Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Lavalta: Seikkailu jouluyönä (ShedHelsinki)

Kuva: ShedHelsinki

Jouluna laulaa saa

Kuin vaivihkaa ShedHelsingin joulumusikaalista on tullut osa joulukuun perinteitäni. Jo kolmatta vuottaan toiminut ShedHelsinki on tuottanut vuoden lopuksi suurimittaisen musiikkiteatteriesityksen, jossa valokeilaan pääsevät monenlaiset lapset ja nuoret. Toiminnan perusajatuksena on lausahdus jokainen kelpaa ja tänäkin vuonna Seikkailu jouluyönä -esityksessä lavalla nähdään esimerkiksi viittomakielistä näyttelemistä ja tanssitaan pyörätuolilla kelaillen.

Rennoin ottein jouluaaton työrupeamaa lopetteleva joulupukki on tehnyt virheen ja jakanut lahjoja minne sattuu. Joulun tulevaisuus on uhattuna, sillä joulua ei ensi vuonna tule ellei kaikkia lahjoja ole jaettu ennen keskiyötä. Onneksi viimeinen epäonninen lahjasäkki on tupsahtanut neuvokkaan lapsilauman olohuoneeseen ja he päättävät yksissä tuumin pelastaa joulun. Sohva kuvitellaan reeksi, sen eteen pari poroa, oppaiksi pari tonttua ja matka kohti Pantolandiaa, Dickenslandiaa ja Jäämaata voi alkaa.

Nuoria on projektissa mukana ilahduttavan paljon, joten esityksissä vaihteli kaksi miehitystä. Itse pääsin näkemään niin sanotun keltaisen rotaation viimeisen esityksen ja meininki oli kerrassaan mahtava. Lavalla nähdään keskittyneitä mutta hauskaa pitäviä lapsia ja nuoria, jotka osaavat repliikkinsä ja koreografiansa ja pelaavat hienosti yhteen. Produktiossa on myös vuosi vuodelta lisätty nuorten vastuuta tarinan kuljetuksessa, mitä on ollut ilo katsella.

Ei sillä, myös esityksessä mukana olevat ammattilaisaikuiset ja vanhemmat nuoret ovat kerrassaan mainioita. Heidän roolityönsä toimivat jonkinlaisena liimana tai suunnannäyttäjinä tarinalle, mutta pääosassa saavat olla juurikin taitavat ShedHelsinki-kerholaiset kuten pitääkin. Suurin osa aikuisista on myös toiminut kerhotoiminnan opettajina ja vuorovaikutus vaikuttaa tältäkin osin lämminhenkiseltä ja toimivalta. Aikuisten hahmot olivat sopivan övereitä mutta silti moniulotteisia, omia suosikeitani olivat ehdottomasti ihastuttavat rumat sisarpuolet Florence ja Jemima (Jyri Numminen ja Valtteri Gutev).

Lavastuksellisesti esitys on todella pelkistetty, mikä on lavalla liikkuvien suurten ihmismassojen vuoksi erittäin ymmärrettävää. Hauskat taustaprojisoinnit ja eläytyvä näytteleminen höystettynä Tuomas Kesälän johtaman orkesterin musiikilla luovat kuitenkin tunnelmaa oikein riittävästi. Tuntuu siltä, että paukut on laitettu nimenomaan hyvään meininkiin ja esiintymisvarmuuden hankkimiseen ja se on paljon tärkeämpää kuin massiiviset lavasteet.

Myös viimevuotinen esitys Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen oli riemastuttavaa katsottavaa, sillä Ruususen tarina oli saatu varsin kivasti kurottua yhteen Paluu tulevaisuuteen -elokuvatarinan kanssa. Esitystä katsoessani pohdin kuitenkin sen lukuisia hyvin brittiläisiä kulttuuriviittauksia esimerkiksi Sex Pistolsiin ja Rocky Horror Show'hun, jotka tuntuivat suomalaisessa esityksessä vähän hassuilta. Vaikka tänäkin vuonna oltiin vahvasti kiinni brittiläisissä jouluperinteissä esimerkiksi panto-teatterin ja Dickensin myötä, tuntui tarina silti universaalimmalta ja hyvin Studio Pasilan lavalle sopivalta. Ehkä jonain vuonna nähdään ihan varta vasten tätä Suomen projektia varten tehty musiikkiteatteriesitys?

Katsomosta sai siis poistua hymy huulilla ja silmäkulmia pyyhkien. Teatterintekemisen riemu tuli vahvasti esille ja en pääse yli siitä, miten upeita nuoria siellä lavalla olikaan. Oli myös avartavaa seurata välillä esityksen viittomakielistä tulkkausta, olisi mahtavaa osata itsekin. Tällaisen esityksen parissa ei ole lainkaan hassumpaa päästä lopettelemaan teatterivuottaan.

Tämän vuoden ShedHelsingin esitykset on nyt paketoitu, mutta ensi vuoden lopulla on taas mahdollisuus päästä näkemään hienoja nuoria lavalla.

Erityiskiitos tähän loppuun aputonttu Jenny Jumppaselle lippuavusta!

Tärkeitä teemoja nuortenkirjoissa

Omassa somekuplassani on etenkin tänä vuonna hehkutettu nuortenkirjallisuutta suunnasta jos toisestakin eikä syyttä. Genre on usein hienosti ajassa kiinni ja käsittelee teemoja, jotka pyörivät varmasti monen "viralliseen" kohderyhmään kuuluvan päässä eikä niistä lukeminen tee hallaa aikuisellekaan, päinvastoin. Seuraavissa kahdessa teoksessa käsitellään kiinnostavasti niin fyysisiä kuin mielen sairauksia ja niiden ohella muun muassa ystävyyttä, seksuaalisuutta ja perhesuhteita.

