solnitin Men Explain Things to Me hyppäsi luettavaksi puolestaan Sivumennen-podcastin suuresta feministijaksosta. Molemmat kirjat olivat hyvin kirjoitettuja ja älykkäitä, mutta näin useita kuukausia myöhemmin on myönnettävä, että aika vähän niistä jäi mieleen.
Hustvedtia luin hitaasti yli kuukauden, sillä iso osa teksteistä oli kovin intellektuelleja ja keskittymistä vaativia. Ensimmäinen kirjan osio Elää unohtui jo lukiessa melko kokonaisvaltaisesti siinä vaiheessa kun pääsin neurologiaa ja aivojen toimintaa käsittelevän Ajatella-osion ohi.
Viimeistä osiota, jossa oli Hustvedtin kirjoittamia taidearvioita ja -katsauksia sen sijaan ahmin onnellisena. Suurin osa taiteilijoista ja heidän töistään oli minulle tuntemattomia, mutta nautin kuvauksista kovasti. Hustvedt vakuutti minut kyvyllään kirjoittaa taiteesta jo romaanissaan Kaikki mitä rakastin ja nytkin oli helppo nähdä teokset oman pään sisällä. Tavallaan olisi toki ollut kiinnostavaa, jos tekstien ohessa olisi ollut kuvia, mutta tulipahan keskityttyä kuvitteluun.
Solnit puolestaan käsittelee esseekokoelmassaan muun muassa feminismiä, tasa-arvoa, avioliittoa, kehojen kontrollointia ja Virginia Woolfia. Eniten huomiota teoksesta on saanut sen nimiessee, jonka myötä termi mansplaining ilmeisesti sai alkunsa. Solnitin kirjoitustyyli on kirkas ja älykäs. Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on kuitenkin hieman epätasainen, sillä tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri julkaisuihin. Tavallaan aiheiden moninaisuus on kiinnostavaa ja sillä vältetään liiallista toistoa, mutta toisaalta moniaalle kurkottaminen jätti myös hajanaisen olon.
Tätä kirjoittaessa pohdiskelin suhdettani esseisiin ja joudun toteamaan, että pidän niiden lukemisesta mutta unohdan ne aivan liian helposti. Yhteen aiheeseen keskittyvistä kokoelmista jää helpommin asioita mieleen, mutta tällaisista monen aiheen seteistä päähän jää lähinnä pienenpieniä siruja tai jokin yleinen peukutusfiilis.
Varovainen suositus siis molemmille teoksille. Ensi kerralla kirjoitan jotkut muistiinpanot näistä esseistä vähän aikaisemmin, niin ei tarvitse kirjoittaessa hävetä.
Otava, 2016. 462 s.
Suomentanut: Kaisa Sivenius
Granta Books, 2014. 130 s.
Solnit on aivan loistava kirjoittaja, mutta aikaa hänen lukemisensa kyllä vaatii. Oma kirjastolainani meni aikanaan sakoille, kun kirjassa oli niin monta kohtaa, joihin halusin vielä palata. Tuo nimiessee on kyllä suorastaan eeppinen.
VastaaPoistaItse yritin kerrankin välttää sakot ja ahmin teoksen, tässä se nyt nähdään että paljon ei käteen sitten jäänyt. Hyvä kirjoittaja joka tapauksessa, palannen teksteihinsä myöhemmin.
PoistaMinun yleissivistyksessäni on esseiden kokoinen aukko! (Ellei ota huomioon opiskelijoideni kirjoittamia esseitä, joita olen toki lukenut vinon pinon.) Muutama esseekokoelma on jäänyt kesken tai vain selailuasteelle. Jotenkin tämä häiritsee. Haluaisin nimittäin lukea esseitä. Ehkä en ole vielä löytänyt omaani.
VastaaPoistaTunnistan tuon tunteen, Anna! Minulle esseet menevät myös vain tietyssä fiiliksessä, pakottamalla lukemisesta ei tule mitään. Toivottavasti löydät sinulle sopivat esseet!
Poista