Rakkaudesta-työryhmä etsii uusia sanoja tulevaisuudelle

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Olen miettinyt tulevaisuuden maailmaa lähiaikoina paljon. Viime vuonna tein sen suurimman ympäristörikoksen eli sain lapsen. Nyt pohdin, onko tätä maailmaa enää olemassa tai millaisena se näyttäytyy, kun lapseni on aikuinen. Ajatukset tuntuvat välillä musertavilta erilaisten kauhuskenaarioiden ristitulessa. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä?

Rakkaudesta-työryhmä työstää tällä hetkellä Suvilahdessa esitystä Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille, jossa yritetään käsitellä asioita joille ei ole vielä nimiä. Esityksen yhtenä tavoitteena on löytää uusia sanoja, sanoja luopumiselle, surulle ja elämäntapojen muutokselle, jotta voimme jatkaa elämistä tällä maapallolla. Tämä ajatusmalli tuntuu lohdulliselta. Työryhmän kutsumana kävin seuraamassa heidän harjoituksiaan Cirkon Maneesissa.

Tällä hetkellä esityksen ensi-iltaan on vähän alle kaksi viikkoa. Kohtauksia työstetään ja harjoitellaan. Suunnittelu on kuitenkin aloitettu jo vuonna 2016, jolloin muun muassa haastateltiin tutkijoita aiheen tiimoilta. Alkuperäinen lähtökohta teokselle oli utopian käsite, mutta ajatus muokkautui pian uuden sanaston kehittämiseksi. Uusia sanoja kirjoittivat muun muassa tutkijat, kirjailijat ja työryhmä. Sanastoa löytyy jo verkosta Utopedia-sivustolta ja sinne voi käydä ehdottamassa myös omia sanoja.

Mitä pelkillä sanoilla sitten voi tehdä? Esiintyjä Minna Haapasalo toteaa, että tulevaisuutta emme voi tietää, mutta sanoilla ja niiden käytöllä rakennamme sitä. Jenny Mansikkasalo, myös esiintyjä, lisää, että on tärkeää pohtia miten voimme auttaa itseämme ja toisiamme muutoksessa. Yhdessä tuottaja Inari Pesosen kanssa he kertovat, että esityksen tavoitteena on ehdottaa, keskustella ja käsitellä erilaisia, paikoin ristiriitaisiakin tulevaisuudenkuvia.

Esityksestä on pyritty saamaan mahdollisimman moniääninen ja sitä on viimeisen vuoden aikana demotettu erilaisisa yhteyksissä, jotta siitä saataisiin toimiva kokonaisuus. Tyylilaji ja tunnelma ovat vähitellen hioutuneet kohti lopullista muotoaan. Tällä hetkellä viilataan lähinnä esiintyjien omia osioita ja laitetaan askelmerkkejä kuntoon.

Noin kolmituntiseksi kaavailtu esitys alkaa kävelyosuudella Suvilahdessa. Katsojilla tulee olemaan kuulokkeet, kuten melko useassa esityksessä on viime aikoina ollut, mutta työryhmä kertoo pyrkivänsä luomaan hetkestä yksityisemmän ja omaehtoisemman eikä mitään massavaellusta. Teatteritilassa eli Cirkon Maneesissa eistyn muuntuu kollektiiviseksi kokemukseksi. Katsomisen lisäksi esitykseen on haluttu lempeää osallistamista, jonka toivotaan olevan sopivan matalan kynnyksen toimintaa. Itse pääsin harjoituksia seuratessani tätäkin hieman kokeilemaan ja ainakin tällaisessa "yksityisesityksessä" osallistuminen tuntui hieman jännittävältä, mutta teemaan sopivalta ja perustellulta. Kiinnostavaa nähdä, miten homma toimii kun katsojia on enemmän.

Mansikkasalo kertoi myös lyhyesti, kuinka esityksen ilma-akrobatiaosuuksia oli suunniteltu. Improvisaatiolähtöinen liike kuulemma lähti muokkautumaan siitä tunnelmasta, minkä kustakin käsitteestä sai. Mansikkasalo myös toteaa, että on ollut haastavaa kun liikkeen on käytävä jonkinlaisen ajatusmankelin läpi, jotta ne saadaan liittymään aiheeseen. Lähtökohtana kun ei ole "vain näyttää liikettä ilmassa, vaan löytää jonkinlainen motiivi sille liikkeelle".