Maija Haaviston Perhonen vatsassa tarttuu kiinnostavasti nuortenkirjoissa harvemmin käsiteltyyn sairauteen eli Crohnin tautiin. Kasiluokkalainen Tuulia saa tietää sairastavansa tätä tulehduksellista suolistosairautta ja haluaa piilottaa nolona pitämänsä sairauden ystäviltään. Ajatus uudesta koulusta tuo kaivatun pelastuksen, sillä siellä Tuulia voi keksiä itsensä uudelleen ja valkoiset valheetkin uppoavat paremmin tuoreisiin luokkatovereihin. Valheilla on kuitenkin tapana riistäytyä käsistä ja niin käy nytkin.

Parasta antia kirjassa oli mielestäni pohdinta siitä, mistä syistä sairauttaan saattaa alkaa salailla ja mitä haittaa tai hyötyä valheista voi olla. Kokonaisuutena kirjaan oli kuitenkin ympätty mielestäni hieman liikaa sisältöä Tuulian sairastumisen lisäksi ja kummeksuin hieman myös teoksen joustavaa asennetta reseptilääkkeisiin tai niiden ottamatta jättämiseen. Iso plussa kuitenkin kiinnostavan ja erilaisen aiheen käsittelystä sekä menevästä kerronnasta.

Kirsin kirjanurkassa kiitellään juuri mukaansatempaavaa kerrontaa, Yöpöydän kirjoissa puolestaan mainitan muun muassa nykyajan ilmiöiden (kuten podcastit ja tubetus) luonteva mukanaolo kirjassa.

Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjasta kiinnostuin alunperin varmaankin Helsingin sanomien kritiikin ja Suketuksen bloggauksen myötä. Aiheeltaan se ei ole mitenkään kevyt, sillä sen keskushenkilöt Violet ja Finch kohtaavat koulun kellotornin huipulla harkitessaan molemmat itsemurhaa. Kohtaamisen myötä nuorilla on yhteinen salaisuus ja vähitellen heidän välilleen muodostuu myös aitoa välittämistä. Kirjassa käsitellään muun muassa hetkessä elämisen tärkeyttä, mielenterveysasioita ja rakkautta, tärkeitä teemoja kaikki.

Luin vahvatunnelmaista kirjaa luku tai kaksi kerrallaan, mikä sopi tälle teokselle hyvin. Nivenin tarina on niin täysi, että se kaipasi välillä ilmaa ympärilleen. Kirjasta on jäänyt mieleen tarkkoina muistikuvina niin valoisia ja toivoa täynnä olevia kohtauksia kuin pohjattoman synkkiäkin. Lopussa itketti monistakin syistä. Leena Ojalatvan suomennos oli sujuvaa luettavaa ja teki kirjan lukemisesta entistä mukavampaa.

Kuittaan Nivenin kirjalla Helmet-haasteesta kohdan surullinen kirja.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks, 2018. 244 s.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (All the Bright Places, 2015)
Karisto, 2017. 405 s.
Suomentaja: Leena Ojalatva

Lavalta: I'm Liquid (Kinetic Orchestra)

Kuva: Jussi Ulkunniemi

Valuu, velloo, tyrskyää

Vuoden tietää lähestyvän loppuaan, kun Stoassa voi jälleen kokea Kinetic Orchestran uuden tanssiteoksen. I'm Liquid esitellään käsiohjelmassa ryhmän tähän asti karsituimpana teoksena, määrittely tuntuu osuvalta. Lavalla nähdään pelkistetyissä puitteissa neljä liikkeestä toiseen sulavasti soljuvaa kehoa ja mieli lepää sitä katsoessa.

Tanssijat Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen todellakin osaavat asiansa. Kehot liikkuvat dynaamisesti ja kauniisti, katutansseista ja kamppailulajeista vaikutteita saava tanssi näyttää vaivattomalta. Vahva kehollinen vuorovaikutus on tuttua Jarkko Mandelinin aikaisemmista koreografioista, mutta tällä kertaa se palvelee nimenomaan liikettä eikä kanna muassaan monimutkaisten vuorovaikutusten painolastia. Keho kohtaa kehon, taipuu, soljuu ohi, kannattelee toista.

Aikaisemmista näkemistäni teoksista poiketen I'm Liquidissa liikutaan enemmän lattiatasolla. Näyttäviä hyppyjäkin on, mutta ne jäävät satunnaisiksi aallonharjoiksi muuten matalalla vellovan liikkeen oheen. Äkillisiin huippuihin ei kurkoteta myöskään Jukka Huitilan valosuunnittelun taholla, valo ei piilota tai erottele mutta tukee keskittynyttä tunnelmaa. Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu jaksottavat teosta hienosti ja vaihteleva äänimaisema tuntuu koherentilta kokonaisuudelta, vaikka se samalla kurkottaa moneen suuntaan.

Ihailin teoksen tasapainoisuutta ja kiinnitin Helsingin Sanomien Maria Säkön tavoin huomiota kehojen monipuoliseen, hierarkiattomaan käyttöön. Tiettyä liikelajia ei ole rajattu vain mies- tai naistanssijan kontolle, vaan Giordani ja Koskinen saavat olla voimakkaita ja Näkki ja Turpeinen voivat ottaa kontolleen sensuellin oloisen dueton. Sukupuoli menettää merkityksensä teoksen kehoissa, lavalla on pikemminkin hetkessä eläviä olentoja.

