Kylläisenä Helsinki Litistä

Takki on kahden Helsinki Lit -päivän jälkeen melkoisen tyhjä. Pää ja sydän ovat täynnä kirjallisuuskeskustelua ja ajatuksia erityisesti vanhemmuudesta, parisuhteista ja ihmisen tekemistä valinnoista. Tuntui, että nämä teemat toistuivat lähes jokaisen kirjailijan teoksissa tai ainakin näihin teemoihin päädyttiin keskustelujen aikana.

Aikaisemmista vuosista poiketen en kirjoittanut muistiinpanoja lähes ollenkaan. Jostain syystä sanat eivät siirtyneet paperille, sen sijaan luonnostelin kirjailijoita istumassa lavalla mikä sinänsä on outoa, koska piirrän harvoin. Ihmisen sivuprofiilia on todella vaikea piirtää, se tuli ainakin huomattua.

Kirjailijakattaus oli tänäkin vuonna monipuolinen ja kiinnostava eikä vähiten siksi, että mukana oli minulle monta uutta nimeä. Olen ottanut Litin mahdollisuutena avartaa kirjailija- ja kirjallisuustietämystäni ja pääsääntöisesti olen yllättynyt iloisesti. Tällaisiakin kirjailijoita on, ympäri maailman, ja sitten meillä on upeita kääntäjiä, jotka vielä saattavat tekstit eloon suomeksi. Huimaa!

Suosikkihetkeni tämän vuoden Helsinki Litistä ovat (satunnaisessa järjestyksessä) seuraavat:

* Ayòbámi Adébáyò lauloi pätkän nigerialaista laulua Iya ni wur, iya ni wura iyebiye ti a ko ke f'owo ra osana kirjansa luentaa
* Only in literature all words have meaning sanoi Ilmar Taska ja puhui hirvittävän kiinnostavasti kuvallisen ja sanallisen ilmaisun eroista
* Naja Marie Aidt luki upean läsnäolevasti pätkän teoksestaan Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin ja puhui kauniisti surun kanssa elämisestä (You have to learn how to live in your grief)
* Samanta Schweblinin ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelu siitä, miten romaanin nimi voi ohjata lukemista (esimerkkinä Schweblinin Houreuni, jonka alkuperäinen nimi on Distancia de rescate eli englanniksi Rescue distance)
* Juha Hurmeen ja Morten Strøksnesin dynamiikaltaan sekopäinen keskustelu merestä ja kielellä leikittelystä
* Berlin Sound Poetsin konsertti perjantain päätteeksi, riemastuttava kitalaen puhdistaja
* Kim Leine lukemassa pätkän Kuilusta tanskaksi, miten voikin kieli kuulostaa samaan aikaan ymmärrettävältä ja käsittämättömältä
* Leena Taavitsainen-Petäjän häkellyttävän hieno tulkkaus Domenico Starnonen ja Philip Teirin keskustelussa

Täytyy tosin myöntää, että hieman jäin kaipaamaan edellisinä vuosina olleita teemoitettuja keskusteluita. Niissäkin oli omat sudenkuoppansa, mutta onnistuessaan ne ovat olleet loistavia. Tänäkin vuonna joissain keskusteluissa päästiin tähän, mutta useasti jumituttiin myös puhumaan mielestäni hieman liikaa itse kirjoista. Kirjat voin (ja luenkin) myöhemmin, Litissä minua kiinnostavat kirjallisuusihmisten rikkaat ajatukset ja sivupoluille eksyminen.

Toisaalta aion silti kuunnella osan keskusteluista uudelleen. Vielä jonkinasteisesta univajeesta kärsivänä vieraskieliseen puheeseen keskittyminen monta tuntia putkeen oli paikoin haastavaa ja jotkin hetket surisivat sisäistämättä ohitse. Lisäksi haluan kuunnella "kisastudion" kommentit, sillä ne pätkät mitä Aleksis Salusjärveltä ja kommentaattoreilta kuulin, olivat oivallisia.

Tajusin myös, että minulla on aivan huima kasa edellisten vuosien Lit-kirjoja lukematta, joten päätin aloittaa blogissa Lit Up! -sarjan, jossa palaan niihin. Katsotaan kuinka käy.

Ensi vuoteen, Lit!

Kaikki festivaalin keskustelut löytyvät Yle Areenasta ja niihin on myös tulossa myöhemmin tekstitykset.