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Visuaalisesti esityksestä jäivät tässä rakennusvaiheessa mieleen kasvit, ilmapallot ja tikkaat. Valaistuksellisesti tavoitteena on käyttää ainakin jossain määrin myös luonnonvaloa, sillä esitysvalot syövät hurjia määriä energiaa ja työryhmä on myös laskeskellut tarkasti esityksen hiilijalanjälkeä ja energiankulutusta. Valosuunnittelija Jenni Pystynen kertoi muun muassa kuinka jossain vaiheessa palloteltiin ajatusta valoenergian tuottamisesta polkupyörillä ja siitä, kuinka idea hylättiin sillä tarvittavien pyörien määrä olisi ollut esityskontekstissa järjetön. Täysin omavaraiseksi esitystä ei siis saada, mutta minimikulutukseen on joka tapauksessa pyritty.

Hetken ehdin nähdä koko työryhmän työskentelemässä koreografian parissa. Aiemmin mainittujen lisäksi joukkoon olivat liittyneet esiintyjät Heikki Tolin ja Joona Lindberg, äänitiskin takana työtään teki Johannes Vartola ja tarkentavia ohjeita jakeli Emma Puikkonen. Kohtauksesta tuli hyvä mieli, odotan tämän näkemistä.

Esitys tuntuu virkistävältä synkkien tulevaisuuden kuvien maalailun lomassa. Rakkaudesta ei ehkä ratkaise kaikkia tämän maailman ongelmia, mutta ainakin näin harjoitusten perusteella se tuo minulle toivoa siitä, että jotain voi tehdä. Samanlaisena tämä maailma ei tule säilymään, mutta ehkä se, me voimme muuttua ja pelastaa siitä jotain olennaista.

Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esitystä esitetään Suvilahdessa 11.-16.9. Lisätietoa ja liput Cirkon sivuilta.

Lavalta: Laiva on lastattu (Nukketeatteri Sampo/SAMPO2018-festivaali)

Kissan Kehtolaulun aika. Kuva: Uupi Tirronen

Laiva on lastattu lauluilla ja leikeillä

SAMPO2018-festivaalilla oli varsin mukavasti tarjolla myös lasten nukketeatteria ja kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa perjantaiaamuna Nukketeatteri Sampon oman Laiva on lastattu -esityksen. Yllätykselliseksi laivamatkaksi naamioitu nukketeatterikonsertti tarjoilee monipuolisen valikoiman hauskoja ja lempeitä lauluja.

Laivan miehistönä puuhailevat Susan Aho, Iivo Barić ja Antero Niemistö soittaen huimaavaa valikoimaa soittimia. Mukana seikkailee kyydin Marenkisaarille pyytävä sympaattinen Eetu-otus ja matkan varrella törmätään muun muassa merenneitoihin, merirosvoihin ja käärmeisiin. Nuketus, josta pääosan hoitaa Barić, on onnistunutta ja esimerkiksi köysikäärmeet olivat viehättäviä ja Eetusta oli saatu todella ilmeikäs tyyppi.

Tempoltaan Laiva on lastattu on rauhallinen ja etenkin siirtymissä jopa hieman hidas. Toisaalta nautin leppoisasta tunnelmasta, mutta paikoin olisin kaivannut hieman napakampaa otetta. Esiintyjät olivat joka tapauksessa mainioita, hyvin yleisönsä ottavia ja innostavia silloin, kun yleisön apua kaivattiin.

Esityksessä kuullaan yksitoista hauskaa kappaletta. Minimesenaatin suosikki taisi olla mystisiin tunnelmiin vievä, ennustajanaisesta kertova Tuulia Untuluu ja omassa päässäni on puolestaan soinut kohta viikon esityksen nimikappale Laiva on lastattu. Erityisesti mieleen jäivät myös k-kirjaimella leikittelevä Kapteeni KK ja hauska Merirosvolaulu.

