Lavalta: Toista (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Liiallinen toisto vie parisuhteen kriisiin 

Teatteri Tuikkeen maaliskuuta piristää Nina Rinkisen ohjaama ja käsikirjoittama esitys Toista. Sanaton komedia pureutuu parisuhteen kipupisteisiin ja käsittelee muun muassa seksuaalista turhautumista. Pariskunta elää rutinoitunutta elämää päivien toistuessa aina vain samanlaisina, kunnes vaimon elämä suistuu raiteiltaan. Rutiinien rikkoutuminen ja halu muutokseen ajaa parisuhteen kriisiin.

Nina Rinkisen ja Kimmo Tähtivirran yhteispeli lavalla on erinomaista. Rutiinien toisto sujuu kellontarkasti ja rytmitys toimii. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mutteivät kuitenkaan niin mustavalkoisia kuin aluksi voisi ajatella. Rinkisen kotieloon turhautunut vaimo herää esityksen aikana eloon, Tähtivirta puolestaan on mainio rutiineissaan viihtyvänä aviomiehenä muuttuen tarvittaessa hurmaavaksi rakastajaksi.

Sanaton esitys ei kaipaa dialogia tuekseen, se on todennäköisesti jopa paljon parempi näin. Esityksen kuvasto on tuttua ja aukot on helppo täyttää. Toistolle annetaan kiirehtimättä tilaa ja toiminta pysyy riittävän yksinkertaisena, pääosassa on näyttelijäntyö. Mimiikan lisäksi esityksessä hyödynnetään muun muassa varjoteatteria, jonka osuudet ovat erinomaisia. Toista on hauska ja yllättävä esitys.

Esitys on alunperin saanut ensi-iltansa vuonna 2004 ja on tämän uudelleenlämmityksensä kyllä ansainnut. Teema on ajaton ja esitys myös kuvaa naisen seksuaalisuutta raikkaasti ja syyllistämättä. Ilahduin myös siitä, kuinka käsikirjoituksessa ei olla päädytty yksinkertaisimpaan ratkaisuun vaan uskalletaan myös esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa.

Vaikka esitys on komedia, antaa se naurun lisäksi ajateltavaa. Toista muistuttaa, kuinka tärkeää puhuminen parisuhteessa on. Ihmissuhteista harvemmin löytyy ajatustenlukijoita ja toisinaan rutiinien vangiksi on liiankin helppoa jäädä.

Esityksiä on vielä 30. ja 31.3., mutta lisäesityksiä saattaa tulla vielä syyskaudelle 2018 joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Putkinotko (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Vielä kerran Putkinotkoon

Joel Lehtosen Putkinotko on kotimainen klassikkoteos, jota en ole vieläkään saanut luetuksi vaikka olen tammikuusta asti niin uhonnut. Seurasin Teatteri Jurkan Putkinotkon harjoituksia tammi-, helmi- ja maaliskuussa ja reilu viikko ensi-illan jälkeen pääsin viimein katsomaan valmista teosta. Tuomo Rämön ohjaama ja dramatisoima esitys vie vierailemaan kesäiseen Putkinotkoon, jossa ihmisten halut ja unelmat törmäävät todellisuuden kanssa välillä turhankin kovaa.

Esityksen alkaessa olen lamaantua. Kun on seurannut esityksen valmistumista kolme kuukautta ja ajatellut sitä todella paljon, tuntuu jopa vähän vaikealta nähdä se vihdoin edessään valmiina. Huomaan jopa vähän vastustelevani ja kestää jonkin aikaa että pääsen ylipäänsä esityksen imuun mukaan. Hahmot tuntuvat liian karrikoiduilta, huomaan tarkkailevani liikaa, miettiväni että mitä on jätetty ja mitä otettu pois. Onneksi tunne irrottaa pian otteensa ja pääsen esityksen maailmaan. Oikeastaan tuntuu, että esityksen alun tarkoitus oli huijata minua katsojana. Kaikki alkaa näennäisen kevyesti, koomisestikin, ja lopulta suunnataan yllättävän synkkiin syvyyksiin.

Tommi Eronen loihtii näyttämölle taiten kaikki esityksen hahmot. Katsojaa ohjaavat kullekin hahmolle kuuluvat esineet, esimerkiksi huivit ja hatut, jotka tarvittaessa myös toimittavat itsessään hahmon virkaa. Pidän erityisesti voimakastahtoisesta ja yhteiskunnan ylenkatsomasta Rosinasta, joka yrittää pitää elämänsä kantimissaan ja perheensä hengissä käyttäen tarpeen mukaan myös laittomia keinoja. Hirvittävän vaikuttava on myös vain muutaman kerran esiintyvä Saara ja erityisesti kohtaus sirkuksessa on hienosti toteutettu. Ovat näytelmän miehetkin kiinnostavia, etenkin Juutaksesta avautuu monia puolia, mutta jotenkin erityisesti nämä naiset sykähdyttivät.

Mielessäni en voi olla vertailematta Erosen ja esitykseen aiemmin kiinnitetyn Tiina Weckströmin luomia hahmoja. Roolitöitä ei voi luonnollisesti arvottaa suhteessa toisiinsa, onhan kyseessä kaksi aivan erilaista näyttelijää, mutta on kiinnostavaa miten hahmojen ydin on nähdäkseni kuitenkin säilynyt samankaltaisena läpi intensiivisen harjoitusprosessin. Eronen luo omat hahmonsa melko pienesti, kasvonilmeillä ja eleillä, ja se toimii hyvin.

Esitys etenee väläyksittäin jättäen paljon tapahtuvaksi myös kohtausten välisiin hetkiin. Minusta on miellyttävää, että niin paljon jätetään katsojan itse täydennettäväksi, luotetaan ja annetaan tilaa ajatella. Kontekstistaan irrotettuina kohtaukset voi käsittää koomisina, sketsimäisinäkin, mutta minulle ne näyttäytyivät loppupeleissä melko surullisena kokonaisuutena. Huonommassa asemassa olevaa on lupa nöyryyttää, mutta huolensa on huipullakin. Erityisesti kyvyttömyys todella sanoittaa omia halujaan ja päästää irti oravanpyörästä, hengähtää, tuntuu olevan hahmoille vaikeaa.

Saku Kaukiaisen valosuunnittelu ansaitsee erityiskehut, se saa Jurkan pienen esitystilan elämään ja muuttumaan kauniisti. Alun pehmeä tähtitaivas on mykistävä ja Putkinotko kylpee kesän kirkkaassa, pehmeässä valossa. Kaupunki on terävä, teollisesti valaistu, aivan oma maailmansa. Yhdessä Jani Orbinskin luomien äänimaisemien ja musiikin kanssa valot tekevät esityksestä jotain enemmän. Paljon voi näyttelijä tehdä ja välittää, mutta kyllä taiten tehdyt valot ja äänet nostavat tätä esitystä korkeampaan arvoon.

Lisäksi ilahdun esityksessä pienistä asioista. En tiedä, ovatko Erosen jalkapohjat tarkoituksella likaiset, mutta se sopii kesätunnelmaan oivallisesti. Muttisen venematka ja nerokkaasti käytetty hiustenkuivaaja hymyilyttävät. Viimeisistä harjoituksista muistan myös pulman, kun erinäiset asiat eivät tahdo pysyä halkoihin ripustettuina, nyt ne pysyvät.

Jurkan Putkinotko tuntuu ajattomalta, vaikka se sijoittuu jonnekin sisällissodan alkulaukausten tienoille. Teemat ovat hyvin tätä päivää: eriarvoisuus yhteiskunnassa on puhuttava aihe ja kommunikointi puolten välillä ja niiden sisälläkin on vaikeaa. Teos myös tarkentaa kiinnostavasti hahmoihinsa, esittää heidät kaikki inhimillisinä ja rikkinäisinä. Kaikki haluavat jotain, eivätkä osaa aivan välittää toiveitaan ympärilleen tai sitten ympäristö murskaa ne välittömästi. Toiset selviävät iskuista paremmin kuin toiset.

Putkinotko on Jurkan ohjelmistossa 24.5. asti.

Kiitokset Teatteri Jurkalle lipusta esitykseen ja koko yhteistyöprojektista.

Emmi Valve: Armo

Kuva: Emmi Valve

Matka varjoista valoon

Varasin Emmi Valveen Armon kirjastosta, sain sen odotuksen jälkeen vihdoin kotiin ja lopulta odotin palautuspäivään ennen kuin sain aikaiseksi tartuttua teokseen. Ajattelin, että kerta-ahmaisulla onnistun lukemaan ja näin teinkin, lopulta ilman vaikeuksia. Valve avaa teoksessa ikkunan omaan mieleensä ja sen sairauksiin, luisuun kohti pimeää ja lopulta kapuamisen takaisin kohti valoa.

Olin positiviisesti yllättynyt kuinka paljon toivoa teoksessa on, vaikka se on paikoin todella raskas ja synkkä. Jo teoksen kansi on sellainen, että ahdistaa katsoa. Sama jatkuu sisäsivuilla, silloin kun on paha olla ovat kuvatkin rujoja. Iho liukenee sisäelimien päältä, mustelmat kirjovat koko kehoa ja pimeys valtaa mielen. Toisaalta hyvinä hetkinä värit hehkuvat ja sivut ikään kuin tulvivat valoa.

Valveen ilmaisu on näyttävää tussiviivaa. Jälki on tarkkanäköistä muttei turhan huoliteltua, tuntuu että asiat on vain saatettu paperille eikä jääty turhaan hiomaan yhtä viivaa. Ikään kuin silloin kun jotain on saatava sanottua ja se ei onnistu kuin rykäisemällä sanaoksennus kerralla ulos. Tämä tekee kuvailmaisusta myös elävää, eläväistä. Tosielämässä teos ei tietenkään ole mikään pikarykäisy, käsittääkseni Valve työsti Armoa kolme vuotta.

Armo on henkilökohtainen ja kipeäkin katsaus Valveen omaan mielenhistoriaan ja välillä itselläkin kuristaa kurkkua, kun kuvien välityksellä elää toisen pahaa oloa. Huomasin, että oli oikeastaan pakko pitää pientä etäisyyttä välillä, ei päästää tarinaa liikaa ihon alle. Tuntuu lamauttavalta, että tämä on ollut jonkun elämää ja että samanlaisia kokemuksia on monia. Valveen tarinassa on onneksi valoisa loppu.

Todella hieno sarjakuvaromaani, suosittelen vaikkei se varsinaisesti rentouttavaa luettavaa olekaan.

Lukupinossa kehutaan muun muassa tekstin ja kuvan olevan harvinaisen upeassa harmoniassa, Kirjanurkkauksessa teoksen todetaan olevan anteeksipyytelemätön.

Kuittaan tällä Helmet-haasteesta kohdan kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, ruksin kohdan Sarjakuvahaasteesta ja Prinsesseja ja astronautteja -haasteesta sijoitan tämän kohtaan naisen tekemä sarjakuva.

Emmi Valve: Armo
Asema, 2017. 304 s.

Lavalta: Ice (Klockriketeatern/Von Krahli Teater)

Riina Maidre, Matti Raita ja jää. Kuva: Herkko Labi

Epämiellyttävien ihmisten lukupiiri

En tiennyt Klockriketeaternin ja Von Krahli Teaterin yhteisproduktiosta ICE, etukäteen muuta, kuin että se on monikansallinen ja -kielinen projekti ja perustuu Vladimir Sorokinin romaaniin Ice. Tätä myöten esityskokemus oli varsin hämmentävä, epämiellyttäväkin, sillä en ollut aivan varma ollaanko tässä nyt tosissaan ja mitä ihmettä oikein tapahtuu. Jälkikäteen selvisi toki kyseessä olevan satiiri, mutta erikoista oli silti.

Esityksen keskiössä on lukupiiri, joka suhtautuu harvinaisen ihtohimoisesti Sorokinin romaaniin ja siinä esiteltyyn kulttiin. Ajatus siitä, että vain pieni osa maapallolla elävistä ihmisistä on harvinaisia valittuja ja loput ovat uhrattavissa parempien tieltä resonoi tässä ajassa. Kyseenalaistajia ei sallita. Kuusihenkinen, suomalaisista ja virolaisista näyttelijöistä koostuva ensemble eläytyy kirjan hahmoihin ja uppoutuu romaanin hengessä syleilemään ajatusta omasta erinomaisuudestaan.

Kielellisesti esitys on kylläkin kiinnostava. Näyttämöllä kuullaan suomea, ruotsia, viroa ja englantia sekaisin, tekstitystä ei ole. En tiedä millaisen kuvan esityksestä saa, jos osaa kielistä vain esimerkiksi yhtä. Itse selvisin kaikista muista paitsi virosta, vaikka sitäkin osaa tai ainakin kuvittelee osaavansa tulkita edes vähän.

Katsoessa olo on vaivaantunut, en oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Esityksen ihmiset ovat niin syvällä kuplassaan, että pahaa tekee. Lisäksi minua ahdistaa näyttämöllä olevan veden kanssa läträäminen, kaikki tuntuu niin tavattoman epähygieeniseltä ja infektioherkältä. Yleisön osallistaminenkin hämmentää, olin helpottunut kun hurmostilaiset kulttilaiset eivät tulleet mikrofonin kanssa kysymään minulta mitään. Sinänsä voi siis kiitellä näyttelijäntyötä, sillä omaan ideologiaansa uponneisiin tyyppeihin ei todellakaan halunnut sekaantua. Kirjan aion kuitenkin jossain vaiheessa lukea, olisi kiinnostava tietää minkälaisesta alkutekstistä Iida Hämeen-Anttilan dramaturgia ja Essi Rossin ohjaus ovat peräisin.

Poistuessa esityksestä minua puistatti, kokemus ei ollut miellyttävä. Kotimatkalla kelat alkavat vähitellen avautua, etenkin kun teatteriseuralaiseni alkaa kertoa mistä Ice-romaani todella kertoo ja millainen se on. Ennen nukkumaanmenoa pää käy jo ylikierroksilla tulkinnoista ja alan ehkä ymmärtää esitystä tai ainakin olen löytänyt siihen näkökulman. Minulle ICE oli esitys epämiellyttävistä ihmisistä ja yhteen ideologiaan fakkiutumisen vaaroista. En voi sanoa pitäneeni, mutta kiinnostavat kelat tästä ainakin sai.

Esityksiä on Viiruksen tiloissa vielä huhtikuun alussa ja Kansallisteatterissa toukokuussa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Nature Morte (Honkasalo-Niemi-Virtanen/Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ihminen ihmiselle ihmisestä

Mad Housen viidennen kauden viimeinen viikko on nyt käsillä, itse kävin katsomassa viimeisen esitykseni lauantaina. Työryhmä Honkasalo-Niemi-Virtasen Nature Morte kuljettaa katsojat Levänluhdan lähteelle, josta on löydetty yli sata rautakaudella sinne haudattua ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia. Teoksessa kuullaan muun muassa pätkiä asiantuntijoiden haastatteluista, joissa pohditaan millaisia nämä ihmiset ovat kenties voineet olla, mitä kieltä he ovat puhuneet, miksi heidät on haudattu sinne. Toisaalta lähestymistapa on myös pehmeä ja liikkeellinen, kun pohditaan voiko toista kauan sitten elänyttä ihmistä saati nyt aivan lähellä olevaa todella tavoittaa tai määrittää.