Välillä kuriton mieli halusi lähteä tulkitsemaan ja kehittämään liikkeelle syvempiä merkityksiä. Hätistin ajatukset kuitenkin parhaani mukaan pois. Oli vapauttavaa katsoa teosta, jonka liikekielen päälle ei tarvinnut yrittää liimata jonkinlaista monimutkaista ja minulle usein vaikeasti havaittavaa teemaa. Tällaisenaan teos öljysi miellyttävästi jotain mielen estetiikalle syttyvää koneistoa.

Teoksen ehtii nähdä Stoassa vielä sunnuntaina 16.12. klo 15.

Kiitokset Kinetic Orchestralle lipuista esitykseen.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.

Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös

Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi

Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka

Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä

HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.

***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Makoto Yukimura: Planetes #1-4

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

Liv Strömquist kertoo vimmaisesti rakkaudesta ja sukuelimistä

Huolella tehty sarjakuva toimii joskus paljon paremmin kuin tietokirja. Ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvia on suositellut minulle moni ja nyt onnistuin viimein saapumaan kirjaston hyllylle samaan aikaan teosten kanssa. Lukuun pääsivät Prinssi Charlesin tunne ja Kielletty hedelmä.

Prinssi Charlesin tunne läväyttää naamalle valtavan määrän informaatiota romanttisesta (hetero)rakkaudesta, sen historiasta ja ongelmallisuudesta. Paljon pureudutaan miesten ja naisten eroihin, siihen miten sukupuolet johdatetaan omille teilleen jo lapsuudessa ja pidetään niillä monelta taholta tuutatuilla mielikuvilla. Erityisesti hämmensi se, miten näitä oletuksia vahvistetaan erityisesti elokuvilla ja tv-sarjoilla. Kyllähän minä sen tiesin, mutta jotenkin se tuntui näin ilmaistuna erityisen pahalta, että nämä ovat ne jaetut roolit ja niissä pysytään.

Käytin tämän lukemiseen yhdet minimesenaatin päiväunet ja sen jälkeen pää humisi. Oli oikeastaan vähän paha olla. Tavallaan ihan syystäkin, sillä tunnistin kirjasta paljon omia entisiä ja vähän nykyisiäkin käyttäytymismalleja, jotka eivät ole järkeviä. Lisäksi paha olo kumpusi myös kirjan huumorista tai sarkasmista tai miksi sitä haluaakin kutsua. Ymmärsin pointit, mutta en jaksanut huvittua siitä kun kieltämättä tyhmyyksiä tehneet tyypit laitetaan överisti naurunalaisiksi. Suosin itsen mieluummin sitä, että annetaan tyhmyyksien puhua puolestaan, uskoisin ymmärtäväni niiden idioottimaisuuden ilman niiden jatkuvaa korostamista.

Oli miten oli, historiaosuudet tässä olivat hirmuisen kiinnostavia, Strömquistin viiva on räväkkä ja peukutan sitä miten tässä sarjakuvassa mennään tutkimustiedon kautta eikä mutulla, hyvää painoarvoa siitä.

Kielletty hedelmä olikin sitten teoksena enemmän minun makuuni, vaikka sekin tuli käytännössä ahmittua päiväunien aikana ja itse asiassa samaisen Keravan kirjaston edustaa somistavan vesialtaan äärellä. Aiheena on "se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi" eli puhutaan niin sisäisistä kuin ulkoisistakin asioista, vaginasta ja vulvasta. Mahtavaa!

Strömquist sukeltaa päätä pahkaa naisen sukuelinten historiaan ja osoittaa, että tässä asiassa ennen on tosiaan ollut paremmin. Teos esimerkiksi alkaa listauksella miehistä, jotka ovat olleet naisen sukuelimistä aivan liian kiinnostuneita ja päättäneet reippaasti rajoittaa muun muassa naisen oikeutta omaan kehoonsa tai nautintoonsa. Hieno juttu, sedät.

Onneksi näistä asioista puhutaan ja saataisiin puhua enemmänkin. Huomaan esimerkiksi itsekin, että minun on hankala löytää kirjoittaessa luontevaa termiä "naisen sukuelimille" ja minä olen sentään biologian opettaja! Kauhistuin myös, kun kirjassa esiteltiin kuvia koulun biologian kirjoista. Ne ovat kauhean puutteellisia enkä minä ole tajunnut. Hävettää ja kiukuttaa.

Muistelin myös vuosien takaista retkeä Pariisissa silloin vielä pystyssä olleeseen erotiikkamuseoon, jossa muun muassa esiteltiin vanhoja kiinalaisia aviopareille jaettavia opastavia lautasia tai jotain vastaavia keramiikkatuotteita. Niissä esimerkiksi kerrottiin, miten vaimon voi pitää tyytyväisenä. Nuo edellä mainitut sedät olivat sitten toki sitä mieltä, että pois tuollaiset hupsutukset, lie back and think of England tai jotakin sellaista.

Kielletyssä hedelmässä Strömquist käyttää Prinssi Charlesin tunteen tavoin paljon lähdeviitteitä eikä tässä erinäisiin setiin ja muutamiin naisiinkin kohdistunut ryöpytys tuntunut pahalta. Huutomerkkien paljoutta välillä säikähdin, mutta ovat ne toisaalta ihan paikallaankin. Kirja päättyy "lukuun" kuukautisista, joka oli varsin raikasta luettavaa. Kielletyn hedelmän voisikin jossain määrin tiivistää siihen, että vapautetaan vulva ja vagina penis- ja penetraatiokeskeisestä keskustelusta ja puhutaan kuukautisista järkevästi eikä sinisiä nesteitä käyttäen ja verenvuotoa kammoksuen. Ihan tässä innostuin!

