Lavalta: Kangastus 38 (Kansallisteatteri)

Rouva Wiik (Cécile Orblin), Milja-neiti (Noora Dadu) ja Matilda (Edith Holmström). Kuva: Mitro Härkönen

Vuoden 1938 Helsinki ihmisineen elää ja hengittää Kansallisteatterin lavalla

Se on hieno hetki, kun sielu halajaa päästä näkemään puheteatteria ja sitten pääsee katsomaan jotain sellaista kuin Kansallisteatterin Kangastus 38. Näyttelijöiden yhteispelistä elävä, Kjell Westön romaaniin perustuva näytelmä on visuaalisesti kaunis ja kerronnallisesti ehjä. Vuoteen 1938 sijoittuva esitys tuo lavalle koskettavien ihmiskohtaloiden lisäksi ihanan, sumuisen Helsingin.

Keväällä 1988 rouva Wiik työskentelee varatuomari Claes Thunen konttoristina ollen korvaamattomana apuna, mutta jakaen itsestään vain vähän. Eräänä päivänä Thunen keskiviikkokerhon miehet kokoontuvat toimistolla ja eräs heistä herättää rouva Wiikin kipeät muistot eloon. Enää hän ei aio alistua hiljaisena. Samaan aikaan otsikot kertovat Kolmannen valtakunnan noususta, tanssilavoilla soi iskelmä ja Helsingin Olympiastadion avataan pian.

Ratkaisu tuoda Milja Matilda Wiik lavalle kolmen näyttelijän voimin on aluksi hämmentävä, mutta pian ihastuttavan toimiva. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin näyttelevät upeasti yhteen ja tuovat hienosti esille rouva Wiikin eri puolia. Ei kestä kauaa, että heitä alkaa katsella yhtenä. Hahmo on menneisyytensä vainoama ja kolmella näyttelijällä sisäiset ristiriidat ja muutenkin päähenkilön monitahoisuus saadaan kiinnostavasti esille. Ihminen kantaa sisällään kaikkia versioita itsestään.

Koko ensemble. Kuva: Mitro Härkönen

Asianajaja Thune (Timo Tuominen) on näytelmän mieshahmoista kiinnostavin. Vaikka keskiviikkokerhon tapaamisissa hän saattaa esiintyä koväänisenä ja rempseänä, on Thunessa kuitenkin kiinnostavaa herkkyyttä jonka Tuominen tuo esiin. Kerhon miehet (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) jäävät jokseenkin etäisiksi juutalaista näyttelijää ja runoilijaa "Jogia" (Kristo Salminen) lukuunomatta, vaikka roolityöskentely onkin kaikilta oikein oivallista. Toisaalta ehkä hyväkin näin, tarina on kuitenkin rouva Wiikin.

En ole lukenut tätä Westön romaania vielä, mutta hänen tyylinsä on helppo tunnistaa myös näytelmästä. Esitys on itse asiassa melko tekstipohjainen sanoittaessaan henkilöiden sisäisiä tuntoja. Paikoin tekstin määrä tuntuu ylitsevuotavalta, mutta jotenkin sen kanssa onnistutaan luovimaan niin, ettei puutumisen tunne iske.

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu on kaunista katseltavaa. Etenkin rouva Wiikin tyylikkäät, viimeisen päälle laitetut asut ihastuttavat kenkiä myöten. Miehet ovat liiveissään ja puvuissaan klassisen tyylikkäitä. Ville Toikan valosuunnittelu, Katri Rentton lavastus ja Paula Lehtosen videosuunnittelu tuovat lavalle menneisyyden Helsingin elävänä. Erityisesti videoiden käyttö ilahdutti minua kovasti, sillä tuntui että niillä oli todella merkitystä ja ne toivat lisäarvoa.

Ensimmäisellä puoliajalla mietin vielä menneisyyden Kapteenin henkilöllisyyttä ja pohdin, yritetäänkö minua huiputtaa pyörittämällä kaikkia keskiviikkokerhon jäseniä lavalla rouva Wiikin kanssa. Täytyy myöntää, että hieman harmistuin arvatessani henkilöllisyyden heti, mutta toisaalta, ehkä siinä ei ollut mitään arvattavaa? Jostain syystä keittelin tästä päässäni mysteerinäytelmää, vaikka salaperäisyys saattoi olla vain päässäni. Tästä lievästä harmittelusta huolimatta Kangastus 38 on upeasti kerrottu tarina naisesta ja menneisyyden painosta, uusista aluista ja umpikujista.

Vielä monta viikkoa myöhemminkin ajattelen, että olipas hieno ja tyylikäs. Bravo.

Kevään esityksiin on vielä lippuja, viimeinen näytös on 22.5.

Kuva: Mitro Härkönen