Kaveriksi tälle kokoelmalle käy vaikka mehevä sitruunakakku.
Kertomuksia täynnä toivoa
Ahmaisin koko Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Gummerus, 2018) muutamassa tunnissa. Tämä on sikäli merkittävää, että olen lukenut tällä tahdilla viime aikoina hyvin harvoin vaikka osasyynä tähän kiirehtimiseen olikin ohilivahtanut palautuspäivä. No, oli syy mikä tahansa on todettava, että tämän kokoelman lukeminen oli ihanaa.
Gavaldan kerrontatyyliin oli miellyttävää palata pitkän ajan jälkeen. Olen joskus lukiossa lukenut hänen esikoiskokoelmansa Kunpa joku odottaisi minua jossain ja rakastin sitä. Nyt lukiessa koin jotain sitä samaa uppoutumisen ja onnellisuuden tunnetta, tarinoihin vajosi kuin pehmeään, turvaa tuovaan sohvaan kuten Sotilaanelämää-novellissa. Gavaldalla on kyky piirtää esiin kiinnostavia ihmisiä (jotenkin perin juurin ranskalaisia, minun mielestäni) ja kirjoittaa kipeistä ja vaikeistakin asioista mutta silti toivoa herättäen ja synkkyyteen vaipumatta. Aina on valoa, lopulta.
Minusta on myös ihana yllättyä Gavaldan tarinoiden parissa, yleensä vasta siellä viimeisessä kappaleessa tai virkkeessä. Esimerkiksi tästä käy Happy Meal -tarina, jossa mies suostuu haluttomasti lähtemään seuralaisensa kanssa McDonald'siin nurkuen mielessään toivovansa että he voisivat syödä sivistyneemmin. Ehkä tarinan lopputulema oli tavallaan ilmeinen, mutta minä ilahduin siitä tavattomasti ja en todellakaan aio paljastaa sitä teille. Saatte lukea itse.
Ja toisaalta pidin hirveästi erilaisista yksityiskohdista kuten Minun kestopisteeni -tarinan rakennusteknisyydestä ja Pokémon-korteista, Jalkaväensotilaan kertojan intohimoisesta suhtaumisesta laadukkaisiin miestenkenkiin tai hänen naapurinsa rakkaudesta hyvään ruokaan ja Hollywoodin klassikkoelokuviin (voisinkin katsoa vihdoin Sabrinan, Audreyn kaula on tosiaan ihmeellinen) tai vaikkapa Ritarirakkauden pöhköistä runoista.
Lotta Toivasen suomennos tuntui hyvältä lukiessa. En osaa ranskaa, joten en tiedä millaista Gavaldan teksti alunperin on, mutta ainakin tätä Toivasen tekstiä on miellyttävää lukea myös ääneen (välillä nimittäin luin minimesenaatille, jotta en olisi aivan kelvoton kirjaan liimautunut äiti).
Viimeisin novellin Muaan poika aikana meinasin tosin kiukustua. Tällaisen typerän, krapulaisen ja ulkonäkökeskeisen miekkosenko parissa minä vietän viimeiset sivut? Onneksi tarinan loppu yllätti ja ilahdutti, jälleen kerran. Ei harmittanut enää.
Että niin. Ihan nappi kertomuskokoelma tämä, pidin hurjan hurjan paljon jos ei vielä edellisistä käynyt ilmi.
Satun luetuissa iloitaan kuinka kokoelman novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmat, Kirjasähkökäyrässä todetaan novellien olevan kuin elämä itse.
Kuitattakoon tällä myös Helmet-haasteen kohta novellikokoelma, koska tämän lukeminen oli niin mainiota.
Gummerus, 2018.
Suomennos: Lotta Toivanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.