Emilia Kokko ja Elina Pirinen saapuvat esitystilaan lähes huomaamatta. Heidän saapumistaan on edeltänyt mystisen äänimaiseman luonti, samalla olen ihmetellyt näyttämöllä olevia pieniä muovisia vesipulloja, pyöreitä säiliöitä, punaisia muoveja ja pulputtavaa valaistua lähdettä. Mutta niin, sieltä he saapuvat, toisiaan kantaen, lempeästi koskettaen. Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, puhutaan paljon, naksutetaan hampaita, kirjoitetaan kirjeitä menneisyyden ihmiselle.

Teoksen asiajärjestys on päässäni puuroa, mutta ehkä sillä ei ole väliäkään. Mieleen on jäänyt paljon sekä kauniita että huvittavia näyttämökuvia. Puhetta julkisista dissektionäytöksistä historiassa. Naksuttavat hampaat ja tuijottavat silmät. Välillä naurattaakin, esityksessä on myös paljon huumoria, jotain sellaista kun puhuja ei aivan tavoita kysymystä vaan lähtee tangentille, merkitys ei välity. Milloin ihmisen ruumis ei ole enää hänen, menetetäänkö omistusoikeus kun aivot eivät enää toimi? Kokon ja Pirisen läsnäolo esitystilassa on valloittava, puolitoistatuntinen esitys ei tunnu pitkältä, olo on keskittynyt ja hyvä.

Teoksen äänimaiseman luovat Akuliina Niemi ja Ilkka Saastamoinen. Lasiset, kiekuraiset torvet soivat hypnoottisesti ja en voi olla ihmettelemättä, miten niistä saa aikaan sellaisen äänen. Vastapainona torvien ikiaikaiselle äänelle on konemusiikin jytkettä, se toimii yllättävän hyvin. Mystistä tunnelmaa lisäävät Valdemar Virtasen pehmeät valot.

Nature Morte on erikoisen rauhoittava esitys, vaikka sen keskiössä onkin epävarmuutta ja hapuilua. Ajatukset toisen ihmisen saavuttamisesta, mielen ja kehon yhteydestä, kuolemastakin, saavat oman mielen hyrisemään miellyttävästi. Koko kotimatkan olen edelleen jonkinlaisessa transsissa, kuljen automaattivaihteella, ja ajattelen. Onko sielulla massaa, voiko menneisyyden ihmistä tuntea? Tämä oli ehdottomasti kaunein Mad Housen tämän kauden esityksistä, kiitos.

Teos on osa kolmiosaista teoskokonaisuutta. Toinen osa, installaatio Chimera, on esillä Galleria Sinnessä 8.4. asti. Kolmas osa, paikkasidonnainen ääniteos, toteutetaan Levänluhdan lähteelle syksyllä 2018.

Vauvan nukuttaminen kirjallisesti

Jos jostain asiasta olen tässä vanhemmuuden alkutaipaleella puhunut paljon muiden kanssa, niin unesta. Meillä ollaan päästy alkukaaoksen jälkeen aika helpolla, mutta tilanne voi tietysti muuttua hetkenä minä hyvänsä. Onneksi aiheesta on kirjoitettu kirjoja ja minä päädyin lukemaan kaksi suhteellisen tuoretta kotimaista opusta aiheesta.

Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun Unihiekkaa etsimässä – ratkaisuja vauvan ja taaperon uniongelmiin (Duodecim, 2015) -teosta minulle suositteli eräs äitiytymässä oleva ystäväni ja hyvä suositus se olikin. Kotimaisessa teoksessa kerrotaan kattavasti lapsen unesta, nukuttamisesta ja univaikeuksista elämän ensipäivistä noin taaperoikäiseksi saakka. Oma osionsa on omistettu myös vanhempien nukkumiselle rentoutusharjoituksineen, mikä oli minusta mukavaa. Uni on tärkeää kaikille iästä riippumatta.

Kiitän kirjaa erityisesti selkeästä ilmaisusta ja kiihkottomuudesta. Erilaisia nukuttamisen helpottamiseksi kehitettyjä vaihtoehtoja esitellään kattava määrä ja mitään ei erityisesti nosteta mutulla toista paremmaksi. Kaikkien esimerkkien kohdalla viitataan perustelujen yhteydessä eri puolilla maailmaa tehtyihin tutkimuksiin. Selkeyttä lisää myös se, että jokaisen luvun ja myös kirjan lopussa on tiivistelmät esimerkiksi unikoulumenetelmien kulusta, joten niitä ei tarvitse väsyneillä silmillä etsiä muun tekstin joukosta.

Vauvan ja taaperon unipulmien lisäksi kirjassa esitellään myös erilaisia uneen vaikuttavien sairauksien hoitoa ja joitain uneen liittyviä erityisongelmia. Suurin osa näistä ei meitä vielä koske ja osa jutuista aiheutti vähän ahdistustakin, mutta toisaalta minusta on mukavampi tietää asioista, jolloin ne mahdollisesti kohdatessa osannee suhtautua vähän järkevämmin.

Plussaa annan myös ymmärtäväisestä, muttei paapovasta kirjoitustyylistä. Tietorikasta tekstiä tasapainottavat vanhempien kertomukset nukahtamisvaikeuksista ja unikouluista. Osa pätkistä on aika hurjaa luettavaa, mutta toisaalta ehkä helpottaa siinä, että tajuaa ongelmia olevan muillakin ja että niistä voi selvitä eri tavoin. Yhtä oikeaa tietä ei ole ja sekä lapset että perheet ovat aina omansalaisia.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä tietoteos, suosittelen. Kirjan selkeyttä on kehuttu myös esimerkiksi Sininen keskitie -blogissa.

Luetaanko tämä? -blogin jutun perusteella päädyin vielä lainaamaan kirjastosta Laura Anderssonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään (Atena, 2016). Myönnetään heti alkuun, että lähdin lukemaan hieman skeptisenä, sillä jo kirjan jossain määrin provosoiva nimi nosti karvoja vähän pystyyn.

Andersson kertoo kirjassaan, kuinka lähti tutkimaan vauvojen nukahtamista ja soveltamaan oppeja kuopuksensa nukkumaan opettamisessa. Kirja ei ole tietokirja, kuten Andersson itsekin toteaa, vaan pikemmin jonkinlainen tapaustutkimus, jonka oheen on koottu vinkkejä ja vertaistukea. Kirjaa varten Andersson on lukenut monia erilaisia unioppaita sekä haastatellut asiantuntijoita ja muissa maissa asuvia vanhempia lasten nukuttamisesta ja unitiedosta.

Voit nukkua -teoksen fokuksessa on tavoite opettaa vauvalle hyviä unitapoja jo pienestä pitäen niin, että koko perhe saisi lopulta riittävästi lepoa ja että tilanne ei pääsisi kriisiytymään. Andersson on jakanut vinkit aihealueittain seitsemään lukuun ja jokaisen luvun lopussa on koottu aiheen tiivistävät Tee näin - ja Älä tee näin -listat. Moni jutuista, kuten esimerkiksi rutiinit ja "huonojen" uniassosiaatioiden välttäminen, olivat tuttuja jo Unihiekkaa etsimässä -teoksesta.

Minä koin Anderssonin teoksen lukemisen hieman vaikeana, mikä johtunee siitä että kyseessä oli tosiaan ennemmin kertomus yhden perheen unitapojen opettelusta. Andersson kirjoittaa kylläkin oikein selkeästi ja kirjaa oli helppo lukea, mutta paikoin koin teoksen hieman kapeakatseiseksi. Teoksessa ei suoranaisesti tuomita mitään muita menetelmiä, mutta itselleni tuli hieman sellainen tunne että olen suorastaan hölmö jos en nyt heti ryhdy noudattamaan näitä oppeja juuri näin.

Samaa mieltä olen Anderssonin kanssa joka tapauksessa siitä, että unitietoisuutta olisi hyvä jakaa vanhemmille jo esimerkiksi ennen synnytystä. Osa asioista lienee ihan maalaisjärjellä pääteltävissä ja "oikeisiin" ratkaisuihin voi päätyä vahingossakin, mutta esimerkiksi hyvien unitapojen käyttöönotosta jo pienille vauvoille voisi puhua enemmänkin. Lisäksi kirja muistutti siitä, miten onnekasta on että Suomessa saa olla äitiysvapaalla näinkin pitkään.

Kirjasta on oikein hyvä bloggaus myös Taikasaappaat-blogissa, jonka kirjoittaja Heli muun muassa pitää uniluentoa vanhemmille.

Jos näistä kirjoista pitäisi valita toinen, suosittelisin Keski-Rahkosen ja Nalbantoglun teosta. Pidin kirjassa siitä, että sen väitteille ja opeille oli annettu lähdeviitteet ja ilmaisu oli verrattain tiivistä ja kiihkotonta. Anderssonin teos oli tyyliltään enemmän kaunokirjallinen tai populaaritieteellinen ja antoi kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten vauvojen nukkumiseen suhtaudutaan ympäri maailmaa ja esitteli yhden tavan siitä, miten asiaa voi perheessä lähestyä.

Anna Keski-Rahkonen ja Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä – ratkaisuja vauvan ja taaperon uniongelmiin
Duodecim, 2015 (alkup. 2011). 240 s.

Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään
Atena, 2016. 233 s.

Making of Putkinotko: Loppukiri!

Tommi Eronen ja tekemisen meininki.

Helmikuun alun harjoitusten jälkeen on tapahtunut paljon, kuun lopussa nimittäin tiedotettiin Tiina Weckströmin jäävän pois Putkinotkosta terveydellisistä syistä ja tilalle astuisi Tommi Eronen. Tässä vaiheessa ensi-iltaan oli aikaa enää vajaa kuukausi. Näistä lähtökohdista olikin sitten kiinnostava painella harjoituksiin katsomaan, miltä toiminta näytti kolme päivää ennen ensi-iltaa.

Edellisenä päivänä oli tehty viimeiseksi läpimeno ja päivän harjoitukset aloitettiin sen läpikäynnillä. Paikalla oli koko työryhmä eli Erosen lisäksi ohjaaja Tuomo Rämö, äänisuunnittelija Jani Orbinski ja valosuunnittelija Saku Kaukiainen. Kahvikuppia eteen ja purkamaan. Palaverissa päätettiin muun muassa vetää tekstistä vielä mutkia suoriksi, karsia ja selkeyttää. Lisäksi pohdittiin yksittäisiä teknisiä ratkaisuja, kuten miten saada tietty ääni kuulostamaan siltä kuin se tulisi kauempaa. Uusi kellopelikin pitäisi hankkia (ja se muuten hankittiin, katsokaa vaikka!).

Palaveria ja harjoituksia seuratessa ihmettelin, miten porukka voi olla niin rauhallinen. Itse olisin varmaan ollut ihan solmussa ensi-illan ja vielä lähempänä olevan ennakon hengittäessä niskaan, mutta Jurkan lavalla viilattiin kohtauksia näennäisen rauhallisesti. Todettakoon Erosen toisaalta pohtineen, voisiko Rosina puuhissaan sitaista kattoon hirttosilmukan ja esimerkiksi teknistä läpimenoa kaipailtiin valojen ja äänten osalta, mutta läpärille luvattiin löytää aika ja hirttosilmukatkin jätettiin askartelematta. Sitä en tietenkään tiedä kuinka tiiviisti Putkinotkon urhot aikovat viettää aikaansa esitystilassa, eiköhän siellä tässä loppuviikolla kulu tunti jos toinenkin. Lienevätköhän siellä tälläkin hetkellä?

Ehdin seurata alkukohtauksen hahmottelua, osittain samaa mitä näin helmikuussa ensimmäisellä harjoitusvierailullani. Väistämättä mielessäni vertailin Weckströmin ja Erosen roolityöskentelyä, hahmot kyllä tunnistaa mutta kummallakin on ihan omanlaisensa tatsi tekemiseen. Roolihahmojen rakentamista jaksan hyvin seurailla tuntikausia, onhan se nyt mielenkiintoista katsella ammattilaisia työssään.

Lavastus näyttää jo valmiilta ja hienolta. Halkoja löytyy jos jonkinlaista, on pinoa, katosta riippuvaa yksittäistä versiota ja jonkinlaisiksi karmeiksi aseteltuina. Vähän tulee kyllä myös mieleen jonkinlainen suomidesignhelvetti, esimerkiksi kattoon ripustettavista halkorimpsuista voisi alan liikeessä saada hyvät rahat. Kattoon on viritelty myös upea tähtitaivas ja olipa nurkassa yhdet jouluvalotkin, niitä en vielä nähnyt tositoimissa. Halkonaureskelustani huolimatta näyttää hyvältä. Irtonaista tarpeistoa näin osittain, siinä on Rämön mukaan pyritty siihen että esineistö ei olisi liikaa menneisyydessä kiinni jottei esitystäkään sinne liiaksi sijoitettaisi.

Katossa loistavat tähdet.

Aikamoista. Tätä kirjoittaessa ensi-iltaan on jäljellä kaksi yötä. Se on aika vähän, mutta kyllä minulla on kova luotto tähän tiimiin. Itse ehdin katsomaan valmista esitystä vasta vähän myöhemmin ja odotan kovasti pääsenkö vihdoin näkemään sokean kanan, miten koira liikkuu tässä versiossa, mikä ihme on "teenjuonti ja koira -jakso" ja miltä ne biisit valmiina kuulostavat. Ja kiinnostaa myös, että mitä tässä ylipäätänsä käy, en ole nimittäin vieläkään saanut sitä kirjaa luettua. Ehkä ensi-illan kunniaksi rykäisen?

Mietiskelin eilen illalla tätä projektia ja on myönnettävä olon olevan hieman haikea. Teatterientusiasti minussa hihkui riemusta, kun pääsi seuraamaan projektin valmistumista näin läheltä ja tarkkailemaan ammattilaisia työssään. Kiitos Jurkan poppoolle, että kutsuitte meidän mukaan ja olitte niin mukavia! Minimesenaatti jäänee kaipaamaan myös yhtä parhaista päikkäripaikoistaan eli Jurkan mukavaa takahuonetta.

Lopuksi todettakoon vielä kerran, että menkää nyt ihmeessä katsomaan tätä esitystä. Ensi-ilta on tosiaan 17.3. ja esityksiä on 24.5. asti.

Tekstisarja tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Lavalta: Little Wonders (Sproutheater Project/Bravo-festivaali)

Kuva: Bravo!-festivaali

Värikästä ja lempeää teatteria vauvoille

Bravo!-festivaali on taas saapunut pääkaupunkiseudulle ja tarjoaa viikon ajan kuttuurielämyksiä lapsille ja nuorille. Minimesenaatin kulkiessa mukana minua kiinnostivat erityisesti vauvoille suunnatut esitykset ja alle vuoden ikäisille oli tällä kertaa tarjolla vierailuesitys Etelä-Koreasta asti.