Helmiä Helsinki Litistä

Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others

Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

Lavalta: Lennä lennä leppäkerttu (Nukketeatteri Sampo)

Kuva: Nikke Puskala

Värikäs matka metsän hyönteisten maailmaan sopii monenikäisille

Olen käynyt Nukketeatteri Sampossa edellisen kerran oletettavasti ollessani vaahtosammuttimen kokoinen, joten oli jo aikakin palata sen katsomoon ja tutustuttaa samalla minimesenaatti uuteen teatteriin. Viime viikolla ensi-iltansa sai monenikäisille sopiva sanaton esitys Lennä lennä leppäkerttu. Pieni leppäkerttu turhautuu epäonnisiin lentoharjoituksiinsa ja lähtee kuljeskelemaan metsään tutustumaan muihin siellä eläviin hyönteisiin ja etsimään omaa paikkaansa.

Iivo Barićin käsikirjoittama ja ohjaama esitys on lämminhenkinen. Tahti on mukavan verkkainen ja katsomossa ehtii hyvin ihmetellä milloin mistäkin ilmestyviä hyönteisiä, metsään kasvavia kasveja ja sieniä. Äänimaisema on pehmeä ja kiinnostava ja sen avulla esitys kulkee miellyttävästi eteenpäin. Meillä kotona lauleskellaan edelleen hyönteistrion popiti-pom-laa -laulua.

Perinteishenkisiin puutarhahaalareihin sonnustautuneet esiintyjät Sofia Airas ja Satu Lankinen ovat lavalla läsnäolevia ja keskittyneitä. Hymyileväkasvoisia hyönteisiä nuketetaan hienosti ja esiintyjien yhteispeli on toimivaa. Soitinvalikoimakin on monipuolinen. Minua ilahduttaa joka kerta, kun näen lämmöllä ja taidolla pienille tehtyä teatteria, sillä näistä tyypeistähän ne tulevaisuuden katsojat saadaan.

Kuva: Nikke Puskala

Visuaalisesti Lennä lennä leppäkerttu oli viehättävän runsas ja elinvoimainen. Värit ovat kirkkaita ja sekä nuket että lavasteet (Tape ja Emma Komulainen) on tehty upeasti. Erityisesti ihastelin soivia kukkia ja sieniä sekä eri tavalla viriteltyjä hyönteisiä ja nilviäisiä. Esimerkiksi oopperaa laulava kotilo oli kerrassaan hurmaava. Immanuel Paxin valosuunnittelu toi kauniin lavastuksen hienosti esille.

Minimesenaatin fiilistelyreaktioiden perusteella hänen suosikkejaan olivat loppupuolella lavalle levittäytynyt tähtitaivas rauhallisen musiikin kera ja hämähäkin soolokappale. Muutkin vauvaikäiset katsojat, joita ilokseni oli useampia, jaksoivat katsoa hieman yli puolituntisen esityksen varsin hyvin ja myös hieman vanhempi lapsiyleisö oli innostuneesti mukana. Lastenteatterin aikana saa onneksi välillä hieman sipistä ja riemuita.

Leppäkertun matkaan ehtii kevätkaudella 26.5. asti, esityskausi jatkuu syksyllä.

Kiitokset Nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Tiedoksi muille (vauva)vanhemmille: nukketeatteri Sampoon pääsevän alle 1-vuotiaat veloituksetta ja jos lapsella menee hermo ja joutuu poistumaan esityksen alkupuolella, voi lipun vaihtaa uuteen.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Ylianalyyttista, mutta muodoltaan keveää ihmissuhdepohdintaa

Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) kiinnitti makukatkelmallaan huomioni katalogin sivuilta. Kansi on aika mitäänsanomaton, vaikka sinänsä kirjalle sopiva, eli sen perusteella tuskin olisi sitä mukaani poiminut, mutta polveileva nimi ja katkelma vakuuttivat että rytmiikaltaan tämä teos sopisi minulle kuin nenä päähän ja olinpas kerrankin oikeassa.

Täytyy tosin myöntää, että olin hieman pettynyt sillä olin jostain syystä kuvitellut tämän olevan romaani. Ei lyhytproosassa mitään vikaa ole, mutta nyt jotenkin näin kertojat saman hahmon jatkumoina ja kuka tietää, ehkä ne olivatkin. Aivan hyvin voi olla jossain elämänsä vaiheessa U ja sitten N tai B. Tajusin tämän erheeni toki kunnolla vasta kolmannen tarinan kohdalla, että siinäkin mielessä posotin sitten menemään päähenkilöä varioiden. Aika samanlaisia he kyllä olivat, yksityiskohtiin fiksoituneita ja parisuhteitaan tai -suhteettomuuttaan märehtiviä ja helposti lamaantuvan oloisia.