Suosittelen lämpimästi tutustumista molempiin ja rauhallista lukuaikaa, lienevät parhaimmillaan kun ei tarvitse kahlata täyttä kyytiä albumin läpi.

Näillä kaksi merkintään Sarjakuvahaasteeseen.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017. 135 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko, 2016. 143 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Pikaista spekulointia Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta

Kuva: Kirjasäätiö

Finlandia-kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt kaunokirjallisuuden palkinnosta erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaisiin. Viime vuonna luin kaikki ehdokkaat ennen palkinnon julkistusta ja tein voittajasta oman veikkaukseni. Tänä vuonna oli tarkoitus toteuttaa sama tempaus, mutta erinäisten seikkojen vuoksi luku-urakka jäi hieman kesken. Aion silti näillä vaillinaisillakin tiedoilla tehdä omat spekulointini.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati valitsi tänä vuonna ehdokkaiksi kuusi teosta ja Riku Rantala pääsee valitsemaan virallisen voittajan. Ehdokkaina on kaksi lasten kuvakirjaa, yksi lasten tietokirja ja kolme nuortenromaania. Raadin perustelut valinnoille voi kurkata täältä, seuraavassa omia mietteitäni teoksista aakkosjärjestyksessä.

***

Anttonen, Taru & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into)

Minua on ilahduttanut ajatuksena kovasti tosisatukirjojen ilmestyminen ja olen hankkinut meille kotiin sekä "sen alkuperäisen" Iltasatuja kapinallisille tytöille että tämän kotimaisen vastineen Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). En ehtinyt vielä lukea kirjaa kokonaisuudessaan, mutta olen lukenut sen tarinoita minimesenaatille. Sadut ovat hyvin kirjoitettuja ja mukavan kompakteja kahden sivun mitassaan. Useiden eri kuvittajien kuvitukset ovat näyttäviä ja kauniita. Kirjan kautta pääsee tutustumaan monenlaisiin rohkeiisin naisiin, moniin sellaisiinkin joista ei välttämättä ole aiemmin tiennyt. Minua kuitenkin häiritsee tässä kirjassa jokin, mutta en ole aivan saanut ajatuksesta vielä kiinni.

Enoranta, Siiri: Tuhatkuolevan kirous (WSOY)

Olen Tuhatkuolevan kirouksen kanssa vasta puolivälissä, mutta olen nauttinut sen lukemisesta kovasti. Enorannan tekstiä on miellyttävää lukea ja hänen rakentamansa maailma on kiinnostava. Raati toteaa perusteluissaan, että kirja on eheä ja varma lukuelämys ja se pitää varmasti paikkansa loppuun asti. Uskon, että laadukas, maagisia elementtejä sisältävä teos onnistuu säilyttämään lumonsa myös kirjan toisen puolikkaan ajan.

Hai, Magdalena: Kolmas sisar. Royamen aikakirjat 1 (Otava)

Odotin Kolmannen sisaren ilmestymistä kovasti, sillä rakastin Hain kirjoittamaa Gigi ja Henry -sarjaa. En joutunut onneksi pettymään, sillä teos on loistava. Pohdiskelin pitkään, mitä teoksen mangahenkisyydellä tarkoitetaan, mutta lukemisen jälkeen asia on selvä. Hain luomassa maailmassa tapahtuu ihmeellisiä ja kokoluokaltaan megalomaanisia asioita, jotka voisi hyvin kuvitella manga-sarjakuviin, mutta joihin en juuri muista törmänneeni tämänkaltaisina fantasiakirjallisuudessa. Kirjan henkilöt ovat monipuolisia, teoksessa käsitellään ihastuttavan luontevasti erilaisia rakkauden muotoja ja sen juoni ehti yllättää useaan otteeseen. Vaikka kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, on kirja kuitenkin oma kokonaisuutensa.

Hurme, Maija & Anssi: Skuggorna / Varjostajat (Schildts & Söderströms / S & S)

Maija Hurme on kirjoittanut ja kuvittanut Anssi Hurmeen tarinan pohjalta kauniin sadun kaipauksesta ja surun kanssa elämisestä. Lapsen elämään ilmestyvät varjostajat vaikuttavat ensin hieman pelottavilta, mutta paljastuvat vähitellen lempeiksi vaikkakin kovin tilaavieviksi. Tarina on hyvin rajattu ja kuvitus on onnistunut. Ilahduin myös siitä, että päähenkilölapsen sukupuolta ei ole määritelty, hän on yksinkertaisesti lapsi.

Mattila, Riina: Järistyksiä (WSOY)

Järistyksiä on kauniisti kirjoitettu tarina ensirakkaudesta ja rohkeudesta olla oma itsensä ulkopuolelta tulevien odotusten vastaisesti. Nuoren rakkauden ja ystävyyden kuvaus on käsinkosketeltavan tunnemyrskyistä, päähenkilön perheolosuhteet saavat minut surulliseksi. Loppu ei ole liian lässy. Rohkeuden löytäminen omana itsenään olemiseen on hyvä aihe tässä ja kaikissa muissakin ajoissa.

