Suomi 100 -meno pursusi tuossa syksyllä jo korvista ulos, mutta Gummeruksen julkaisema Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista oli virkistävä poikkeus tasavuosijuhlintaan. Kymmenen kotimaista kirjailijaa on valinnut itselleen klassikon, jota he ovat lähteneet joko tyyli-imitaation keinoin jatkamaan tai ponnistaneet alkuperäisteoksen innoittamana omanlaisensa tekstin tuottoon. Tuloksena on monipuolinen novellikokoelma, jonka voi hyvin lukea vaikkeivät kaikki alkuteokset tuttuja olisikaan.
Itse ilahduin jo ensimmäinen novellin kohdalla, jossa Petri Tamminen on lähtenyt Seitsemän veljeksen matkaan kirjoittaen teokseen viidennentoista luvun. Pörröpäiset jullikat lähtevät Eeron johdolla pohtimaan tasa-arvoasioita ja toksista maskuliinisuutta, Kiven tyyli taipuu vinkeästi tähänkin tarkoitukseen. Menin novellin jälkeen hykerrellen nukkumaan.
Suoraa jatkoa valitsemalleen tarinalle kirjoittaa myös kokoelman ideoinut ja toimittanut Erkka Mykkänen, joka astuu Mika Waltarin saappaisiin ja pohtii novellissaan Hän joka sai mittansa täyteen mitä Sinuhelle elämän ehtoovuosina tapahtui. Omasta Sinuhen lukemisestani on jo vuosia, mutta tekstityyli soitteli kelloja mielessä yhtä kaikki. Tämä novelli jäi taidokkuudestaan huolimatta kuitenkin lukukokemuksena hieman etäiseksi, samaistuminen erakoituneeseen ja vanhenneeseen lääkäriin ei ollut ruuhka-ajan junassa istuessa helppoa.
Vieraammiksi jäivät myös Laura Lindstedtin Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan (alkuteos Rakastunut rampa) ja Iida Sofia Hirvosen Mirdja. Lindstedtin novellissa pidin kuitenkin kertojasta, joka yritti korjata tarinoita sopiviksi siinä välttämättä onnistumatta ja Hirvosen novellin nykyaikaan siirretyn Mirdjan kaipuu rakkauteen ja arvostukseen oli hienosti kuvattu. Vaikeasti tavoitettava on myös Anu Kaajan Taikatalvesta ponnistava Toinen talvi, jossa parisuhde on hauras, muumimukit kolisevat kaapissa ja päähenkilö kääriytyy muumipeikkomaisesti paksuun valkoiseen untuvatakkiinsa. Nämä kolme novellia aiheuttivat kaikki minussa jonkinlaista levottomuutta ja olisivat vaatineet minulta enemmän keskittymistä avautuakseen kunnolla.
Juha Hurme ja Antti Heikkinen luottavat puolestaan hurttiin huumoriin novelleissaan Ylistalon huussissa ja Puolue. Alastalon salin jälkimainingeissa keikkuva Hurmeen novelli vie kirjaimellisesti huussiin ja kuvaa omaan makuuni turhankin tarkasti aamuista suolentoimintaa. Heikkinen puolestaan lähtee nykyaikaistamaan Kiannon Rautatietä, mutta ihmetyksen kohteena onkin torille saapuva kaikille sopiva puolue. Hymähdytti.
Viimeiseksi jätin tähän tekstiin omat suosikkini. Saara Turusen Hanna äityy omakohtaiseksi, pohtii naisen asemaa ja Minna Canthia. Novelli sopi täydellisesti syyspäivänä luettavaksi ja sai haaveilemaan siitä, että ehtisin lukea Rakkaudenhirviön uudelleen. Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa seikkailee Kalevalan maisemissa ja pohtii kuolemaa, kostoa ja luopumista. Jossain sykähti tätä lukiessa. Juhani Karilan Suenmorsian - Halfbreed puolestaan vie Aino Kallaksen runomuotoisen teoksen pelimaailmaan ja nuorten keskustelun alle, siinä ihastutaan ja puhutaan kirjoista, hymisin tyytyväisenä.
Kokonaisuutena kokoelma on laadukas ja useista novellikokoelmista poiketen sen voi myös ahmaista hetkessä, sillä tekstien erilaisuudella vältetään tarinoiden puuroutuminen yhtenäiseksi massaksi. Mieleen jäi tunne, että teokseen palaisi mielellään myös myöhemmin.
Kurkkaa lisäinnoittajaksi vaikka Tuijatan arvio, olimme iloksemme pitäneet paljon samoista novelleista.
***
Teoksen innoittamana luin lopulta myös Minna Canthin Hannan etsiessäni Helmet-haasteen suomalaiseksi klassikkokirjaksi sopivaa teosta. Pienoisromaani ruotii kiinnostavasti naisen asemaa ja mahdollisuuksia syrjäänvetäytyvän ja aranpuoleisen Hannan kautta. Teoksessa Hanna tuntuu koko ajan jäävän sivuun tärkeistä tapahtumista lähinnä seuraten vain muiden ohjeita ja jättäen omat tunteensa huomiotta. Paikoin nuoresta naisesta löytyy kyllä ponttakin, sillä esimerkiksi isänsä suunnittelemaan naimakauppaan hän ei suostu. Siinä kohdassa teki mieli hurrata!
Puolivälin tienoilla aloin kuitenkin pelätä, että onko tämä nyt sellainen ikävä teos, jossa masennutaan ja jäädään varjomaiseksi hahmoksi. Aivan lopussa Canth kuitenkin pelastaa hahmonsa, antaa tälle ryhtiä ottaa itseään niskasta kiinni. Haluan kuvitella Hannalle hyvän lopun, iloa elämään ja pontta seistä omilla jaloillaan. Oikein hieno teos siis, vanhahtava kieli viehätti ja hahmon kehitys ilahdutti. Teos on muuten luettavissa ja ladattavissa Project Gutenbergistä, sinne siis jos tämä tai jokin muu Canthin teos kiinnostaa.
Gummerus, 2017. 252 s.
1886. 145 s.
Tämä teos menee kyllä ehdottomasti ensi vuoden lukulistalle! Tosi mielenkiintoista. Varsinkin Seitsemää veljestä olen viime vuosina kohdannut niin monella tavalla ja monessa paikkaa, että on hauska lukea jatkoa tutulle tarinalle. Sudenmorsiamesta ja Aino Kallaksesta puolestaan innostuin tekemään yläasteella esitelmän, joka venyi monen kymmenen sivun mittaiseksi. Kuvatkin toki vei tilaa, mutta opettaja silti taisi sanoa, että ei nyt ihan näin laajoja töitä yleensä tehdä kuin aikaisintaan lukiossa. Toki paljon on vielä klassikoita lukemattakin, Alastalon salissa ja Rautatie muun muassa.
VastaaPoistaNovelleihin on mun mielestäni myös kiireisinä viikkoina jotenkin helpompi tarttua kuin varsinkaan yhtään vaativampaan romaaniin. Muutenkin tosi hauska idea tässä kirjassa ja mukavan tuttuja nuo novellien pohjana toimivat klassikot. Kiitos kattavasta ja innostavasta kirjoituksesta! :)
Onpas kiva kuulla, Meri! Mahtavaa, että Sudenmorsian vei mennessään, se on kyllä hyvä kirja. Minä mietin, josko tuon Alastalon salissa saisi puserrettua ensi vuonna.
PoistaNovellit ovat kyllä helppoja ja kivoja, kun keskittyminen ei riitä pidemmäksi aikaa.