Sproutheater Projectin Little Wonders -esitys sisältää kolme noin kymmenminuuttista vauvoille suunnattua esitystä. Sanattomissa esityksissä tarinallisuus on näin vauvojen ollessa kyseessä hyvin viitteellistä, enemmän on satsattu värikkäisiin esiintymisasuihin, selkeisiin ilmeisiin ja kiinnostaviin ääniin.

Hyejin Baen Time, belly button kuvaa lapsen ja äidin välistä yhteyttä kohdussa, Haejin Leen ja Mila Leen Promenade puolestaan kuljettaa katsojat kävelylle tarkastelemaan maailmaa taaperon silmin. Viimeisenä nähty Sira Hurin Jajang Jajang my baby on lempeä kehtolaulu, jossa tavattiin myös erilaisia eläimiä. Esiintyjät olivat lavalla ilmeikkäitä ja tuntuivat suhtautuvan vauvoihin todella lempeästi ja ilolla, tuli itsellekin hyvä mieli.

Vauvat viihtyivät esityksessä erinomaisesti ja suurin osa seurasi esitystä koko ajan äärimmäisen keskittyneinä. Tilassa oli kuitenkin lupa myös liikkua, joten vilkkaimmat saivat myös mönkiä katsomossa. Epäilin kerran minimesenaatin torkahtaneen, mutta hän katseli silmä kovana lavan tapahtumia. Myös itselle tällaisten visuaalisuuteen ja erilaisiin ääniin satsaaviin esityksen seuraaminen oli oikeastaan aika vapauttavaa, vaikka pää yrittikin kovasti tulkita ja miettiä mitä mikäkin tarkoitti.

Noin 40 minuuttia kestänyt esityskokonaisuus oli ohi yhdessä hujauksessa. Useampi vanhempi kiitteli esiintyjiä vielä erikseen mukavasta hetkestä, tunnelma oli leppoisa. Ei voi kuin ihailla esiintyjiä, jotka tekevät näin hienoja esityksiä pienihmisille. Kiitos.

Esityksen ehtii vielä nähdä tällä viikolla torstaina 15.3. Entressen kirjastossa ja 16. ja 17.3. Lastenkulttuurikeskus Pikku-Aurorassa. Lisätietoja Bravo!-festivaalin sivuilta.

Odotan myös innolla ensi vuoden festivaalia, silloin minimesenaattikin on jo isompi ja ainakin tänä vuonna pienihmisille on kivan kattava tarjonta.

Lavalta: Tulppaanikupla - pörssiromahdus ja rahan synty (TOTEM-teatteri)

Kuva: Tomi Suovankoski

Raha maailmaa pyörittää

TOTEM-teatterilaisilla eivät pussihousujen puntit vähästä tutise, sillä tämän vuoden kiertue-esityksessä tartutaan rohkeasti haastavaan aiheeseen eli rahaan. Vuoteen 1637 sijoittuva esitys Tulppaanikupla - pörssiromahdus ja rahan synty kuljettaa katsojat osallistumaan Amsterdamin tulppaanihuutokauppaan, jossa kauppa käy kovana niin kukkasipuleista kuin niistä tehdyistä ostosopimuksistakin. Hinnat eivät kuitenkaan voi nousta loputtomasti ja lopulta kuuluu väistämättä poks, kun kupla puhkeaa.

Yleisö pääsee osallistumaan esityksen kulkuun monellakin tavalla. Katsomosta poimitaan lavalle tulppaanikauppiaita ja ostajia, lisäksi tarvitaan muun muassa korkeamman oikeuden tuomareita ja poliiseja. Tässä EMMAssa nähdyssä esityksessä avustajiksi huolittiin myös aikuisia mikä oli hauskaa, mutta toisaalta olisin ollut kiinnostunut siitä miten lapset olisivat vastanneet korkeimmalle oikeudelle esitettyihin vaikeisiin kysymyksiin. Osallistaminen joka tapauksessa tuo jokaiseen esitykseen omaa jännitystään.

Upeissa pussihousuissaan ja sulkahatussaan patsasteleva meklari (Pasi Lappalainen) ohjaa huutokaupan kulkua ja huolehtii tarjouksien vastaanottamisesta ja nuijan paukuttamisesta. Rahan arvosta ja huutokaupan lainalaisuuksista puolestaan kertoo huutokauppaan itsekin osallistuva Roope (Päivi Rissanen), joka silkkipytyssään ja nilkkaimissaan tuo erehdyttävästi mieleen erään kuuluisan miljardöörin. Puvustus (Paula Koivunen) on oivallinen, se kuljettaa ajatukset heti ajassa taaksepäin ja luo hauskaa tunnelmaa. Tässä huutokaupassa ei muovinen pankkikortti vingu, vaan kauppaa käydään kultaisilla guldeneilla.

Esitys on kiinnostavaa katseltavaa vaikkei itse olisikaan huutokaupan osallistujana. Sitä huomasi jännittävänsä kiinnostuneena ostajien taktiikoita ja sitä, kuka upeat sipulierät lopulta saa. Loppusuoralla käytettiin vielä hetki rahan synnyn historian kertaamiseen ja se tehdään häkellyttävän selkeästi.

Noin tunnin kestävä esitys pysyy hyvin kasassa ja pelillisyys tuo siihen paljon lisäarvoa. Rahan abstrakti luonne vielä kasvattamattomia sipuleita kaupatessa korostuu ja huutokauppatilanteessa joutuu todella miettimään, mihin roponsa sijoittaa ja kuinka paljon rahaa on valmis uhraamaan. Lisäksi on kutkuttavaa kun tietää, että ainakin jossain määrin lopputulos on aina erilainen, kun huutokauppaan osallistuvat näyttelijöiden lisäksi myös katsojat.

TOTEM-teatteri onnistuu Janne Saarakkalan ohjauksessa hienosti selittämään vaikean asian havainnollisesti ja herättänee myös lisäkeskusteluja niin rahan arvosta kuin moraalisista vääryyksistäkin. Oman jälkikasvun kanssa näitä keskusteluja ei tosin tarvinnut vielä käydä ja myönnän olleeni helpottunut välttäessäni pörssin konseptin selittämisen, nyt ehdin vielä harjoitella.

Esitykseen pääsi museolipun hinnalla ja etukäteen tehtävällä lippuvarauksella, meillä oli käytössä museokortit ja minimesenaatti pääsi veloituksetta.

ps. Jos tulppaanimanian historia kiinnostaa, voit klikkailla itsesi esimerkiksi Maailman historia -nettisivulle.

Lavalta: Medeia: klovnin raivonhallintaopas (Kanneltalo)

Kuva: Mika Haaranen

Raivonhallintaa paperia repimällä

Martta-klovnin päivä ei ala hyvin. Jalkaa särkee ja perunat eivät pysy kulhossa millään. Suututtaa. Onneksi päivän valaisee Hollywoodista asti tuleva puhelu: Martta saa roolin Medeiana. Mutta mistä se Medeia oikein kertoikaan? Martta lähtee urheasti rakentamaan rooliaan, vaikka tarinassa esiintyvät julmuudet askarruttavat. Jaksaako kukaan olla niin vihainen koko ajan?

Medeia: klovnin raivonhallintaopas on Taina Mäki-Ison tulkinta kreikkalaisesta myytistä, mutta pelkän tarinankerronnan sijaan se muuttuu kommentaariksi kiukun ja raivon tunteiden hallinnasta. Martta-klovni rakentaa roolihahmoaan suurella innolla, vaikkei toisaalta niele purematta kaikkia roolin vaatimia asioita. Voiko lapset (tässä esityksessä ihastuttavat perunat) tosiaan tappaa näyttämöllä? Ja kaipaisiko Medeiakin mahdollisesti raivonhallintakeinoja, sillä ovathan hänen ratkaisunsa harvinaisen äärimmäisiä.

