Ylianalyyttista, mutta muodoltaan keveää ihmissuhdepohdintaa
Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) kiinnitti makukatkelmallaan huomioni katalogin sivuilta. Kansi on aika mitäänsanomaton, vaikka sinänsä kirjalle sopiva, eli sen perusteella tuskin olisi sitä mukaani poiminut, mutta polveileva nimi ja katkelma vakuuttivat että rytmiikaltaan tämä teos sopisi minulle kuin nenä päähän ja olinpas kerrankin oikeassa.
Täytyy tosin myöntää, että olin hieman pettynyt sillä olin jostain syystä kuvitellut tämän olevan romaani. Ei lyhytproosassa mitään vikaa ole, mutta nyt jotenkin näin kertojat saman hahmon jatkumoina ja kuka tietää, ehkä ne olivatkin. Aivan hyvin voi olla jossain elämänsä vaiheessa U ja sitten N tai B. Tajusin tämän erheeni toki kunnolla vasta kolmannen tarinan kohdalla, että siinäkin mielessä posotin sitten menemään päähenkilöä varioiden. Aika samanlaisia he kyllä olivat, yksityiskohtiin fiksoituneita ja parisuhteitaan tai -suhteettomuuttaan märehtiviä ja helposti lamaantuvan oloisia.
Turusen tekstirytmiin piti sukeltaa, alussa takkusi kun olin vielä ajatuksen tasolla selkeämmässä ja vähemmän myrskyävässä tyylissä kiinni. Pian kuitenkin menin aaltojen mukana ulapalle, katsoin lunneja kiikarilla ja kävelin sileäksi kuluneissa kivirappusissa, velloin neurooseissa ja epävarmuuksissa. Tavallaan todella epämukavaa ja ikävää, mutta kun neurooseista tunnisti itseään niin tekstin seassa oli oikeastaan aika turvallista ja miellyttävää.
Vaikka eihän se sinänsä ole miellyttävää nähdä itseään tekstissä niin epätäydellisenä ja vähän jotenkin viallisen oloisena, että pitääkö nyt joka asiasta tehdä aina niin kovin vaikeaa ja vatvoa a) vuosien takaisia b) juuri tapahtuvia c) ehkä mahdollisesti tapahtuvia asioita vimmaisella intensiteetillä niin, että aika valuu käsistä, ei saa mitään suunnittelemaansa tehtyä ja ahdistuu siitä sitten lisää.
Nautin kuitenkin Turusen kerronnan polveilevuudesta, häpeilemättömyydestä, epäloogisistakin hypyistä ja siitä, että ei tarvitse välttämättä olla alkua tai loppua vaan on se yksi siipale elämää tai päivää tai tapahtumajaksoa. Sanat ja rytmiikka ovat runsaita ja polveilevia, paikoin aivan liian tietoisia itsestään. Kiviä, jotka tuntuvat kädessä hyvältä mutta ovat kuitenkin vähän liian täydellisiä taskuun laitettaviksi.
Pidin aivan hirvittävästi. Tällä hetkellä tarvitsen tekstiltä todellista imuvoimaa että jaksan ja maltan keskittyä, tähän ei virittäytymisen jälkeen tarvinnut käyttää energiaa vaan sitä pikemminkin sai sanoista ja tarinoista vaikka ne eivät onnellisia olleetkaan, oikeastaan vähän ahdistavia, mutta silti lempeitä. Että saahan sitä olla neuroottinen vatuloija, vaikka ehkä moni hahmoista ja minä itsekin kaipaisi välillä napakan lempeää muistutusta siitä että välillä voisi tehdä ja mennä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja kuoliaaksi.
Lumiomenan Katja on kirjoittanut tästä kirjan tyylille pokaten ja innosti minua entisestään tämän lukemiseen, Omppu toteaa Turusen kuvaavan herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja Suketus toteaa, että oli ihastuttavan raivostuttavaa tulla haastetuksi lukijana vaikka lukukokemus ei ihan nappi ollutkaan.
Laitettakoon tämä Helmet-haasteessa kohtaan vuonna 2018 julkaistu kirja.
Siltala, 2018. 210 s.
Kansi: Jussi Karjalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.