Vuori, Sanna Sofia ja Bondestam, Linda: Ägget / Muna (Förlaget / Teos)

Muna on huiman sympaattinen kuvakirja. Tarina pihalle yllättäen ilmestyvästä munasta ja lapsikatraan etsintäretkestä sen alkuperän selvittämiseksi on mainio eikä kirja paljasta kaikkia salaisuuksiaan yhdellä lukukerralla. Se on hilpeä etsivätarina ja samalla ilahduttava kertomus erilaisista perheistä, mutta ei yritä opettaa osoittelevasti vaan jättää seikat lukijan huomattaviksi.

***

Erinomainen kuusikko siis kyseessä! Itse antaisin palkinnon kuitenkin Hain Kolmannelle sisarelle. Se on lajissaan laadukas teos, jonka hahmot ovat monipuolisia, tarina ja maailma huolella rakennettuja ja omalaatuisuutensa vuoksi se toi aivan erityistä lukuiloa myös tällaiselle spekulatiivisen fiktion kenttään kuuluvien kirjojen suurkuluttajalle. Se ei tosin ole se helpoin luettava, sillä tarina on monisäikeinen, mutta hyvän tarinan parissa toisaalta keskittyy mielellään.
'
Odotan kiinnostuksella aivan pian julkistettavaa Riku Rantalan valintaa, onnea kaikille ehdokkaille!

Lavalta: Merten gorilla (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Sally Jones opettelee esityksessä myös korjaamaan haitareita. Kuva: Jiri Halttunen

Vauhdikas seikkailutarina saa hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa

Luin viime kesänä Jakob Wegeliuksen romaanin Merten gorilla ja ihastuin. Noin kuusisataasivuinen seikkailuromaani vei minut mennessään Portugaliin ja Intiaan, laivojen konehuoneisiin, kuuntelemaan fadoa ja selvittämään kiinnostavaa rikosta. Olin siis iloisesti yllättynyt, kun kuulin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän tästä näytelmää. Miten moniaalle rönsyilevä tarina taipuisi näyttämölle?

Paljastettakoon heti kättelyssä: hyvin. Perttu Leinonen (ohjaus ja sovitus) ja Arn-Henrik Blomqvist (dramatisointi) ovat löytäneet tarinasta olennaiset käänteet ja saaneet sen mahdutettua noin kahteen tuntiin. Hatunnoston arvoinen suositus. Suuri näyttämö muuttuu silmänräpäyksessä höyrylaivasta viehättäväksi lissabonilaisasunnoksi, hautausmaaksi ja sulttaanin hoviksi, kun gorilla Sally Jones (Piia Mannisenmäki) yrittää saada ystävänsä merikapteeni Henry Koskelan (Henri Halkola) vapautettua vankilasta. Onneksi Sally Jones saa rinnalleen muita ystäviä, kuten päättäväisen ja kaunisäänisen Ana Molinan (Saara Jokiaho) ja hitaasti lämpiävän mutta lempeän signor Fidardon (Hannu Hiltunen).

Mannisenmäen Sally Jones on taiten rakennettu hahmo ja tarinan sydän. Muiden hahmojen kanssa vuorovaikuttaessaan Sally Jones oli kehonkieleltään moni-ilmeinen ja eläimellinen, mutta kehoilmaisu rauhottui kun olennaiset tarinalliset asiat kerrottiin yleisölle suullisesti.

Esityksen hahmot ovat muutenkin kiinnostavia ja hauskoja. Tyyliin sopivasti ne olivat karrikoituja, mutta toisinaan lastenteatterille tyypillistä kohellusta ei esiintynyt. Maneereilla saatiin hahmoille nopeasti hieman lihaa luiden ympärille, sillä tutustumiseen ei tarinan pyörityksessä jää paljoa aikaa. Etsivä Umbelinon (Hannu Lintukoski) ilmestyessä lavalle ehdin tosin kohotella hetken kohotella kulmiani, mutta perinteinen koheltava kumijalka vei lopulta sydämeni.

Tätä myöten on muutenkin kiiteltävä näyttelijöiden muuntautumiskykyä. Kaikki paitsi Mannisenmäki tekevät useamman roolin ja paikoin piti todella siristellä silmiä, että keksi kuka näyttelijöistä hahmon takaa löytyy. Olisin melkein voinut väittää, että lavalla pyöri enemmän kuin yhdeksän näyttelijää. Isot aplodit siis koko ensemblelle!

Hudson Queen uppoaa. Kuva: Jiri Halttunen

Kuten rivien välistä on jo ilmaistu, on esitys toiminnantäyteisyyden lisäksi myös hauska. Hauskin kohtaus taisi olla Sally Jonesin saapuminen Bapurin maharadzan luokse. Jatkuva retkueen käännyttäminen maharadzan portilta sai harvinaisen koomiset mittasuhteet ja aiheutti yleisössä aikamoisia naurunremakoita. Nauroin itsekin. Tekemisestä lavalla näkyi ilo, ja se on etenkin lastenteatterin ollessa kyseessä erityisen tärkeää.

Kehuttakoon vielä visuaalisia elementtejä. Karmo Manden suunnittelemat lavasteet vaihtuivat lavalla tiuhaan tahtiin ja niitä pyörittelemällä saatiin esiin aina vain uusia maisemia. Lavan nostoelementtejä käytettiin hienosti hyödyksi ja esimerkiksi Hudson Queen -höyrylaivan uppoaminen aivan esityksen alussa on näyttävästi toteutettu.

Olin Merten gorillan jälkeen monta tuntia aivan innoissani ja hyvällä tuulella, olen itse asiassa vieläkin mikä varmasti näkyy tästä tekstistäkin. Esitys on täysiverinen seikkailukertomus, eikä se yritä saarnata tai opettaa. Toki ystävyys ja avomielisyyden merkitys nousevat rivien välistä esiin tärkeinä teemoina, mutta niitä ei alleviivata turhaan. Nyt sai yksinkertaisesti nauttia vauhdikkaasta menosta ja hienosta teatterista.

