Kuvassa Pekka ja Teija Isorättyän teoksen Nature Morte heittämä varjo Kiasman seinällä.
Ärsyttää, ärsyttää ihan hirveästi että tämän vuoden bloginpito on ollut retuperäistä ja sekavaa. Todella monta hienoa kirjaa on jäänyt kunnolla ruotimatta. Toki niistä voisi vielä kirjoittaa omat postauksensa, mutta koska muistikapasiteettini on rajallinen, olisivat tekstit paljolti torsoja ja sisältäisivät lähinnä muminaa siitä että kirja oli hieno mutten muista siitä juuri mitään. Tähän postaukseen on nyt kerätty tänä vuonna luettuja teoksia, joita en saanut kivasti niputettua minkään teeman alle. Luvassa muistinvaraisia pika-arvioita, kirjat on esitelty lukujärjestyksessä.
Gummerus, 2016. 215 s.
Helmikuussa luettu viime vuoden Finlandia-voittaja oli minulle surullinen kirja surullisesta miehestä. Harmaaseen helmikuuhun se sopi tunnelmaltaan hyvin. Lukemisen jälkeen yritin päästä aamulla ennen töitä katsomaan Tuomiokirkkoa, mutta aikaa oli liian vähän ja korkeat talot tiellä. Sääli. Tuulinen Helsinki oli tässä teoksessa minulle läheisin, se tuntui kauniilta ja tutulta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ehti julistaa tämän yhdeksi vuoden hienoimmista jo julkaisuvuoden helmikuussa.
WSOY, 2016. 355 s.
Endgame-trilogia tuli luettua päätökseen, kun viimeinen osa sattui sopivasti vastaan kirjastossa. Pidin siitä, että piinaavan yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa oli kakkososaa vähemmän ja inhimillisyyttä oli enemmän. Pää yritti kuitenkin koko ajan analysoida, että mitkä osat tästä teoksesta ovat niitä kulta-aarteen luo vieviä vihjeitä ja se oli aika raskasta. Tunnelmakin oli todella synkkä ja tätä ajatellessa on aika paha olo. En jää kaipaamaan, vaikka idea näissä olikin ihan vänkä.
Tammi, 2017. 307 s.
Kiinnostava omakohtainen teos Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden valtiojärjestelyjen eroista. Pohjoismaiden osuudet tuntuivat kyllä paikoin turhan sliipatuilta ja Yhdysvaltojen lomake- ja säätöhelvetti vaikutti puolestaan ihan kamalalta, en ymmärrä miten tuollaista voi olla. Teksti on pääosin helppolukuista ja Partanen käsittelee aiheita laajasti vakuutuksista talouteen, sairaskorvauksiin ja niin edelleen. Jos jotain, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen olin todella, todella onnellinen siitä että sain synnyttää Suomessa ja saan olla tuetulla äitiysvapaalla. Suketus analysoi kirjaa bloggauksessaan oikein mainiosti, menkää sinne lukemaan.
Simon & Schuster, 1999 (alkup. 1994). 256 s.
Rakastin tätä kirjaa. Enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen teos kertoo Hollywood-käsikirjoituksia korjaavasta Corasta, joka tulee yllättäen raskaaksi ja alkaa kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle lapselleen. Totta puhuen muistan tästä kirjasta todella vähän, luin tätä vähän sekavaan aikaan, mutta muistan sen tunteen siitä miten pidin Fisherin kirjoitustyylin haastavasta, mutta mukaansatempaavasta rytmistä.
Pottermore Limited, 2016. 79 s.
Bussimatkalukemiseksi valittu Tylypahka-kirja tuli luettua käytännössä yhdeltä istumalta. Ihailen, kuinka Rowling on ympännyt maailmaansa niin paljon yksityiskohtia ja tuntuu osaavan vastata kaikkeen, mitä häneltä siihen liittyen voisi kysyä. Potter-fanille oivaa lisälukemistoa, sai kaipaamaan kirjasarjaan uudelleen tarttumista.
Kosmos, 2016. 250 s.
Syliin oli minulle alkuvuoden tärkeimpiä kirjoja toimien jonkinlaisena terapeuttisena luettavana. Luin tämän itse asiassa kahdesti, ensin e-kirjana ja sitten paperilta. Ensimmäinen lukukerta meni sumussa, toisella järjestelin tarinan palaset päässäni. Episodimainen romaani kertoo muun muassa äitiydestä, äidiksi tulemisen vaikeudesta ja toisille helppoudesta, heistäkin jotka eivät äideiksi edes halua. Hyvä mieli tästä ei tullut, mutta jollain tavalla se lohdutti. Helmet-haasteessa tämä oli minulle kohta kirjassa on monta kertojaa. Lumiomenan Katja kehuu, kuinka Westman onnistuu muun muassa kirjoittamaan yksityisestä yleistä.
