David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen