Lavalta: Den Andra Naturen (Teatteri Viirus)

Kuva: Mark Niskanen

Liukuhihnan rytmin kyseenalaistaja saa massan levottomaksi

Teatteri Viiruksen keväässä ehtii vielä nähdä Pipsa Longan kirjoittaman, eettisiin kysymyksiin ja ihmisen ja muiden eläinten suhteisiin pureutuvan näytelmän Den Andra Naturen. Alaotsikkona esityksellä on tragikoomisia episodeja ihmiseläimestä ja se tiivistää homman varsin mainiosti. Lyhyet katsaukset ihmisen moninaisiin suhteisiin toisiin eläinlajeihin saavat miettimään, että eivätkö nämä ajatukset sinänsä ole jo aika tuttua kuvastoa ja toisaalta sitä silti löysi itsensä pohtimasta ja vaikuttumastakin.

Ihminen on tapojensa orja, liukuhihnakulkija, tottumuksiinsa kangistunut. Muurahainen on helppo nitistää kepillä tunnontuskitta, kissan kuolema saa meidät käpertymään sikiöasentoon lattialle. Marketin lihatiskillä heitämme koriin muoviin pakattua kyljystä antamatta sille sen kummempaa arvoa ja vaivaannumme, jos joku siunaa lihan. Lihansyöntiä puolustellaan tunteella ja tavalla. Anni Kleinin ohjauksessa päällisin puolin arkiset tilanteet saavat absurdin sävyn, kun ne syöksyvät yhtäkkiä jonnekin yllättävään suuntaan ja saavat mielensäikeet nykimään epätahtiin.

Todellisesta maailmasta irtautumista korostavat näyttelijöiden kasvoilla olevat maskit, jotka saavat mikroilmeet katoamaan. Kaikki äänetkin tulevat nauhalta playbackina, tuntuu oudolta. Vaikka asetelma on jotenkin keinotekoinen ja muovinen, ovat Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas ja Oskar Pöysti lavalla mainioita. Ruumiinkieltä ei sentään saa piiloon ja silmien ilmeellä voi välittää häkellyttävän paljon.

Vaikka esityksen kieli ei sinänsä ole monimutkaista tai etene nopeasti, tunsin joissakin kohdin kielitaitoni riittämättömäksi. Ohikiitävässä hetkessä vaikea sana katoaa samoin tein ja merkitys jää epäselväksi. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että tekstityksestä olisi saattanut olla hyötyä. Oli sellainen toki tarjollakin, mutta en halunnut jäädä ruudun vangiksi. (Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että käsikirjoituksen voi ladata ja lukea esityssivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, mahtavaa!)

Kuva: Mark Niskanen

Visuaalisesti esitys on sekä kliinisen miellyttävä että silmiin koskeva. Toistuvan liukuhihnakohtauksen aikana nähtävä tehdasmainen, epäsäännöllisesti vilkkuva valo tuntuu epämiellyttävältä. Toisaalta esimerkiksi puistokohtauksessa valo on keväisen kirkasta ja kuulasta. Valosuunnittelu on Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen, sitä täydentää Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu joka vaihtelee korviahuumaavan humisevasta rauhoittavaan. Laura Haapakangas on loihtinut lavastuksen, mutta myös puvustuksen joka on beigen sävyissään ja samettipinnoissaan käsittämätön ja juuri siksi aivan huikea.

Esitys tuntui kuin jonkinlaiselta nyrjähtäneeltä novellikokoelmalta, jota lukiessa on sekä innoissaan (Voiko tällaista ollakaan? Onpa vänkää/ällöttävää/ihanan vaivaannuttavaa!) että hämmentynyt (itsensä tunteminen tyhmäksi, kun ei ole aivan varma ymmärtääkö symboliikkaa lainkaan). Tekstissä on sanomaa ja ajatusta, mutta tilaa jätetään kuitenkin omalle tulkinnalle ja pohdinnalle.

Lopun katse sian lempeään silmään on maadoittava. Poistuessa ajattelen, että olisipa kamalaa joutua nyt ravintolapöytään, jossa eteen kannetaan pihvi. Yön yli sulateltuani pidän esityksestä enemmän, kun pään sisään pyörimään jääneet kelat alkavat avautua.

Esityksiä on 11.5. asti.

Kiitokset Viirukselle lipusta esitykseen.

Kiitokset Heidille purkukeskustelusta kotimatkalla, toivottavasti en varastanut kauheasti sinun ajatuksiasi tähän tekstiin.