Turusen tekstirytmiin piti sukeltaa, alussa takkusi kun olin vielä ajatuksen tasolla selkeämmässä ja vähemmän myrskyävässä tyylissä kiinni. Pian kuitenkin menin aaltojen mukana ulapalle, katsoin lunneja kiikarilla ja kävelin sileäksi kuluneissa kivirappusissa, velloin neurooseissa ja epävarmuuksissa. Tavallaan todella epämukavaa ja ikävää, mutta kun neurooseista tunnisti itseään niin tekstin seassa oli oikeastaan aika turvallista ja miellyttävää.

Vaikka eihän se sinänsä ole miellyttävää nähdä itseään tekstissä niin epätäydellisenä ja vähän jotenkin viallisen oloisena, että pitääkö nyt joka asiasta tehdä aina niin kovin vaikeaa ja vatvoa a) vuosien takaisia b) juuri tapahtuvia c) ehkä mahdollisesti tapahtuvia asioita vimmaisella intensiteetillä niin, että aika valuu käsistä, ei saa mitään suunnittelemaansa tehtyä ja ahdistuu siitä sitten lisää.

Nautin kuitenkin Turusen kerronnan polveilevuudesta, häpeilemättömyydestä, epäloogisistakin hypyistä ja siitä, että ei tarvitse välttämättä olla alkua tai loppua vaan on se yksi siipale elämää tai päivää tai tapahtumajaksoa. Sanat ja rytmiikka ovat runsaita ja polveilevia, paikoin aivan liian tietoisia itsestään. Kiviä, jotka tuntuvat kädessä hyvältä mutta ovat kuitenkin vähän liian täydellisiä taskuun laitettaviksi.

Pidin aivan hirvittävästi. Tällä hetkellä tarvitsen tekstiltä todellista imuvoimaa että jaksan ja maltan keskittyä, tähän ei virittäytymisen jälkeen tarvinnut käyttää energiaa vaan sitä pikemminkin sai sanoista ja tarinoista vaikka ne eivät onnellisia olleetkaan, oikeastaan vähän ahdistavia, mutta silti lempeitä. Että saahan sitä olla neuroottinen vatuloija, vaikka ehkä moni hahmoista ja minä itsekin kaipaisi välillä napakan lempeää muistutusta siitä että välillä voisi tehdä ja mennä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja kuoliaaksi.

Lumiomenan Katja on kirjoittanut tästä kirjan tyylille pokaten ja innosti minua entisestään tämän lukemiseen, Omppu toteaa Turusen kuvaavan herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja Suketus toteaa, että oli ihastuttavan raivostuttavaa tulla haastetuksi lukijana vaikka lukukokemus ei ihan nappi ollutkaan.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteessa kohtaan vuonna 2018 julkaistu kirja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala, 2018. 210 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Äiti auta, auta äiti

Mikäs tää tilanne niinku on.
Mä oon tällases tilassa ruumin kanssa ja on paljastunu, et ruumis on äiti.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti (Teos, 2017) ei päästä helpolla. Jo alkutilanne on hätkähdyttävä. Mona päätyy yllättäen, kesken työpäivän, kirkkaasti valaistulle näyttämölle, jolla on ruumisvaunut ja sen päällä äidin ruumis. Tilasta ei tunnu olevan ulospääsyä. Aina välillä sinne tuntuu avautuvan ikkunoita ja ovia, joista kulkee sisään puolisoita ja perunoita ja pomoja, mutta äidin ruumiista ei pääse eroon eikä oikein päätä pyörryttävästä tunteestakaan. Lukukokemuksena kirja on pökerryttävä.

Lukeminen on uuvuttavaa ja keskittymistä vaativaa. Välillä tekee mieli heittää kännykkä, jonka ruudulta tätä luen, seinään tai ainakin haudata se sohvatyynyn alle. Tulee huono olo. Tätä ei myöskään oikein voi lukea lyhyissä pätkissä, sillä tajunnanvirran heiteltäväksi on antauduttava ja sitä ei kykene hetkessä tekemään. Niemen teksti rönsyää, tikkaa eteenpäin, toistaa itseään. Monan päänsisäinen maailma on niin kovassa turbulenssissa, että omakin pää tahtoo mennä sekaisin.