Yleisö pääsee osallistumaan Medeian tarinaan kuoron roolissa. Martta johdattaa yleisön tehtäväänsä napakasti ja tarttuu viipymättä innokkaiden kuorolaisten töppäilyihin, mutta kuitenkin sellaisella tavalla että naurattaa. Muutenkin Mäki-Iso pitää yleisöä upeasti otteessaan, tunnelma on hämmentävän yhteisöllinen ja lämmin.

Martta-klovnin raivonhallintapyrkimyksiin on helppo samaistua. Hermo keittää toisinaan itse kullakin ja hyvät keinot ovat kullankalliita. Hetkeen pysähtyessä sitä tulee kuitenkin usein huomanneeksi, että harmi ei välttämättä ollutkaan niin kovin suuri. Toki on niitäkin hetkiä, jolloin manaaminen ja syvään hengittäminen on todella, todella tarpeen, mutta arjessa pienen harmin saanee selätettyä mukavasti paperin silppuamisella ja pienellä jupinalla (manaussanat valittakoon tarpeen mukaan).

Sivuhuomautuksena todettakoon tässä, että taisin olla ensimmäistä kertaa katsomassa esitystä, jossa oli viittomakielinen tulkkaus. Sitäkin oli hirvittävän kiinnostavaa katsoa, mahtavaa että tällaisia järjestetään.

Olin ollut esitystä edeltävän viikon itse hieman apealla mielellä ja väsynyt, kiukkuinenkin, joten esitys osui juuri oikeaan saumaan. Paperin repiminen ja syvään hengittely teki oikeasti hyvää eikä nauraminenkaan harmittanut. Kannatti selättää oma harmi ja väsymys ja lähteä Kanneltalolle.

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Surun käydessä taloksi apu on usein tarpeen

Max Porterin Surulla on sulkapeite (Gummerus, 2018) on kaunisniminen pienoisromaani surusta ja siitä selviytymisestä. Perheen äiti kuolee ja isä ja pojat jäävät yksin kykenemättöminä käsittelemään menetystä, kunnes ovelle saapuu varis, joka ottaa perheen siipiensä suojaan. Surutyö voi alkaa eikä se ole aina helppoa saati kaunista katsella.

Kirjan kertojina toimivat niin isä, pojat kuin variskin. Aina ei ole ihan selvää mitä tapahtuu tai missä aikatasossa ollaan. Lisäksi surussa vellominen on tosiaan rumaa puuhaa, välillä on tarve huutaa ja antaa kyynelten valua variksen siipien suojaan. Varis ei ole mikään kiltti lohduttaja, mutta vimmainen se tehtävässään on, ei luovuta ennen kuin tilanne on selätetty.

Ihmettelin variksen valikoitumista kirjan linnuksi, en osannut sijoittaa tätä harmaa-mustapukuista lintua surun selättäjäksi. Ajattelin, että kyseessä olisi ollut korppi, kun kirjassa viitattiin useassakin kohtaa linnun esiintymiseen runoissa, mutta todennäköisesti en vain tunne brittiläistä runoutta läheskään riittävästi. Varis on toisaalta mielestäni paljon sympaattisempi kuin korppi, joten ehkä se siksikin on parempi valinta.

Lukemisen jälkeen jäi olo, että jotain meni pahasti ohi. Kirja on pettävän nopealukuinen, mittaa vain reilut sata sivua, mutta rivien välissä olisi tulkittavaa varmasti toiseksikin mokomaksi. Äidin kuolemasta puhutaan etenkin aluksi vain vihjaillen eikä sekään ole aina ihan selvää, miten isä ja pojat surustaan selviävät ja mikä varis loppujen lopuksi on vai onko se mitään. Laina-aika painoi kuitenkin päälle, joten tuuttasin kirjan nopeasti kannesta kanteen.

Vaikka vähän harmittikin, en pitänyt kirjasta niin paljon että olisin lainannut sen uudelleen ja palannut siihen. Vertaukset tuntuivat hankalilta ja tunnelma oli jotenkin epämiellyttävä. En ehkä halunnutkaan päästää kirjaa ihon alle. Kirja on markkinointitekstinsä mukaan kuitenkin hurmannut --- niin kriitikot kuin lukijatkin ja sitä on kehuttu paljon Goodreadsissa, joten kehotan muodostamaan tästä oman mielipiteen.

Yöpöydän kirjoissa kirjoitetaan tästä todella kauniisti, Kosmisen K puolestaan erittelee hienosti variksen roolia surutyössä.

Max Porter: Surulla on sulkapeite (Grief Is the Thing with Feathers, 2015)
Gummerus, 2018. 119 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska

E.L.James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey)

Fifty Shades of Grey päästää sisäisen jumalattaren valloilleen – tai sitten ei

E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey, Twilight-fanifiktiosta ponnistanut eroottinen romaani, julkaistiin alunperin vuonna 2011 ja se puhuttaa ihmisiä edelleen. Trilogiaksi muodostuneen kirjasarjan viimeisestä osasta tehty filmatisointi sai ensi-iltansa tänä vuonna, joten leffakansipokkaria näkee tällä hetkellä kirjakaupoissa. Itse totesin aika varhaisessa vaiheessa, että tulen kirjaa tuskin lukemaan, mutta viimevuotisen ruotsinkielisen lukuhaasteen innoittamana päätin lukea teoksen ruotsinnoksen Femtio nyanser av honom elokuun haastekohtaan en bok som du inte vill andra ska se dig läsa. Tämän tekstin ajankohdasta voinette jo päätellä, että lukeminen ei suinkaan tapahtunut elokuussa saati nopeasti, vaan luin kirjaa hitaasti syyskuusta tänne maaliskuulle asti.

Tarina on yksinkertainen. Kömpelö ja omasta mielestään tavallistakin tavallisempi, juuri collegesta valmistuva Anastasia Steele kirjaimellisesti kompuroi suoraan häikäisevän komean miljonäärin Christian Greyn syliin. Erinäisten tapahtumaketjujen kautta Ana pääsee Christianin kanssa treffeille, mutta järkyttyy ymmärtäessään että Christian ei suinkaan halua perinteistä parisuhdetta vaan solmia Anan kanssa sopimuksenalaisen dominanssiin ja alistuvuuteen perustuvan seksisuhteen. Neitsyenkaino Ana pohtii kuitenkin mielessään, että Christianin kovan kuoren alla täytyy olla myös rakastumiseen kykenevä mies ja niinpä Ana päättää suostua ehtoihin, tietyin varauksin.

Tämän myötä kirjassa harrastetaan paljon seksiä (anteeksi, pannaan, kuten Christian asian tuskastuttavan usein tahtoo ilmaista), tuskastellaan Christianin pidättyväisyyttä sekä pyöritellään silmiä ja purraan huulta (mikä johtaa lähes joka kerta piiskaukseen ja seksiin). Lisäksi Christianin luulisi olevan lähellä kaljuuntumista, sillä hän haroo hiuksiaan todella, todella usein. Luonnollisesti Anan ja Christianin suhde myös muuttuu monimutkaisemmaksi ja kirja päättyykin jonkinlaiseen cliffhangeriin, jonka lopputulos on kuitenkin helposti pääteltävissä. Totta puhuen juoni muistuttaa varsin paljon alkuperäisen Twilightin juonta, tosin siinä ensimmäisessä osassa ei muistaakseni harrastettu seksiä lainkaan.