Oman näppituntumani mukaan Laiva on lastattu sopinee parhaiten päiväkoti-ikäisille ja alakoulun ensiluokkalaisille. Kohta vuoden täyttävä minimesenaatti jaksoi kyllä esityksen varsin hyvin ja vaikutti viihtyvän, mutta päiväuniajan lähestyessä ruokatauko lähes tunnin kestävän esityksen puolivälin tienoilla oli välttämätön. Mukava, lämminhenkinen ja leppoisa konsertti sopii myös vähän aremmille katsojille.

Esitys on mahdollista nähdä tänä syksynä lokakuussa Sellosalissa, Malmitalossa ja nukketeatteri Sampon omissa tiloissa. Tarkemmat tiedot löytyvät esityskalenterista.

Kiitokset Sampolle lipuista esitykseen.

Koukussa jatkosarjoihin

Aktivoin vaihteen vuoksi taas Storytel-tilaukseni ja tähän ovat syynä nimenomaan Storytelin omat jatkoäänikirjat, joita ei luonnollisesti muualta kuunteluun saa. Pääasiassa kymmenosaiset tarinat tulee jostain syystä kuunneltua normaalia tehokkaammalla tahdilla, tässä vaiheessa voisi oikeastaan puhua jonkinlaisesta binge-kuuntelusta.

Raikkaan tuulahduksen kevyen kirjallisuuden maailmasta toi Elina Kilkun Vaimovallankumous Maruska Veronan lukemana. Anni seurustelee kaikin puolin upean Mikan kanssa, mutta täydellisen kosinnan edessä Anni ei kykene sanomaan kyllä vaan toteaa haluavansa erota. Ihan näin radikaaleihin toimenpiteisiin ei heti ryhdytä, mutta selkeyttääkseen ajatuksiaan Anni lähtee unelmiensa New Yorkiin ystävänsä Irenen luokse. Voiko romanttisten komedioiden parisuhdemalli olla kuitenkin väärässä vai löytyykö rakkaus sittenkin Empire State Buildingin huipulta?

Kilkun teksti pursuaa kliseitä, mutta hyödyntää niitä nerokkaasti ja kyseenalaistaa romanttisen komedian konventioita. Iskut osuvat ja uppoavat ja välillä tulee itsekin irvisteltyä, kun tulee taas muistaneeksi miten sekopäisiä ajatuksia romanttiset tarinat syöttävät meille täysin hyväksyttävinä.

Annin ja Irenen New York -sekoilu oli omaan makuuni hieman liian viinanhuuruista (itse olisin sammunut jo alkumetreillä ja tarina olisi jäänyt kokematta), mutta muutoin menevää. Oli mukava vierailla elokuvista tutuilla paikoilla kirjallisesti. Lisäksi Kilkku onnistuu kirjoittamaan tarinalle niin mahtavan lopun, että melkein itketti. Oli siinä sitä siirappiakin, mutta eri tavalla kuin voisi odottaa. Sydän tälle.

Miina Supisen Lumottu elämä ryömii synkemmissä tunnelmissa. Tarinan keskiössä ovat Youtube-tähdet Sakura ja Margit ja psykologian väitöskirjaansa pakertava Ahti. Sakura kutsutaan osallistumaan mullistavaan tosi-tv-ohjelmaan, Salaisuuksien kartanoon, jossa kauhut kirjaimellisesti kaivetaan osallistujien alitajunnasta uuden teknologian avulla. Sattumoisin sarjaa kuvataan Pihjalavirran kartanossa, jossa vuosia sitten tapahtuneen tragedian salat Margit ja Ahti tahtovat selvittää saadakseen tietää totuuden vanhempiensa kohtalosta.