En minä oikein osaa vieläkään sanoa tästä tarinasta kauheasti mitään enkä oikeastaan haluakaan, sillä minulle tämä oli ensisijaisesti matka pimeään tunneliin ja siitä tunnelista ulos tullessa oli vain tosi helpottunut olo siitä että selvisin tästä henkisestä höykytyksestä ja tunnevyörystä. Olen myös tosi tyytyväinen, etten oikein tiennyt mihin heittäydyin, vaikka olinkin tästä julkaisun tienoilla jotain lukenut.

Tarinan paljastaessa sisimpänsä vähitellen huomaan nimittäin ihastuneeni siihen. Tai oikeastaan tarina pelottaa ja ahdistaa minua edelleen aivan helvetisti, mutta huomaan tuntevani sitä kohtaan myös lempeyttä. Sipulimaisesti esiin kuoriutuva ydin on myös niin kiehtova, että en osannut odottaa sellaiseen keskiöön pääseväni vaikka matka on näin jälkikäteen ajatellen ihan looginen ja selvä.

Ihan sairaan hieno ja raskas ja vaikea ja helppo ja itkettävä ja itkunaurattava ja silitystä kaipaava. Kirja on Runeberg-palkintonsa ansainnut.

Muistaakseni Päivi Koiviston hieno kritiikki Kiiltomadossa sai minut alunperin uskaltautumaan tämän kirjan pariin ja Tekstiluolan Tuomas on kirjoittanut tästä hienon, omaani analyyttisemman arvion.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017. 203 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.

Lavalta: Cabaret Noir (Ilmaisukoulu Tuike)

Kuva: Nina Rinkinen

Parrasvalojen katveessa on pimeää

Teatteri Tuikkeen kevätkausi päättyy tuttuun tapaan ilmaisukoulu Tuikkeen ryhmien esityksiin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai viime viikolla jatkotason Tuli-ryhmän Cabaret Noir, jossa akrobatia ja sanaton teatteri yhdistyvät tarinaan tähteyden tavoittelusta. Tummasävyisessä esityksessä onnellisia loppuja ei juuri nähdä, vaan varjot häivytetään glitterillä.

Nuori nainen (Henna Karekari) paiskii hanttihommia haaveillen samalla parrasvaloista ja glamourista. Kun limainen vuokraisäntä ja valittavat asiakkaat alkavat ottaa riittävästi hattuun, nappaa nainen tanssikenkänsä ja lähtee kiertämään koe-esiintymisiä. Lavalle pääsy ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin hän on kuvitellut eikä esiintyjän elämäkään täytä odotuksia. Mistä nainen on valmis luopumaan unelmiensa vuoksi?

Työryhmä on tehnyt käsikirjoituksen devising-menetelmällä Nina Rinkisen ohjauksessa. Elementeiltään tarina on tuttu, joten osittain tarina on turhankin ennalta-arvattavissa. Toisaalta muutamia ilmeisimpiä kliseitä onnistutaan välttämään taitavasti ja loppu oli viitteellisyydessään onnistunut, vaikkei katsomosta tätä myöten iloisena päässytkään poistumaan. Tarina vie ajatukset muun muassa musikaaleihin Cabaret ja Chicago.

Työryhmä pelaa esityksessä hyvin yhteen. Karekarin lisäksi lavalla nähtävät Miika Elmgren, Johanna Fallström, Sinikka Isoaho, Noora Kääriäinen, Susanna Melander, Auri Näres ja Kati Repo tekevät kaikki useampia rooleja milloin herätyskelloina, kryptisinä mutta kaivattua kevennystä tuovina kylpyankkoina ja luonnollisesti cabaretin muina esiintyjinä. On kiinnostavaa katsoa, miten näytteleminen muuttuu kun puheilmaisu käytännössä poistetaan paletista kokonaan.

Sanna Warsellin esitykseen suunnittelemat akrobatiaosuudet ovat onnistuneita. Temput ovat sopivan näyttäviä ja tukevat samalla tarinan kulkua. Myös Warsellin ja Karekarin tekemät koreografiat näyttävät hyvältä ja erityisesti cabaretin esiintyjien yhteinen tanssi oli hieno. Esityksen liikekieli on hiottua ja miellyttävää katsoa.

Kokonaisuutena Cabaret Noir on onnistunut esitys ja ihailen sitä, miten ilmaisukoulun aikuisten ryhmä haastaa itseään esityksissä vuosi toisensa jälkeen. Esitysvalinnat ovat raikkaita ja rohkeita eivätkä näyttelijät päästä itseään helpolla. Bravo.

Cabaret Noirin pariin ehtii vielä tänään 5.5., lisäksi toukokuussa nähdään myös muiden ilmaisukoulun ryhmien esityksiä.

Maailmalla palkittuja teoksia

Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka