Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.