Lumottu elämä etenee koukuttavasti ja kuuntelin kaikki kymmenen osaa likimain vuorokaudessa. Vauhdikkaita käänteitä riittää ja arvoitus aukeaa vähitellen, Anni Kajos lukee hyvällä intensiteetillä. Harmillisesti tuntui että lopetus oli turhan kiireinen ja viimeinen jakso jätti ilmaan aikamoisen liudan kysymyksiä siitä, ymmärsinkö ollenkaan mitä lopussa tapahtui vai ajattelenko asiaa liian monimutkaisesti. Mukaansatempaava tarina, mutta jätti jälkeensä kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Valikoimasta löytyy myös muutamia lyhyempiä sarjoja kuten JP Koskisen neliosainen Helppoa rahaa. Alunperin tarina on ilmestynyt Me Naisten jatkokertomuksena, äänikirja on tehty 2016 ja näemmä Helppoa rahaa on tänä keväänä ilmestynyt myös romaanimuodossa Likeltä. Joka tapauksessa tarinassa hypätään kosmetiikkateollisuuden maailmaan, jossa kauniin ja kiiltävän pinnan alta voi löytyä jos jonkinlaisia salaisuuksia.

Entinen Miss Kesäheinä Jonna on kurjassa tilanteessa. Töitä ei ole ja mieskin on alkanut karsastaa sohvalla makoilevaa puolisoa. Pelastus saapuu uuden kosmetiikkayrityksen Lux Lunan muodossa Jonnan päästessä firmaan malliksi ja tuotetestaajaksi. Palkka on huikaiseva ja työ on helppoa, työyhteisökin tuntuu mukavalta ja hyväksyvältä. Vähitellen homma alkaa kuitenkin vaikuttaa kummalliselta: yrityksen toimintaan tuntuu liittyvän naurettava määrä salailua eikä oloa helpota kohtaaminen firman entisen mallin kanssa. Helppo raha ei yhtäkkiä tunnukaan ihan niin mukavalta asialta.

Elina Aallon lukema tarina on nopeasti kuunneltu, mikä ei ole oikeastaan yhtään hassumpi juttu. Kerronta pysyy napakkana ja tarina pitää otteessaan. Ihan suosikikseni se ei Koskisen tuotannosta pääse, mutta ei tosiaan lainkaan pöllömpi. Intensiivinen ja kiva välipala.

Kira Poutasen aurinkoa ja ihastusta pulppuava Ibiza ei puolestaan lähtökohtaisesti tuntunut osuvan omaan lukumakuuni lainkaan, mutta kun nyt tähän kuuntelumaratoonaamiseen tuli lähdettyä niin pitihän tätäkin kokeilla. Poutanen lukee kasarille sijoittuvan lomatarinansa itse.

Kertoja Jutta löytää valokuvan ystävästään Tarjasta vuodelta 1986 ja sukeltaa päätä pahkaa muistoihin samasta vuodesta. 19-vuotiaiden tyttöjen bilematka Ibizalle muuttuu jännittäväksi, kun he tutustuvat samassa hotellissa asuvaan trendikkääseen ruotsalaisseurueeseen ja etenkin komeaan Stefaniin. Lisämakua tuo mystinen, jumalista voimaa tihkuva Es Vedran saari, joka vaikuttaa etenkin Juttaan häkellyttävän voimakkaasti.

Lähtökohtaisesti Ibiza tuntuu olevan tarina lomaromansseista, mutta Poutanen onnistuu myös tekemään kiinnostavia havaintoja ihmisistä ja siitä, miten pinnan alla oleva persoona on yleensä paljon monipuolisempi kuin päältäkatsoen näyttää. Hahmot ovat monitahoisia ja herättävät kuunnellessa tunteita, esimerkiksi juuri Stefan on tavattoman iljettävä ja puistatuksia herättävä mutta tunnistettava kusipää.

Ihan niin koukkuun en tähän Poutasen tarinaan jäänyt, mutta tuli se ihan näppärästi kuunneltua loppuun ja viime metreillä saatiin tarinaan vielä vähän yllätyksiäkin. Leppoisa, mutta yllättävän synkkäsävyinen lomatarina siis.

Muutamia kotimaisista jatkosarjoja on vielä kuuntelematta, niiden kimppuun siis seuraavaksi. Oletko itse kuunnellut Storytelin jatkosarjoja? Mitä olet pitänyt?

Myös Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu Storytelin jatkiksia ja pohdittu muutenkin äänikirjakuunteluaan, käy ihmeessä lukemassa.

ps. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä Storytelin kanssa vaan olen pulittanut kuuntelujakson ihan itse, viime syksynä sain kyllä heiltä ilmaisen kuukauden kokeilujakson.

Lavalta: Saaren halkeamia (OSIRIS teatteri)

Kuva: Joakim Berghäll

Hengitä, katso, kuuntele

Vallisaari on ollut auki yleisölle keväästä 2016. Aiemmin sotilaskäytössä olleessa saaressa on upeaa luontoa ja viehättävät, inhimillisen pituiset vaellusreitit. Näemmä tarvitsen kuitenkin jonkin muun syyn lähteä saarelle kuin se itsessään, ja tällä kertaa rantauduin Luotsipihan laiturille tarkoituksenani mennä kokemaan OSIRIS teatterin musiikkia ja tanssia sisältävä vaellusesitys Saaren halkeamia.

Esityksen aikana kävellään rauhalliseen tahtiin osa Aleksanterinkierrosta pysähtyen sopiviin paikkoihin katsomaan ja kuuntelemaan. Saksofonin ääni kiirii metsälammen toiselta puolelta, puun rungon takaa ilmestyy käsi, tanssijan paljas jalka kohtaa sileäksi kuluneen kallion. Vallisaaren rehevä saaristoluonto ja sen hylätyt linnoitusrakenteet toimivat hienosti osana esitystä.

Viisihenkinen työryhmä on luonut matkan varrelle tiloja, joissa on helppo hengittää. Joakim Berghällin ja Charlotta Hägforsin musiikki kuljettaa ajattomaan hetkeen irti arjen hektisyydestä. Hanna Pihko, Salli Berghäll ja Riikka Siirala tanssivat valkoisissa mekoissaan ja pehmeissä kengissään jotenkin pidäkkeettömästi, liike on ilmavaa ja keskustelevaa. Se ei ehkä saa huokailemaan ihastuksesta monimutkaisuudellaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Ilmaisu on kontaktissa maahan, leikkisää ja ympäristöön sopivaa.

Rahisevalla tiellä kävellessä ehtii samalla ihailla ympäristöä. Lähes koskemattomana rehottavat metsäalueet näyttävät jotenkin teräväpiirteisemmiltä kuin yleensä, yksityiskohdat piirtyvät kirkkaassa ilmassa näkyviin hämmentävän tarkasti. Esityspaikat on valittu hienosti, pysähtyessä sielu lepää katsellessa lammen rannalla jo hiljakseen kellastuvia puita tai ilta-auringon värjäämää merta. Hetket myös piirtyivät kauniisti mieleen, sillä meitä katsojia oli pyydetty hiljentymään ja puhelimet saivat luonnollisesti jäädä taskuun. Mieli lepäsi, kun sai vain katsoa eikä tullut pohdittua pitäisikö tämäkin hetki nyt erikseen ikuistaa.

Esitys loppuu upeisiin maisemiin Aleksanterinpatterin lähistölle. Jo pelkästään tämän näköalan vuoksi kannatti tulla, mutta taide kohottaa elämystä. Pelkän upean Helsingin siluetin ja iltameren lisäksi muistan nyt tuulessa liehuvat valkoiset lakanat, tanssijoiden kohottuvat kädet, saksofonin keskustelevan äänen ja hymisen mielessäni matkalla laulettua matkalaulua.

Viimeinen esitys on sunnuntaina 26.8. klo 18.

Kiitokset OSIRIS teatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Mowgli (Divadlo U staré herečky/SAMPO 2018 -festivaali)

Mowgli ja susi. Kuva: Divadlo U staré herečky

Ulvontaa ja naurua Intian viidakossa

Nukketeatterifestivaali SAMPO 2018 on taas saapunut Helsinkiin ja tarjoilee loppuviikon ajan koti- ja ulkomaista nukketeatteria kaikenikäisille eri puolilla kaupunkia. Festivaalin ensimmäinen esitys oli sopivasti lapsille tai oikeastaan monenikäisille suunnattu tšekkiläisen Divadlo U staré herečkyn Mowgli. Esitys pohjautuu Rudyard Kiplingin teokseen Viidakkokirja ja on siten varmasti monelle tarinaltaan tuttu.