Wikipedian mukaan tätä teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta, mikä tuntuu aika hurjalta. Itsekin olen nyt osa tätä tilastoa, vaikka käyttämäni summa olikin vaatimattomat 3,61 euroa Stockmannin alennuslaarilla käynnin myötä. En suoraan sanottuna aivan ymmärrä kirjan suosiota: se ei ole mitenkään erityisen upeasti kirjoitettu ja ainakin ruotsinkielisenä yli 500 sivun mitta tuntuu todella ylimitoitetulta. Kirjassa jaksetaan kertoa hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti jokainen kosketus ja hyväily, mutta toisaalta se häveliäästi viittaa asioita tapahtuvaksi där nere. Toki muistetaan myös kertoa jokaisesta kondomipakkauksen repäisystä ja siitä, miten Ana muistaa ottaa ehkäisypillerinsä joka aamu. Ei sillä, ehkäisy on tärkeää ja hieno juttu, mutta luottakaa nyt vähän lukijaankin. Minun mielestäni Christian oli lisäksi ärsyttävä kontrollifriikki ja Anassa ärsyttävintä taisi olla hänen jatkuva selostuksensa sisäisestä jumalattarestaan (inre gudinna!), joka tilanteesta riippuen tanssi salsaa, murjotti, valmistautui kilpajuoksuun tai heitti kärrynpyöriä.

Lähdin sitten googlaamaan ja löytyihän sieltä artikkeli poikineen siitä, miksi kirja on niin järkyttävän suosittu. Elite Dailyn jutussa on haastateltu psykologi ja parisuhdeneuvoja tohtori Dardashtia, joka listaa seitsemän tieteellistä (?) syytä siihen, miksi sarja on niin suosittu. Syiksi on listattu muun muassa Christianin ihmeellinen täydellisyys (rikas, vastaa nopeasti sähköposteihin, tahtoo hemmotella), Christianin ja Anan välinen seksuaalinen jännite ja se, että kirja mahdollistaa "lepohetken" naisille, joista tuntuu että heidän täytyy olla koko ajan kontrollissa. Tavallaan syyt ovat ihan loogisia mutta, kuten Colette Bennett CNN:n GeekOut-blogissa toteaa, minä en vaan tajua. Ei iske. Toisaalta jos tämä kirja saa jonkun lukemaan kirjoja enemmänkin tai jos kirja yksinkertaisesti viihdyttää ja tuo iloa elämään niin hei, siitä vaan.

Pakko vielä loppuun mainita siitä kohtauksesta eli internetissäkin lukuisista paikoista luettavissa olevasta tamponikohtauksesta, Kadeen Griffits tiivistää nettijutussaan aika hyvin sen hyvät ja huonot puolet. Ihan kiva sinänsä, että kuukautisten aikana harrastettavan seksin tabua rikotaan, mutta älä nyt hyvänen aika mene siitä vain kysymättä repimään toisen tamponinnarusta ja sitten vielä heitä sitä tamponia vessanpönttöön, senkin ympäristörikollinen.

En siis voi sanoa nauttineeni orgastisesti tämän teoksen lukemisesta, mutta tulipahan kerrattua kehosanastoa ruotsiksi (oli muuten helppolukuista kieltä, siinä mielessä plussaa). Ja en aio lukea seuraavia osia, sillä minä olen jo Twilightini lukenut, kiitos vain. Sori vaan, oi sisäinen jumalattareni.

Suketuskaan ei löytänyt sisäistä jumalatartaan, Pihin naisen elämää -blogissa puolestaan kiitellään kirjaa viihdyttävyydestä.

E.L. James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey, 2011)
Norstedts, 2012. 553 s.
Kääntäjä: Jimmy Hofsö
Ulkoasu: Jennifer McGuire

Lavalta: Kätketyt kasvot (Wusheng Company)

Freia Stenbäck ja Nora Sandholm-Azémar esittävät sisaruksia. Kuva: Annika Saloranta

Pienieleinen Kätketyt kasvot on kaunis ja yllättävän pelottava esitys

Wusheng Companyn uusin teos, Antti Silvennoisen ohjaama Kätketyt kasvot on aasialaisesta teatteriperinteestä ja japanilaisista kummitustarinoista ammentava herkkä näyttämöteos. Kaksi siskosta on hylännyt kotinsa paremman elämän toivossa ja matkaa kohti parempaa, mutta nuorempi ei onnistu irtautumaan menneisyyden painolastista. Vaikka innoittajana ovatkin kummitustarina, on esitys pelottavan lisäksi myös hyvin herkkä ja surullinen.

Sisarusten (Nora Sandholm-Azémar ja Freia Stenbäck) keskinäinen dynamiikka on vaikuttava. Kun he tarttuvat toisiaan ensimmäistä kertaa kädestä, nousevat karvat pystyyn. Tunteiden välittäminen pelkin ilmein ja elein onnistuu upeasti ja myös muutamassa kohdassa kuultu laulu sopii tunnelmaan hyvin. Fyysisesti esitys on omaan silmääni haastava ja raskaskin, mutta esiintyjät selviytyvät kaikesta kovin helpon ja kevyen näköisesti.

Markus Rantasen säveltämä ja esittämä musiikki luo esitykseen hienon tunnelman. Yhdessä Anniina Veijalaisen valosuunnittelun kanssa se riittää oivallisesti esityksen puitteiksi. Musiikki ja valo tukevat esityksen tunnelmaa ja saavat esimerkiksi pelottavat kohdat tuntumaan oikeasti niin pelottavilta, että oikein yllätyin. Vaikka esityksen demoni olisi voinut olla lipovine kielineen ja toljottavine silmineen myös huvittava ilmestys, huomasin jännittäväni joka kerta sen saapuessa lavalle.

Kuva: Eero Alava

Aasialainen teatteriperinne on minulle varsin vierasta, oikeastaan kaikki kokemukseni siitä ovat Wusheng Companyn käsialaa. Esitystä katsoessa jäin miettimään, jääkö minulta paljonkin ymmärtämättä, sillä en tiedä merkitsevätkö esimerkiksi tietyt käsien asennot ja hypyt jotain erityistä, onko niillä symbolista merkitystä. Tarinan kerrontatapa eroaa myös sen verran paljon minulle tutummasta länsimaisesta ilmaisusta, että tarinan seuraaminen tuntui erilaiselta vaikkei teoksen perusajatuksen ymmärtäminen sinänsä vaikeaa ollutkaan. Ilmaisun tietynlainen hitaus myös haastoi minua katsojana, on maltettava odottaa ja kestettävä toistoa.

Esityksen kesto on vajaan tunnin, mutta jotenkin se tuntuu hyvällä tavalla pidemmältä, täydemmältä. Sisarusten keskinäinen välittäminen koskettaa. Kätketyt kasvot on kaunis ja surullinen kummitustarina. Sen pelottavuus näyttäytyi minulle pelkona ihmisen sisäisiä demoneita kohtaan ja on sitä kautta tarinana hyvin samaistuttava.

Esityksiä on vielä tämän viikon ajan WHS Teatteri Unionin tiloissa, viimeinen esitys on 11.3.

Kurkkaa myös kriitikko Jussi Tossavaisen arvio Helsingin Sanomista, siinä kommentoidaan osaavasti muun muassa juuri teoksen liikekieltä. Ylen Jussi Mankkisen jutussa puolestaan tekijät kertovat esityksen tekemisestä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti

Ystävä ei vain kuule, vaan kuuntelee

Ava tuijottelee yksinäisenä parvekkeelta pihalle, kunnes ajatusketju johdattaa tämän isoäidin vanhan trumpetin luo. Trumpetista putoava kirje lupaa, että puhaltamalla trumpettiin Ava ei olisi enää yksin, mutta ensin olisi löydettävä joku, joka kuuntelee. Ava lähtee ulos etsimään kuuntelijaa ja saakin seikkailla aikamoisen matkan, ennen kuin löytyy se todella kuunteleva korva.

Anja Portinin kirjoittama ja Aino-Maija Metsolan Ava ja oikukas trumpetti (WSOY, 2017) on kaunis tarina kuuntelemisen ja toisen huomaamisen tärkeydestä. Lisäksi se herättää ainakin aikuisessa kaukomatkakaipuuta maailman ihmeiden äärelle.

Puoliso kehui kirjassa erilaisten äänien esiinnostamista. Trumpetin truuttaukset ja tömpsäykset löytyvät tekstistä muusta tekstistä poikkeavina ja kannustavat ääneenlukiessa kiinnittämän niihin erityistä huomiota.

Metsolan värikäs, graafinen kuvitus on miellyttävää katsottavaa. Pehmeät vesivärit toimivat hyvin tarkempien tussauksien rinnalla. Erityisesti pidin merimaisemista ja trumpetin taianomaisista äänimaisemista. Erityismaininnan ansaitsevat myös Avan upeat kulmakarvat.

Loppu on sympaattisen kohottava, siitä tuli hyvä mieli. Pienikin voi osata vaikka mitä.

Kirjaan perustuva satuesitys on nähtävissä Paloheinän kirjastossa 4.4.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on adjektiivi.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti
WSOY, 2017. 40 s.

Veera Antsalo: Pölyn historia

Kerronnallinen runoteos vie tarkastelemaan maailman rakennetta ja historian kerroksia

Veera Antsalon Pölyn historialla (Teos, 2015) oli niin ihana nimi, että se oli pakko ottaa kirjastosta mukaan. Kirjailijan toinen runoteos vie matkalle maailmaan, joka rakentuu milloin savesta, milloin asfaltista ja hajoaa ja muuttuu jatkuvasti joksikin muuksi. Jatkuvajuonisen oloinen runoteos on tunnelmaltaan haikea ja kaunis.

Pölyn historiassa Pariisin kaduilta ensimmäistä kertaa tavattava Kerääjä kerää, ihmettelee, tutkii. Hän tapaa John Waynen, luokittelee pölyhiukkasia, näkee hevosen lautaselta ilmaan pöllähtävän tomupilven. Kun törmään tekstissä mainintaan Amelia Earhartista, alkaa vähän itkettää. Jostain syystä juuri teoksesta löytyneen kahden, täysin ohimenevän Earhart-maininnan vuoksi pidän siitä hirvittävän paljon.

Olisin ehkä luokitellut kirjan itse pienoisromaaniksi, ellen olisi poiminut sitä mukaani nimenomaan runohyllystä. Lukiessa ajattelin paljon Leena Krohnia ja erityisesti Tainaronia, tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa, vierauden tuntua ja ympäristön tarkkailua ilman varsinaista osallistumista tapahtumiin.

Antsalon ilmaisua on miellyttävää lukea. Teos on siitäkin mukava runoteos, että sen voi lukea yhteen pötköön ilman kummallista ähkyn tuntua, sillä teoksen luvut ovat melko pitkiä ja runoilmaisu vapaamuotoista. Varmastikin tyyliä voisi kuvailla myös hienoilla runoustermeillä, mutta termien ollessa minulle vieraita tyydyn toteamaan teoksen olevan tyyliltään viehättävä.

Tällä aloitan #runo18-haasteen ja kuittaan Helmet-haasteen kohdan kotimainen runokirja.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos, 2015. 80 s.
Kansi: Jenni Saari

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories

Tom Hanksin novellit ovat sympaattisia, mutta jokseenkin tylsiä

Minä pidän hirvittävästi Tom Hanksista. Hänessä on jotain kovin turvallista, lempeää. Vanhemmiten hän on myös alkanut näyttää kovasti isältäni, mikä on hämmentävää ja hauskaa. Niinpä näyttelijän julkaisema novellikokoelma Uncommon Type: Some Stories siirtyi lukulistalle. Kirjaston kappaleen laina-aika oli ja meni, mutta löysin tämän sitten äänikirjana ja totesin että laitetaanpa samalla ensimmäinen novellikokoelma kuunteluun.

Kokoelmaa on miellyttävää kuunnella, sillä Hanks lukee itse kaikki tarinat lukuunottamatta viimeistä tarinaa Stay With Us, joka on näytelty kuunnelmaksi. Novellikokoelma äänikirjana oli yllättävän mukava kokemus, mutta selvästi olisin kaivannut jonkinlaista jaksotusta tai edes äänimerkkejä novellien välille. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka paljon kutakin tarinaa on jäljellä, sillä useammin kuin kerran lopetin kuuntelun kesken ja seuraavalla kerralla huomasin, että seuraava tarina alkoi jo muutaman virkkeen jälkeen.

Tästä onkin helppo hypätä aasinsiltana siihen, että aika moni tarinoista loppui mielestäni aika kesken. Tai ei välttämättä kesken, mutta todella yllättäen. Tuntuikin vähän siltä, että välillä Hanks kirjoitti pikemminkin tuokiokuvia kuin kokonaisia tarinoita, joiden tulisi päättyä jotenkin kohottavasti tai edes kokoavasti. Kuvailussa Hanks kuitenkin loistaa, sillä tapahtumapaikat on kuvattu usein hyvin tarkasti ja novellit on helppo nähdä päässään elokuvallisina kohtauksina.

Guardian antaa pyyhkeitä Hanksille ohuista naishahmoista ja harmillisesti joudun olemaan asiasta samaa mieltä. Vähän kyllä myös harmittaa, sillä luin tämän kommentaarin toki ennen lukemistani ja sitä myöten tulin myös kiinnittäneeksi asiaan erityistä huomiota. Mieshahmot ovat paljon monipuolisempia, mutta hekin olivat mielestäni usein hieman tylsiä tai ainakin liian ennalta-arvattavia, jotta olisin jaksanut olla heistä todella kiinnostunut. Oikeastaan koko hahmokavalkadia yhdistää jonkinlainen ytimessä kytevä tavallisuus, vaikka osa novelleista on tapahtumapaikoiltaan ja ajatuksiltaan hyvinkin mielikuvituksellisia.

Oikeastaan en tiedä, olisinko loppupeleissä lukenut tätä kokoelmaa kovinkaan innoissani. Tarinat olivat itsessään hyvin kirjoitettuja, mutta rehellisesti sanottuna hieman pitkäveteisiä. Monessa idea tai lähtökohta oli kiinnostava tarinan jäädessä kuitenkin useasti ihan kivaksi. Hauskana pidin kuitenkin sitä, että jokaisessa novellissa oli isommassa tai pienemmässä roolissa vanha kirjoituskone, joita Hanks ilmeisesti intohimoisesti keräilee.

Osallistun tällä kokoelmalla joka tapauksessa novellihaasteeseen ja peukutan novellia Alan Bean Plus Four piirteen tapahtumapaikka-osalta. Novellissa kertoja rakentaa kolmen ystävänsä kanssa avaruusraketin ja kiertää Kuun laskeutuen sitten takaisin maanpinnalle. Kertomus on ihastuttavasti kerrottu, sillä siinä avaruusaluksen rakentaminen pihatielle ja esimerkiksi kiinnityspulttien vaihtaminen jesariin on täysin selviö eikä mitenkään ihmeellistä.

Jos haluaa maistiaisen kirjasta, voi Guardianin sivuilla joko lukea tai kuunnella kokoelman aloitustarinan Three Exhausting Weeks. Ja niin, vaikka tämä kokoelma ei nyt niin innostanutkaan, niin pidän Hanksista silti. Onhan hän aika symppis.

Myös Kirjaluotsin Tiina on lukenut kokoelman ja on arviossaan positiivisemmissa tunnelmissa kuin minä.

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories
Random House Audio, 2017. 10  h 1 min.