Esityksiä on jäljellä enää kolme, tarkemmat tiedot teatterin sivuilta. Esitystä suositellaan kouluikäisestä ylöspäin, mikä vaikuttaa hyvältä ikäsuositukselta.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers

Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

Lavalta: Homoäiti (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Missä menevät minun rajani

Heini Junkkaalan Homoäidin ennakkoesityksessä minulla oli Katsojan rooli. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kuluttanut paljon äitiyttä ja vanhemmuutta käsittelevää kulttuuria ja olen joko sukeltanut teokseen pää edellä tai etäännyttänyt itseni. Nyt annoin itselleni luvan vain katsoa ilman sen suurempaa immersiota.

Osittain tässä auttoi se, että esitys kutsuu mukaan jonkinlaiseen väärässä tai oudossa tilassa olemiseen. Homoäidillä ei ole omia lavasteita, vaan se esitetään Omapohjassa Lista-esityksen lavasteissa. Valaistus on kirkas, eikä kuvita tunnelmia. Teksti esitetään kertoen, välillä jopa paperista lukien, eikä sitä juurikaan rikasteta liikkein vaan ainoastaan äänenpainoin tai äänentuottotapoja vaihdellen. Lisäksi näyttelijä Katja Küttner ja Junkkaala keskustelevat esityksen aikana keskenään, kommentoivat, säätävät mikrofoneja. Küttner on kiinnostava puhuja, häntä jaksaa kuunnella, ja neljännen seinän rikkominen ei tuntunut kikkailulta, vaan sopi esitykseen.

Siksi yllätyin, kun esityksen jälkeen purskahdin itkuun. Sisälleni oli kasvanut vajaan kaksituntisen aikana omituinen hahmoton tunnemöykky, josta en oikein saanut otetta. Tuskastelin muun muassa esityksen henkilökohtaisuutta ja rajattua näkökulmaa, jolloin ystävä totesi että ei kai kaikkien esitysten nyt tarvitse liikkua yksityisestä yleiseen. Ei tarvitse, hän on ihan oikeassa. Tuskin äitiydestä voisi muutenkaan tehdä esitystä, joka resonoisi kaikissa äitiyden kanssa tekemisissä olevissa. Sitten aloin jauhaa ahdistuksesta, siitä miten tässäkin esityksessä käsitellään myös niin sanottuja äitiyden kiellettyjä tunteita: sitä ettei aina jaksa (mitään), pysty olemaan rationaalinen ja rauhallinen vanhempi, sitä että haluaisi olla välillä yksin. Aiheista puhuminen on tärkeää, mutta huomaan kaipaavani tällä hetkellä omaan prosessiini ja asian käsittelyyni jotain muuta. Vaikkapa sitä, että olisi myös ok puhua siitä miten kivaa äitiys oikeastaan on, vaikkei aina jaksakaan tai kokee riittämättömyyttä ja ajattelee jatkuvast sitä, että oma lapsi on kuolevainen.

Yön yli nukuttuani pystyn kuitenkin jo suhtautumaan esitykseen analyyttisemmin ja rauhallisemmin. Se ei tunnu enää niin lohduttomalta kuin miltä se tunnemöykkyni keskeltä näyttäytyi. Käsiohjelma antaa uutta perspektiiviä. Asiaa ajateltuani esityksen rajauskin on hyvä. Minulle se käsitteli omien rajojen ja kontrollin menettämistä, kuolemaa ja kuolevaisuutta ja pelkoa. Ja samalla minun oli vedettävä raja itseni ja esityksen väliin ja todettava, että minä en jaksa juuri nyt ottaa tätä esitystä osaksi minua.

Minä en juuri nyt jaksa tuntea suuremmin syyllisyyttä tai sympatiaa tämän minulle vieraan ihmisen prosessoinnin äärellä ja ehkä se on ihan ok.

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta esitykseen ja ystävälle upeasta keskustelusta esityksen jälkeen.

Lavalta: Proxima 8 - kauhumatka avaruuteen (Teatteri Tuike)

Kuva: Aarne Linden

Avaruusmatkailun karmea arki 

Teatteri Tuike tuo syksyn hämärään jälleen uuden aistiteatteriesityksen. Aikaisempien esitysten kauhupainotteisuudesta ollaan siirrytty avaruusmatkustuksen maailmaan. Proxima 8:n maailmassa avaruuslennot eivät ole enää vain harvoille ja valituille ja tällä kertaa katsojat eli matkustajat suuntaavat kohti eksoplaneetta Proxima Centauri B:tä. Luonnollisesti kaikki ei suju suunnitelmien mukaan eikä ole lainkaan varmaa selvitäänkö tästä matkasta hengissä perille.

Esitys koetaan silmät peitettyinä, joten muut aistit terävöityvät havainnoimaan ympäristöä hajuineen ja äänineen. Huomasin myös oman kehon reagoivan voimakkaasti avaruusmatkan hibernaatioon; sormet nykivät ja ajatus siitä, että olisi noussut pois istuimesta kesken esityksen, tuntui lähes mahdottomalta. Onneksi ylösnousu ei tullut tarpeelliseksi, sillä vaikka esitys on jännittävä ja intensiivinen, ei se ainakaan itselleni ollut varsinaisesti pelottava.