Blue Rider Press, 2016. 257 s.
Tämä teos vahvisti käsitystäni Fisherin oivallisista kirjoittajan kyvyistä. Fisher on analyyttinen, hauska, tuppaa harhautumaan sivupoluille ja jotenkin pysyy silti asiassa. Kokonaisuutena teos on hieman sekava ja se tuntuu enemmän Fisherin päänsisäiseltä, yksityiseltäkin pohdinnalta kuin yleisölle suunnatulta omaelämäkerralta. Kirjaan liitetyt päiväkirjakatkelmat Star Warsin kuvaamisen ajalta ovat helposti samaistuttavaa luettavaa, sillä samantapaisia asioita olen itsekin 19-vuotiaana omaan päiväkirjaani kirjoittanut (tosin en tietenkään ollut matkalla megatähdeksi, mutta silti). Surullinen ja jotenkin brutaali, mutta silti hauska omaelämäkerrallinen teos. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan elämäkerta tai muistelmateos.
John Murray, 2015 (alkup. 2014). 304 s.
Oivallinen populaaritieteellinen teos pienissä pätkissä luettavaksi, sopii esimerkiksi hammaspesun yhteyteen. Munroen vastaukset omituisiin tiedekysymyksiin ovat viihdyttäviä ja hyvin selitettyjä. Jos sinä tai joku läheisesi tuppaa kyselemään absurdeja tai vaikkei tuppaisikaan, kannattaa kirja lukea, koska hauskahan tämä on. Teos on myös suomennettu nimellä Entäs jos... (WSOY, 2015). Esimakua teoksesta voi fiilistellä Munroen pitämältä xkcd-verkkosarjakuvasivulta.
Kirjavinkkien Mari luki suomennoksen lähes yhdeltä istumalta, samaisen sivuston Hannu kehuu alkuperäisteosta julkaisuvuotensa parhaaksi tietokirjaksi.
S & S, 2016. 90 s.
Symppiksiä palapelirunoja "leikkauspöydältä" eli lääkäreiden hullunkurisesti sanelemia juttuja runoiksi leikattuna ja liimattuna. Välipalana ihan leppoisa, mutta nopeasti unohtuva kokoelma.
Förlaget, 2016. 106 s.
Päädyin lukemaan ruotsinkielistä nykyrunoutta Finlandssvensk läsutmaningenin myötä ja olipa se hyvä juttu. Andtbackan Vallarna-kokoelman valitsin kirjakaupasta selailun perusteella, jokin teoksessa kutsui. Pidinkin tästä kolmiosaisesta runoteoksesta ihan hirveästi, mutta sen lukeminen vaati keskittymistä. Proosaa luen jo ruotsiksi suhteellisen sujuvasti, mutta runoihin piti ihan oikeasti keskittyä. Kaikkea en ymmärtänyt, en lähellekään, mutta tuntui että tunne välittyi ja se lienee olennaisinta. Kokemuksen innoittamana hankin kirjamessuilta läjän ruotsinkielistä runoutta.
Osuuskumma, 2016. 133 s.
Kansi: Magdalena Hai
Pännii ihan hirveästi, etten saanut kesällä kirjoitetuksi tästä sillä pidin tästä pienoisromaanista paljon. Espoolaispariskunnan elämä särkyy, kun heidän tyttärensä kuolee rattijuopon yliajamana. Puolisot yrittävät selvityä tilanteesta kumpikin tavallaan. Kesällä kirjoitin muistiin näin: Erinomainen romaani parisuhteesta, surusta ja siitä selviämisestä maltillisin kauhumaustein. Väkevästi kirjoitettu! Olen iloinen, että kirja löytyy kotihyllystä, sillä aion palata siihen vielä myöhemmin. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika summaa tämän kerralla ahmaistavaksi kamaksi, itsekin myönnän lukeneeni tämän käytännössä yhdeltä istumalta.
Fabriikki, 2015. 315 s.
Suomentanut: Laura Vesanto
Myös tästä Restrepon tositapahtumiin perustuvasta romaanista minulla olisi ollut paljon sanottavaa, siis silloin kesäkuussa kun sen luin. Teos kertoo eristyneestä Clippertonin saaresta ja meksikolaisista, jotka muuttivat saarelle asumaan 1900-luvun alkupuolella. Hurja tarina sotilastukikohdan perustamisesta käsittämättömissä olosuhteissa, meren voimasta, perhesuhteista, inhimillisyydestä. Tämäkin on teos, joka jää pysyvästi omaan hyllyyn. Vastustamaton faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. Mitä luimme kerran -blogin Lauralta teos poisti lukujumin enkä itsekään tämän kanssa jumittelemaan joutunut.
Teos, 2015. 192 s.