Pieni Mowgli-poika lähtee seikkailemaan Intian viidakkoon ja löytää sieltä paljon uusia ystäviä, kuten leikkisän suden ja huolehtivaisen karhun. Mowgli leikkii viidakossa karhun yrittäessä pelastaa tätä milloin miltäkin vaaralta, mutta varjoissa vaanivan tiikerin kukistamiseen tarvitaan jo aikamoista neuvokkuutta ja yhteistyötä. Ihmispojan seikkailujen rinnalla seurataan viidakossa vaeltavan perhosentoukan puuhastelua. Nukettaja Jana Vyšohlídová esittää kaikki hahmot ilmeikkäästi ja esimerkiksi minimesenaatti hörähteli useaan otteeseen Mowglin hupsuille edesottamuksille.

Esityksen tarina on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo seurata sanattomana. Eläinten äänteet on joka tapauksessa tehty hauskasti ja esimerkiksi karhun brumbrum-ääntelyllä voi ilmentää aikamoista skaalaa tunteita. Äänisuunnittelu ja musiikki tukevat tarinaa hyvin. Esimerkiksi tiikerin lähestymisestä varoitetaan uhkaavalla murinalla useaan kertaan, joka etenkin lapsia ajatellen oli hyvä asia. Jännittävään kohtaukseen ehti vähän varautua, vaikka toisaalta pelkkä äänikin herätti levottomuutta ja kysymyksiä siitä missä ihmeessä se tiikeri oikein lymyilee.

40 minuutin pituista esitystä suositeltiin kolmevuotiaasta ylöspäin ja yleisöreaktioiden perusteella ikäsuositus vaikutti järkevältä. Jännittävät kohdat olivat selvästi aika pelottavia, mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan salista pois vaan turvallisen aikuisen kainaloon käpertyminen riitti. Minimesenaatti ei tainnut vielä pelottavuuksista kauheasti ymmärtää, vaan katseli lähinnä kiinnostuneena välkkyviä valoja. Itse puolestani olin tiikerin hyökkäyksestä hieman järkyttynyt, sillä siinä saivat ystävälliset eläimet aikamoista kyytiä eikä tarinassa kerrottu, selvisivätkö kaikki. Onneksi nukkeja pääsi ihmettelemään esityksen jälkeen ja lapset pääsivät niin rapsuttelemaan karhua kuin myös kokeilemaan tiikerin teräviä hampaita.

Mowgli muistutti minua jälleen kerran siitä, kuinka hienoja tarinoita nukketeatterin keinoilla voidaan kertoa. Luděk Joskan eläväiset nuket ja upeat puut toivat intialaisen viidakon aivan silmien eteen Vyšohlídován taitavan nukettamisen myötä. Humoristinen ja jännittävä tarina sopii niin lapsille kuin aikuisille ja on turvallisessa seurassa myös hieno tapa tutustua nukketeatterin maailmaan.

Kiitokset lipusta nukketeatteri Sampolle.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)

Perinteikäs fantasiaseikkailu pohjoisissa maisemissa

Kuusilaaksossa Oliver ja hänen äitinsä ovat outolintuja eivätkä he juuri ole kyläläisten kanssa tekemisissä. Kun äiti katoaa, ei kukaan halua auttaa, kunnes Oliverin uniin ilmestyy valtava, todelliseksi osoittautuva karhu. Alkaa vaarallinen matka Ikimaahan, jonne Oliveria saati tämän äitiä ei todellakaan tahdota takaisin. Samaan aikaan Kalla, harvenevan Hukkaklaanin nuorin, yrittää epätoivoisesti saavuttaa menestystä soturikoulussa päästäkseen metsänvartijaksi suojelemaan susilaumaansa.

Soturin tie aloittaa Kimmo Ohtosen nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian. Ikimaassa valta on vaihtunut ja julma kuningas yrittää saada vanhat kuiskaajasuvut ja niiden voimaeläimet kukistettua saadakseen itselleen lisää valtaa. Muutenkin valtakunnan tilanne on epävakaa, sillä kuninkaan valtaannousu ei ole sujunut ongelmitta. Tässä uudessa maassa Oliver joutuu opettelemaan selviytymistä uudenlaisissa ympyröissä ja avuksi tähän tehtävään saadaan luonnollisesti Kalla, joka tuntee metsän ja soturin taidot kuin omat taskunsa.

