Näissä maisemissa matkailin Rasputinin seurassa ja yritin sammuttaa Turkua.
Ja tapahtuipa niinä päivinä eli viime kesänä, että luin samaan aikaan Mike Pohjolan teosta 1827 kun kuuntelin JP Koskisen Ystäväni Rasputinia. Se ei ollut mitenkään erityisen hyvä idea, sillä koska teokset sijoittuvat pääsääntöisesti 1800-luvulle ja molemmissa on jonkinlaista Venäjään liittyvää suhmurointia sekä mustaa magiaa, olin välillä iloisen sekaisin siitä mikä kuului minnekin. Molemmat kirjat olisivat nimittäin ansainneet tarkkaavaisemman lukijan, sillä olivat ne sen verran mainioita historiallisia, ainakin totuudesta ponnistavia romaaneja.
Pohjola vie lukijan vuoden 1827 Turkuun. Ylioppilas Elias Hellman on palaamassa kotiin runojenkeruumatkaltaan mukanaan aikamoinen yllätys, jonka Elias odottaa nostavan hänet arvoon arvaamattomaan. Samalla Turun seurapiireissä juonitellaan niin kaupungin polttamista kuin suunnitellaan mustan magian salaisia riittejä. Kirjan tarina kulkee myös nykyajassa, jossa kirjoittajan tiedot Turun palosta tuntuvat kiinnostavan joitakin normaalia enemmän.
Koskisen Ystäväni Rasputin puolestaan keskittyy mystikko Rasputiniin tämän orvoksi jääneen oppipojan Vasilin silmien kautta. Vasili kasvaa erikoisen miehen siipien suojassa ja saa todistaa mitä kummallisimpia asioita. Rasputinin kanssa tutustutaan niin alemman kansanluokan edustajiin kuin ihmetellään elämää tsaariperheen palatsissa. Jukka Pitkänen lukee äänikirjan vivahteikkaasti ja saa todella uppoutumaan tarinaan.
Totuuspohjaiset historialliset romaanit tuppaavat saamaan pääni pyörälle. Mietin kohtuuttoman paljon sitä, mitä todella on totta ja mikä ei. Ehkä sillä ei tosin ole väliäkään, hyvä tarina kantaa ja koukuttaa joka tapauksessa. Pohjolan ote historiaan on jollain tavalla riemukkaampi. Turku on hänen käsissään varsinainen synnin pesä ja huumehuurut, piiskaleikit ja saatananpalvontarituaalit alkavat paikoin jopa huvittaa. Koskinen puolestaan saa minut tuntemaan sympatiaa Rasputinia kohtaan, kiinnostumaan hänestä uudella tavalla. Toki oma mielikuvani Rasputinista on muodostunut lähinnä Anastasia-animaation kautta, joten toinen näkökulma lieni ihan paikallaan. On kuitenkin sanottava, että Pitkänen loi tunnelmaa paljon, en tiedä miltä tämä olisi tuntunut paperilla.
Täytyy siis vihdoin todeta nyt ihan virallisesti, etten voi enää nurista historiallisten romaanien olevan minulle niin vieraita ja haastavia kun eiväthän ne nyt olleet tälläkään kertaa. Ensi kerralla ei vain pidä ahmia liikaa tai ainakaan liikaa samanlaista kerralla.
Kaisa Reetta avaa Pohjolan romaania ja esittelee sen henkilöhahmoja bloggauksessaan enemmänkin, Kulttuuri kukoistaa -blogissa puolestaan olisi kaivattu Rasputinin tarinaan hitunen lisää mahtipontisuutta mutta pidettiin silti tarinasta.
Kuittaan 1827:lla Helmet-haasteen kohdan kertoo ajasta, jota en ole elänyt.
Gummerus, 2016. 512 s.
WSOY äänikirja, 2017 (2013). 10 h 19 min.
Lukija: Jukka Pitkänen
Kyllä, Rasputin on mainio tarina! Tuota Mike Pohjolaa en ole (vieläkään) lukenut, asia pitää korjata. Kiitos kun muistutit!
VastaaPoistaMinulla on sama vaiva: totuuspoohjaisten romaanien kohdalla tulee mietityksi, mikä on totta ja mikä ei. Joskus se vie etsimään lisätietoa, josko missään muualla olisi...
VastaaPoistaJa dekkarien kohdalla on joskus käynyt samoin, että yhtä aikaa lukiessa on mennyt rikollisen sekaiseksi, mikä yksityiskohta kuuluikaan mihinkin tarinaan. Taisi olla minullakin, että toinen juoni oli luetussa, toinen kuunnellussa kirjassa.