Suomentanut: Anu Partanen
Cortázarin kertomuskokoelma oli kaikessa nyrjähtäneisyydessään makuuni. Mieleen palasi tätä lukiessa muun muassa ranskalainen Claire Castillon ja ei ehkä ihmekään, sillä Argentiinassa syntynyt Cortázar asui suuren osan elämästään Ranskassa. Hurmaavan omituisia kertomuksia. Mieleen palaa erityisesti kokoelman alkupuolella oleva novelli useita viikkoja kestävästä liikenneruuhkasta, jonka aikana ihmiset muodostavat jonkinlaisen pienoisyhteiskunnan.
Gummerus, 2017. 377 s.
Suomentanut: Lotta Toivonen
Tämä teos elää mielessäni aivan omaa elämäänsä, sillä voisin vaikka vannoa bloganneeni tästä. No, joka tapauksessa teos sekoittelee riemukkaasti filosofiaa, keskustelutaitoa, semiologiaa ja robertlangdonmaista toimintaa ja toi paikoin mieleen Douglas Adamsin Dirk Gently -kirjat. Intellektuellit viittaukset menivät varmasti paljolti ohi, mutta nautin herkullisen absurdista tunnelmasta. Haastava, muttei älyvaikea. Omppu kirjoittaa teoksesta blogissaan riemastuttavasti, kannattaa lukea bloggauksensa ja tarttua sitten tähän. Tai toisinpäin.
Harry N. Abrams, 2016. 160 s.
Luulin tätä kirjaa lainatessani saavani mukavan hupsuttelukirjan neulomisesta, mutta sainkin arvostetun ja tunnetun (niin, tässä se kai sitten nähdään tämä neulontaharrastukseni vakavuus) lanka-asiantuntija Parkesin matkakertomuksia. Ei siinä mitään, mukava kirja tämä oli näinkin ja olihan se leppoisaa matkustella Parkesin siivillä ympäri Yhdysvaltoja, Islantia ja Pariisia erilaisissa käsityötapahtumissa, kahviloissa, tehtaissa ja vaikka missä. Osaisinpa langoista niin paljon kuin Parkes, olen aina hukassa jos pitäisi valita työhön jokin muu lanka kuin ohjeessa ilmoitettu.
Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, vaikka Parkesille neulonta onkin pikemminkin henki ja elämä kuin harrastus.
Atena, 2016. 344 s.
Lifländer kirjoittaa hengästyttävän kaunista kieltä ja jättää tarinan vähän jalkoihinsa. Itse teos herätti paljon ajatuksia salaisuuksista, valinnoista ja rakkaudesta, mutta jäi hieman viimeistelemättömän oloisiksi. Olisin kaivannut Tonin hahmolle lisää perusteluja, hän tuntui irtonaiselta juonteelta. Helmistä ja Kertusta, vanhenevista naisista salaisuuksineen ja muistoineen, ja erityisesti heidän ystävyytensä kuvauksesta pidin kuitenkin paljon. Leena Lumi kehuu Lifländerin tekstiä töydelliseksi.
Helmet-haasteesta kuittaus kohtaan kirja kertoo vanhenemisesta.
Like, 2017. 117 s.
Haurun teos on ensimmäinen lukemani teos tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, tarkoituksena on lukea ne kaikki. Jääkansi on taidokkaasti kirjoitettu teos 1950-luvun tienoilta, sodan lopusta, kertomus tytöstä jonka maailma murtuu ja jonka kasvaminen naiseksi on kipua täynnä. Tämä oli minulle ihan kauhean vaikea luettava. Ihailin kieltä, mutta tarina ahdisti minua niin hirveästi että tuntui kuin iholle jäisi limainen kerros, josta en pääse eroon. Ristiriitainen kokemus siis, mutta ihan hirveän hieno kirja. Kannattaisiko kokeilla vielä Haurulta jotain muuta, suositelkaa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee tätä joka tapauksessa ilmaisuvoimaisen, tiiviin tekstin ystäville.
Raksin tällä kuitenkin Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimi on mielestäsi kaunis.
Hamish Hamilton, 2014. 304 s.
Here on kauneimpia lukemiani sarjakuvaromaaneja, vaikka sarjakuvaksi kutsuminen voikin olla hieman harhaanjohtavaa. Teoksessa seurataan erään huoneen nurkkaa läpi vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen ja -tuhansien. Samalla aukeamalla voi olla kurkistus niin esihistoriaan, 50-luvulle kuin tähän päivään. Ensimmäisillä sivuilla tarinan seuraaminen tuntuu hieman sekavalta, mutta rytmiin pääsee pian ja alkaa nauttia aikojen välillä vellovasta, pettävän yksinkertaisesta kerronnasta. Todella upea teos.
WSOY, 2013. 335 s.
Suomentanut: Pirkko Biström
Nyt välipäivinä olen kirinyt läpi Helmet-haasteesta puuttuvia teoksia, Slummien miljonääriä suositeltiin minulle Intiasta kertovaksi kirjaksi. Tunnetuksi Hollywood-elokuvaksikin kuvattu teos kertoo 18-vuotiaasta Ram Mohammad Thomasista, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla voittamaan tv-tietokilpailussa miljardi rupiaa. Thomasia syytetään vilpistä ja tässä teoksessa hän yrittää kohta kohdalta perustella, miten oikein tiesi vastaukset kysymyksiin. Olen nähnyt elokuvasta aikoinaan sen lopun, mutta selvästikään en muistanut sitä kunnolla, sillä teos oli yllätyksiä täynnä. Ideana tämä palapelimäinen romaani on kiinnostava, lukiessa olin välillä malttamaton pääsemään tarinassa eteenpäin, Thomas nimittäin kertoo tarinansa hyvin, hyvin polveilevasti. Kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen katsoa myös elokuva tällä kertaa kokonaan.
Huh. Tuntuipa puhdistavalta saada nämä kirjat tänne. Harmittaa silti vähän, monia näistä teoksista olisin halunnut nostaa esiin ihan erikseen, mutta tällä mennään ja ensi vuonna uudelleen. Muutamia postauksia on tulossa vielä tämän vuoden kirjoista, ne olen kirjoittanut aika päiviä sitten mutta jostain syystä ne ovat jääneet vielä julkaisematta.
Jälkikirjoitus tammikuussa
Jostain syystä olin unohtanut merkitä Goodreadsiinkin, että luin viime vuonna myös Neil Gaimanin Norse Mythologyn. Oletettavasti lukuaika on ollut joskus keväällä, en muista enkä löydä tästä mitään merkintää mistään kanavastani. Kirja oli niin sanotusti ihan kiva, ajattelin että Gaiman olisi kehitellyt teeman ympärille jotain omaa mutta kirjassa olikin "vain" myyttikertomuksia uudelleenkirjoitettuna. Mukava niitäkin oli lukea, mutta en nyt mitenkään ihmeellisesti innostunut. Thor oli aika pöljä ja symppis.
Lisäksi luin myös Rachel Brathenin Yoga Girlin. Se oli kiva joogakirja, vaikken siihen aikaan kyllä pystynytkään joogaamaan. Kirjassa oli myös reseptejä, niitä otin muutaman talteen. Kerronnassa oli ehkä vähän liikaa aforistisuutta mutta oli se sellainen opus, jonka voisin lainata vaikka uudestaan.
"Loistava veto kirjoittaa postaamattomat jutut yhteen postaukseen", sanoo hän, joka vei tietokonepöydältä postaamattomat kirjapinot joulusiivouksen yhteydessä sängyn alle jemmaan.
VastaaPoistaHeh, kiitos Mannilainen! Nyt jos saisi vielä ne mieltä vaivaavat esitykset tänne blogiin niin viime vuosi olisi paketissa. Nostan hattua, että saat siivottua jemmaan, minä vain haudon.
PoistaSain tästä pari vinkkiä - joten kiva kun postasit! Mua harmittaa kun en saanut Erika Vikin esikoisesta koskaan postia aikaiseksi.
VastaaPoistaKiva kuulla, Marika! Aleia oli kyllä hieno kirja, odottelen kakkososan pariin pääsemistä innolla.
PoistaLifländer vaivaa minua edelleenkin! Siinä oli miltei kaikki kuten pitää, mutta sitten...olisin odottanut vähän enemmän rohkeutta, hyppyä pimeään. Tiina osaa kirjoitta ainakin minun makuuni ja pidin jopa kannesta!
VastaaPoistaEn ole lukenut Akvarelleja Engelin kaupungista, mutta eräs erittäin kirjallinen ystäväni, joka on itsekin sekä kirjailija että tutkija, pitää tätä huonoimpana mitä on aikoihin julkaistu! Hän myös perusteli sen pitkässä viestissä, mutta ainakin sanat tyhjänpäiväinen, tylsä ja kaikkea sitä julkaistaankin tuli moneen kertaan:) Näin ne maut toisistaan eroavat...Se on eräänlaista rikkautta sekin.
Minulla on niin monta postaamatonta, että jos laittaisin ne jonoon, joutuisin selittämään myös miksi juuri noita nyt vain...? Siksi.
Lifländerin kieli oli tosiaan upeaa ja kansikin oli kaunis, totta, mutta mutta. Uskon kyllä lukevani, joskun seuraava teos ilmestyy.
PoistaAkvarelleja on varmasti mielipiteitä jakava kirja, tavallaan se oli tylsä mutta kuitenkin aika ihana ja silti ankea. Mutta niin, rikkautta, kyllä.
Suosittelen erityisesti Tuonen tahtoa ja Intohimon saarta, ne olivat viime vuoden helmiä. Kiitos!
VastaaPoista