Kuusilaakson dystooppisen ja karun maiseman jälkeen siirtymä Ikimaan reheviin havumetsiin tuntuu helpottavalta. Ohtosen luontokuvaus on asiantuntevaa ja siihen on selvästi panostettu. Oliverille tuntemattomien metsäneläinten pikkutarkka kuvailu tuntuu paikoin jopa hieman huvittavalta. Pohjoisesta luonnosta ja voimaeläimistä ponnistava tarina on sympaattinen ja Ohtonen onnistuu myös pujottamaan tarinaansa kiinnostavia koukkuja tulevasta.

Harmillisesti teos tuntuu hieman viimeistelemättömältä. Lauserakenteet ovat paikoin toisteisia ja tuntuu, että kirja olisi voinut käydä läpi vielä yhden editointikierroksen. Lisäksi tarina nojaa mielestäni liikaakin lajityyppinsä klassisiin elementteihin. Nuori poika matkaa uuteen maailmaan ja saa tietää salaisuuksia menneisyydestään, toinen kertoja on maailmassa kuin kotonaan ja taitava kuin mikä, pahat tyypit ovat todella pahoja ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa on myös sen verran hyviä ajatuksia, että sen jaksoi kuitenkin lukea ongelmitta loppuun.

Soturin tie ei siis noussut suureksi suosiksi omassa lukemistossani, mutta toisaalta toivotan lämpimästi tervetulleeksi suhteellisen helppolukuisen ja maltillisenpituisen kotimaisen fantasiakirjan. Löytäköön se kohderyhmästään paljon innostuneita lukijoita.

Kirsin kirjanurkassa pidettiin erityisesti päähenkilöiden tasavertaisuudesta, Suketus jäi kaipaamaan kirjalle pikaista jatkoa.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan ja pisteen Jatkumo-haasteeseen.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)
Otava, 2018. 335 s.

Lavalta: Aidatut unelmat (Sari Palmgren/Zodiak)

Kuva: Jouni Ihalainen

Aistit auki unelmille

Siitä on vähän alle vuosi, kun seisoin Kannelmäen Sitratorilla odottamassa Sari Palmgrenin Aidatut unelmat -teoksen alkamista. Minulla oli jalassa hyvät kävelykengät, kuten oli ohjeistettu, edessä oli reilun muutaman tunnin kävely ympäri Kannelmäkeä ja Malminkartanoa kuulokkeet korvilla ja tanssia katsellen. Esitys oli vaikuttava ja kaunis, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään viime vuonna. Kokemus on painunut kuitenkin elävästi mieleen, sillä sitä seuraavana aamuna menin sairaalaan verenpainetarkastukseen ja jäin sinne etuajassa synnyttämään. Esitys muodostui itselleni siis jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi, mutta koska Aidatut unelmat on nyt palannut ohjelmistoon, on sen muistelu jopa ajankohtaista.

Liikaa en esityksestä halua paljastaa, sillä se on yllätyksellinen ja elämyksellinen. Reitille lähdetään pienissä ryhmissä oppaiden johdolla, mutta vuorovaikutusta ei ryhmän sisällä varsinaisesti ole. Kuulokkeista kuuluu kohteisiin suunniteltu äänimaisema, mutta samalla ne tuovat tiettyä yksityisyyttä ja mahdollistavat keskittymisen esitykseen. Äänimaiseman ovat suunnitelleet Tuomas Norvio ja Esa Mattila ja siihen kuuluu myös Mikko Perkolan ja Norvion säveltämää musiikkia. Muistan esityksen kerronnalliset hetket vain hatarasti, mutta tunnelmaan ne sopivat, sen muistan. Paras äänellinen hetki reitillä minulle tapahtui kuitenkin ilman kuulokkeita, tunnistatte kyllä kohdan jos menette esitykseen.

Reitin varrella kohdataan lukuisia tanssijoita julkisissa tiloissa ja yksityisissä puutarhoissa. Tanssijat ilmestyvät usein yllätyksellisesti ja saattavat vaikuttaa hetken normaaleilta kulkijoilta, jotka intoutuvat yhtäkkiä tanssin pyörteisiin. Mieleen on jäänyt muun muassa matkalaukkunsa kanssa holtittomasti liikkuva mies. Tanssijoita on teoksessa yli 80 ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia, hatunnosto heille.