Tarinan voi havaita saaneen inspiraatiota useista scifi-klassikoista, mutta se on selkeästi kuitenkin oma kokonaisuutensa. Oivallinen äänisuunnittelu (Aarne Linden ja Miika Elmgren) vie tutuilla äänillä ajatukset avaruusaluksen sisälle paukkuvien metalliovien ja jalkojen alla kalisevien metalliritilöiden avulla. Lentoonlähtöhuminan aikana olin aivan varma siitä, että myös istuimeni tärisi samalla tavoin kuin lentokoneen kiihdyttäessä. Otso Heloksen tunnelmallinen musiikki täydensi omalta osaltaan elämystä.

Näyttelijät (Riina Nieminen (meidän näytöksessämme poikkeuksellisesti ohjaaja Nina Rinkinen), Miika Elmgren, Veera Aaltonen ja Ann-Mari Ohtamaa) hoitivat hommansa hyvällä intensiteetillä. Nostan hattua sille, että tunnelmassa pysyttiin koko ajan vaikka ei välttämättä ole ollenkaan helppoa näytellä kun lavasteita ei varsinaisesti ole ja katsojatkin istuvat silmät peitettyinä. Toisaalta en ole yllättynyt, sillä tällaista laatua odotan Tuikkeen tuotannoilta muutenkin. Kaiken lisäksi aistiteatteriesitykset ovat parantaneet laatuaan koko ajan ja Proxima 8 oli kokonaisvaltainen tarinallinen elämys.

Todettakoon varsinaisen esitystilanteen ulkopuolelta vielä, että businessluokassa matkustaminen oli hauska elämys. Ennen esitystä pääsimme luonnollisesti omaan loungeen, jossa saimme tarjoilua ja aluksessa pääsimme mukaville istumapaikoille. Hauska ja hyvin toteutettu idea, kannatti pulittaa peruslipun hinnan päälle hieman ekstraa.

Jos avaruusseikkailu kutkuttaa mielikuvitustasi, suosittelen varaamaan piletin Proxima Groupin lennolle. Turvallista lentoa en rohkene toivottaa, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita lipun hinnalla kyllä saa!

ALEKOODI Saat 11.11. asti -15% pois lipun hinnasta käyttämällä Holvissa koodia Kujerruksia.

Makoto Yukimura: Planetes

Ruutu albumista Planetes #3.

Maailma näyttää pieneltä ja kauniilta avaruudesta käsin

Kyselin elokuussa Twitterissä spefiin kallistuvia mangasuosituksia ja kolme ihmistä suositteli minulle Makoto Yukimuran neliosaista Planetes-sarjaa. 2070-luvulle sijoittuvassa sarjassa Kuussa on jo siirtokunta, Marsiin on lähetetty miehitetty lento ja suunnitteilla on retkikunnan lähettäminen Jupiteriin. Avaruus on kirjassa enemmän kuin paikka, sillä sen kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja omaa merkitystä maailmassa.

Sarjan keskiössä on joukko avaruuden roskakuskeja, jotka keräävät vaarallista avaruusromua Maan ja Kuun kiertoradoilta. Jurilla, Hachimakilla, Feellä ja myöhemmin Ailla on kaikilla omat syynsä kerätä romua, vaikka työ on vaarallista eikä kiitosta siitä tunnu juuri heruvan. Parhaimmillaan Yukimuran kerronta on, kun keskitytään henkilöiden elämäntarinoiden kipupisteisiin. Toki sarjasta löytyy myös huumoria ja tasapaino näiden piirteiden välillä säilyy hyvin.

Avaruusromutilanteen kriisiytyminen ja Jupiter-lentoon liittyvät välillä pöyristystä herättävät päätökset saivat ajattelemaan tällä hetkellä käynnissä olevaa ilmastonmuutoskeskustelua. Voiko pieni joukko ihmisiä vaikuttaa? Miksi ihmisellä on tarve valloittaa avaruus, eikä pitää huolta omasta planeetasta? Millainen on ihminen, joka kokee voivansa tehdä uhrauksia oman kunnianhimonsa nimissä?

Vaikka olen lukenut mangaa viimeksi joskus lukiossa ilahduin, kuinka luontevasti oikealta vasemmalle lukeminen kuitenkin sujui. Oikeastaan eniten sai nikotella suomen kielen kanssa, sillä erityisesti erilaiset äänitehosteet kuten läps ja ärrh näyttävät mangassa silmääni kovin vääriltä. Käännöksessä itsessään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan Antti Kokkosen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Yukimuran piirrostyylin kehityskaari sarjan aikana on hienoa seurattavaa. Muistan ensimmäisen osan kohdalla hieman nyrpistelleeni jotenkin huolimattoman oloisesti piirretyille hahmoille, mutta neljänteen osaan päästessä piirrosjälki oli jo aivan erilaatuista. Kauneimpia olivat mielestäni avaruuteen sijoittuvat, yksityiskohtiin keskittyvät piirrokset.

Planetes oli paljon ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa avaruus on kaunis ja laaja ja ihminen lopulta hyvällä tavalla pieni. Avaruustaistelun himoon tämä ei toimi, mutta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä on hyvä istuskella kuun pinnalla ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen.

Tästä sarjasta kuittaan neljä pistettä Sarjakuvahaasteeseen ja Spefi-haasteesta kohdan spefimanga.

Makoto Yukimura: Planetes #1-4 (Puratenesu #1-4, 2001-2004)
Punainen jättiläinen, 2011-2012.
Suomennos: Antti Kokkonen

Lavalta: Syklit (Valtimonteatteri)

Sirja Sauros ja Outi Ikonen puhuvat kuukautisista. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Puhutaanpa vähän kuukautisista

Ah, kuukautiset. Aihe, josta pitäisi tietää ja josta ei oikein osata puhua. Asia, joka tilanteesta riippuen saattaa aiheuttaa iloa, surua, kipua ja vaikka mitä. Aihe, josta on kymmeniä kamalia vitsejä. Tähän aiheeseen tarttuu Valtimonteatterin huomenna perjantaina ensi-iltansa saava Syklit (itse näin siis ennakkonäytöksen). Asta Honkamaan ohjaama ja dramatisoima esitys ottaa kymmenen "luvun" myötä kantaa kuukautisiin ja niitä ympäröivään keskusteluun ja kehottaa pitämään kuukautisista meteliä.

Näyttelijät Outi Ikonen ja Sirja Sauros ovat lavalla ihailtavan läsnä. Esityksen tyyli vaihtelee absurdiksikin muuttuvasta ilmaistusta hyvin henkilökohtaiseen ja pieneen tekemiseen, mutta ote on koko esityksen ajan lämmin ja luja. Dynamiikka näyttelijöiden välillä toimii ja uskon esityksen hiotuvan vielä rytmitykseltään valmiimmaksi ja ilmaisultaan terävämmäksi ensi-iltaan mennessä.

Milja Ahon lavastus on mahtava. Sairaalanvihreät seinät ja lattia saavat ajattelemaan kliinisiä ajatuksia ja nostavat esityksessä käytetyn kuriositeettitarpeiston hienosti esille. Näyttelijöiden päällä olevat valkoiset tennisasut vievät niinikään ajatuksia lääkärintakkeihin, vaikka symboloivat toki kaikenlaista muutakin. Visuaalisesti esitys kiehtoo minua. Pidin siitä, että puvustuksen ja lavan raamien selkeyden sisällä tarpeisto on tosiaan jotenkin vähän epämääräistä ja monimerkityksellistä, liiankin runsasta.

Esityksen myötä aloin luonnollisesti miettiä omia noloja kuukautismuistojani. Kirkkaimmin mielen kankaalle on kirjoutunut hetki kuudennen luokan liikuntatunnilta. Kuukautiset olivat alkaneet yllättäen eikä sidettä kehdannut kysyä lainaksi keneltäkään. Tunkin alushousut täyteen vessapaperia ja painuin sählykentälle. Jossain vaiheessa joku (oikeasti muistan erittäin hyvin, kuka luokkatovereistani se oli) huutaa vastenmielisyyttä tihkuvalla äänellä "kenen toi on" ja tajuan verisen paperitollon vaeltaneen pelin tiimellyksessä verkkarinlahkeesta lattialle (ei olisi tätäkään tapahtunut, jos ysärillä olisivat olleet tiukat urheiluhousut muotia). En muista kenenkään muun reaktiota, muistan vain että jollain tekosyyllä poimin paperin lattialta ja vein sen roskikseen. Muistaakseni aiheeseen ei palattu, mutta se jumppasalin lattian värikkäiden viivojen lomaan solahtanut paperitollo ei ehkä koskaan poistu mielestäni.

Onneksi nykyisessä ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, joiden kanssa voi puhua kuukautisista. Tunnen yhä suurta ylpeyttä eräiden oppilaitteni puolesta, kun he kerran tulivat aivan normaalilla äänellä kysymään olisiko minulla mahdollisesti sidettä. Tehtävää kuitenkin on vielä, eikä siihen auta varmaankaan mikään muu kuin puhuminen perhepiirissä, kouluissa ja julkisuudessa. Tunnen itsekin suurta halua pyyhkiä tuon edellisen kappaleen pois, mutta jätän sen nyt tähän.

Koska kyseessä oli ennakkoesitys, tuntuu hassulta kommentoida tarkemmin esityksen rakennetta, etenkin kun etukäteen painotettiin ettei esitys ole vielä valmis. Ehkä tämän kommentin perusteella tulin tarkastelleeksi esitystä nimenomaan keskeneräisenä, mikä oli hieman hassua. Esityksen päätyttyä jäin vielä kaipaamaan jonkinlaista synteesiä tai kokoavaa ajatusta aiheesta, mutta näin yön yli nukuttuani viimeinen kohtaus taisi kuitenkin toimia sellaisena. Ajatusta jäi kuitenkin hämäämään päättävän luvun otsikko "Runsaat kuukautiset", joka tuntui uudelta aloitukselta eikä lopulta. Mainittakoon vielä, että esityksessä on riemastuttava tuotesijoittelua sisältävä kohta, josta ilahduin aivan kauheasti. Harvemmin sitä näkee kesken esityksen ihan oikeaa mainosta.

Kokonaisuutena pidin esitystä kuitenkin ilahduttavana keskustelunavaajana. Kuukautisia käsitellään monesta eri näkökulmasta ja niin, että verisetkin yksityiskohdat tuntuvat luontevilta (mitä ne tietysti ovatkin) eivätkä tarkoituksellisen huomiohakuisilta. Toivon esityksen katsojilta vuorostaan rohkeutta tarttua kuukautisiin keskusteluissa aiheena, jota ei tarvitse hävetä. Harjoitellaan yhdessä.

(Sitä jäin kyllä miettimään, miksi Huutavaa naista symboloitiin karhupumpulla, johon oli takertunut jonkinlainen epämääräinen, viemärinharmaa karvatuppo. Saatan nähdä siitä painajaisia.)

Kiitokset Valtimonteatterille kutsusta esitykseen.