Matkan aikana keskityin kuuntelemaan ja katsomaan, joten en tiedä osaisinko kävellä ryhmämme reittiä itsekseni. Toki esitykseen uppoutumista auttoi sekin, että alue oli itselleni suurilta osin vierasta. Kun ei ihan tiedä missä on, on luotettava ryhmään. Tämä toi esitykseen myös tietynlaista myyttisyyttä, oli olo kuin liikkuisi sadussa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Makumuistoiksi reitiltä jäivät vohvelikeksi ja kirpeä omena.

Kuva: Jouni Ihalainen

Olen miettinyt tätä esitystä vuoden aikana lukuisia kertoja. Minut esitys juurrutti siihen hetkeen, sai kaipaamaan tanssia ja pohtimaan sitä, miten hienoja tiloja meillä onkaan ja millaisia salaisia puutarhahelmiä, yksityisiä ja yleisiä, lähiympäristöstä löytyykään. Multa käsissä, kallio jalkojen alla, se, että eväät maistuvat aina parhaalta ulkona.

Aidatut unelmat muodostui minulle hurjan tärkeäksi teokseksi esitykseen liittymättömistä syistä, mutta se on myös itsessään kaunis ja ympäristöönsä kiinnostavalla katseella suhtautuva. Kun omenatarha jäi taakse, oli jäsenissä hyvä taideuupumus ja himoitsin lettuja. Suosittelen lämpimästi kokemaan tämän aistit auki, esityksiä on nyt elokuussa 18.8.-26.8.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä

Kirjassa on jännittäviä ja hämmentäviä faktoja myös tutummista eläimistä, kuten hiiristä. Kuva: Maja Säfström

Omaa aikaa tarvitsevat pingviiniäidit ja mahalaukuttomat merihevoset

Tärkeitä tietoja eläimistä oli täydellinen valinta maanantaisen junamatkan seuraksi. Maja Säfströmin piirtämät eläimet ovat tavattoman sympaattisia ja faktatiedot yllättäviä ja hauskoja. Vaikka mielestäni osaan eläinkunnasta melkoisen paljon nippelitietoa, tarjosi teos paljon uutta repertuaariin lisättävää.

Tiesitkö esimerkiksi, että kengurut ja strutsit eivät osaa peruuttaa? Tai että laiskiainen poistuu puusta yleensä vain kerran viikossa mennäkseen tarpeilleen? Itseäni ilahdutti myös kovasti, että yksi hieman hupsu ärsytysaiheeni on otettu teokseen mukaan. Tiedoksi jälleen kaikille: kuorella se on kotilo, ilman kuorta etana. 

Tällä kertaa luin kirjan itsekseni lapsen vedellessä autuaasti sikeitä rattaissa, mutta voisin kuvitella että hauskat eläimet ja nippelitieto kiinnostaisivat myös eläininnokasta lasta. Niin tai näin, joskus on mahtavaa saada itselleen hyvää mieltä katselemalla kuvia söpöistä eläimistä ja lukea siitä, kuinka saukot nukkuvat käpälä käpälässä etteivät joutuisi toisistaan eroon.

Jos haluat hyvää mieltä ja liudan hauskoja ja kiinnostavia eläinfaktoja, lue tämä kirja. Yksin, kaksin, lapsen kanssa, aikuisporukassa. Uskaltaisin myös vähän kerettiläisesti väittää, että väritysintoilijalle saattaisi olla tässä puuhasteltavaa, vaikkei tämä värityskirja olekaan.

Kirjojen keskellä -blogissa ihasteltiin, kuinka paljon tietoa näin pieneen kirjaan mahtuukaan ja Lastenkirjahyllyssä kehutaan Säfströmin tapaa pitää tietomäärä minimissä mutta kuitenkin innostavan uuden oppimiseen.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä (The Illustrated Compendium of Amazing Animal Facts, 2016))

Nemo, 2018. 120 s.

Suomennos: Nina Tarvainen

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen

Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri