Roppakaupalla Moyesia ja Moriartya

Rakastan Sivumennen-podcastia. Kuuntelen sitä aivan liian harvoin, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen monta jaksoa putkeen. Viime keväänä kuuntelin jakson, jossa Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen olivat lukeneet kasan Jojo Moyesin ja Liane Moriartyn kirjoja. Innostuin jaksosta niin paljon, että päätin tehdä saman. Moyesilta päätin tarttua Me Before You -sarjaan ja Moriartylta luin Mustat valkeat valheet - ja Nainen joka unohti -teokset.

Mustat valkeat valheet on samanaikaisesti todella koukuttava lukusukkula että ahdistava kuvaus ihmisyydestä. Pirriween koulun aikuisten joukosta löytyy harvinaisen epämiellyttäviä tyyppejä ja lapsiperheiden idyllisten kulissien takaa löytyy synkkiä salaisuuksia kuten syrjähyppyjä ja parisuhdeväkivaltaa. Moriarty on rakentanut teoksensa niin, että lukija yritetään saada koukkuun heti ensisivuilla ja sen jälkeen hänet kelataan hitaasti niin syvälle tarinaan, että irti on turha pyristellä.

Kirjasta tehty tv-sarja ei onnistunut koukuttamaan minua alusta asti lainkaan näin tehokkaasti. Katsoin sarjan kyllä loppuun ja siinä oli hienoja roolisuorituksia, mutta ehkä olisi ollut syytä pitää versioiden välillä enemmän taukoa. Kun loppuratkaisun tiesi, ei jaksojen kanssa ollut tarvetta pitää kiirettä. Hieman myös kyseenalaistin sarjan kakkoskauden järkevyyden, kunnes huomasin että näyttelijäjoukkion jatkoksi on saatu Meryl Streep. Streepiä en voi vastustaa, joten katsottava on kunhan sarja oletettavasti ensi vuoden puolella ilmestyy.

Nainen joka unohti oli viimeinen teos, jonka luin tähän omaan pikku haasteeseeni. Alice Love kaatuu steppitunnilla, lyö pahasti päänsä ja kertakaikkiaan unohtaa kaiken edellisen kymmenen vuoden tapahtumista. Pian neljäkymmentä täyttävä kolmen lapsen aivan liian tehokas äiti kokee olevansa kolmikymmenvuotias ja ensimmäistä lastaan odottava ja palavasti mieheensä rakastunut hupsuttelija. Luonnollisesti tästä seuraa kaikenlaista hankaluutta, kun Alice yrittää jälleen saada otteen elämästään.

Idealtaan kirja on aika pöhkö, mutta sitä oli todella vaikea laskea käsistään. Alicen muistin palautuessa vähitellen sitä arvioi itsekin hänen tekemiään valintoja ja sitä, miten kieltämättä hieman raiteiltaan suistuneen elämän saisi takaisin kestävälle pohjalle. Loppuratkaisua sai jännittää loppuun asti enkä tosiaan tiedä, olinko siihen tyytyväinen vai en. Lisämaustetta tuovat Alicen siskon Elizabethin ja tämän "varamummon" Frannien puheenvuorot, jotka mehevöittävät kirjan tarinaa omilla sivujuonteillaan. Yllättävän kiinnostava romaani!

Moriarty osaa siis kirjoittaa koukuttavasti ja osansa on varmasti myös Helene Bützowin sujuvilla käännöksillä. Kirjoja tulee helposti luettua "vielä yksi luku" ja vaikka ne ovatkin ensivaikutelmaltaan aika keveitä, on rullaavan tarinan oheen upotettu painavia teemoja.

Moyesin otin haltuun äänikirjoina, sillä kuuntelin kehuja keränneen Me Before You -sarjan kaikki kolme osaa. Kirjoissa seurataan paikoilleen jämähtäneen Louisa Clarkin elämänmuutosta hänen päästyään töihin onnettomuudessa halvaantuneen ja siitä katkeroituneen Will Traynorin avustajaksi. Jätettäköön juonen tarkempi kommentointi sikseen, mutta todettakoon että luvassa on kärrykaupalla suuria tunteita ja noin miljoona juonenkäännettä.

Kirjoja vaivaa jossain määrin uskomattomien sattumusten ja erikoisten tapahtumien runsaudenpula. Esimerkiksi toiseen osaan on onnistuttu ahtamaan vakava onnettomuus, kammottava työpaikka, paikoin erikoiseksi käyvät selviytymisryhmän istunnot, äidin feministinen herääminen, yllättäen löytyvä erään hahmon jälkeläinen ja aimo liuta väärinkäsityksiä. Toisaalta hyväksyn kevyeltä kirjallisuudelta tietynlaisen turboahtauksen ja kaikesta huolimatta sisällön myötä tuli itsekin ajateltua ihan järkeviä juttuja. En voi myöskään väittää, etteivätkö kirjojen tapahtumat olisi yhtään koskettaneet, vaikka en nenäliinoja kuunnellessa tarvinnutkaan.

Kolmannessa osassa nautin New Yorkin kuvauksesta ja jälleen älyttömistä sattumuksista. Henkilöhahmojen kavalkadi on täynnä kliseitä, esimerkiksi kelvatkoon kiukkuinen naapurinmummo, jonka elämä onkin sitten ollut aivan huikean mielenkiintoinen ja jonka kanssa lopulta ystävystytään. Ihmissuhderyöpytys on ylitsevuotavaa läpi koko kirjan tai oikeastaan koko sarjan, mutta entäs sitten. Erityisesti tämän kolmannen osan kohdalla ajattelin itsekin paljon muun muassa elämässä tehtäviä valintoja ja kiltteyttä eli höpsöttelyn ohella sain myös paljon ajateltavaa.

Kaksi ensimmäistä osaa sain kuunnella suomeksi Heli Naskin käännöksinä ja Mervi Takatalon hienoina lukutulkintoina. Takatalon lukurytmi on miellyttävä ja totta puhuen paahdoin nämä lähes tuplanopeudella, sillä hyvien lukijoiden kanssa niin voi tehdä. Kolmas osa löytyi tätä sarjaa kahlatessani vain englanniksi, joten siinä sain tyytyä Ann Actoniin, joka hänkin luki teoksen oikein mainiosti. Englanniksi nopeutta ei tosin voi lisätä aivan niin paljon kuin suomeksi kuunnellessa.

Lämmin kiitos Sivumennen-podcastin Jonnalle ja Johannalle innostamisesta tähän luku-urakkaan. Olette mainioita!

Mustat valkeat valheet menee minulla Helmet-lukuhaasteessa kohtaan palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014)
WSOY, 2015. 447 s.
Suomennos: Helene Bützow

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (What Alice Forgot, 2010)
WSOY, 2016. 495 s.
Suomennos: Helene Bützow

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012)
Gummerus, 2015/2018. 15 h 48 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (After You, 2015)
Gummerus, 2016/2018. 14 h 51 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Still Me
Penguin Books, 2018. 13 h 37 min.
Lukija: Anna Acton

Lavalta: Unikon satuja (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Tanssiteatteri Raatikko

Vauhdikas matka läpi unien maailman

Tanssiteatteri Raatikko tuo syksyyn värikkäitä unia Unikon satujen muodossa. Marjatta Kurenniemen kirjojen pohjalta tehty koko perheen tanssiesitys on vauhdikas seikkailu läpi unimaailman. Hauskanpidon lisäksi esityksessä pohditaan vastuuta ja muistutetaan, että kiukkuisena ei kannata mennä nukkumaan.

Nukkumatin pikkusisko Unikko (Elisa Salo) on päässyt ensimmäiselle nukutuskeikalleen viemään Juhoa (Niko Arola) ja Riinaa (Pilvi Kuronen) unten maille. Lapset ovat kuitenkin kiukustuneita toisilleen eikä nukahtaminen onnistu, joten Unikko ottaa heidät mukaansa matkalle halki Hyvien Unien Maan. Matkalla kohdataan kaikenlaista hauskaa, mutta reitiltä ei parane eksyä, sillä muuten saattaa joutua Pahojen Unien Maahan lepakkohaltian luokse.

Aamupäiväisessä esityksessä oli kanssakatsojina kaksi päiväkotiryhmää, jotka vaikuttivat viihtyvän Unikon ja sisarusten matkassa hyvin. Apua tarjottiin lavalle hanakasti, jos mitä tahansa esitettiin kysymyslauseen muodossa, hauskat jutut naurattivat ja jännittävimmissä kohdissa taisi sopivasti pelottaakin. Minimesenaatti tipahtaa toki vielä hieman suositellun kolmen vuoden iän alapuolelle, mutta viihtyi katsomossa kuitenkin varsin hyvin ja piti erityisesti menevämmän musiikin säestämistä kohtauksista.

Esityksessä hyödynnetään hauskasti projisointeja ja videokuvaa. Liikkuvaa kuvaa nähdään sekä lavan takaosassa että heijastettuna verholle lavan eteen, ja hyväksi käytetään myös varjoteatterin keinoja. Perinteisempien animaatiotyylisten osuuksien lisäksi videoissa nähdään myös vanhaa mustavalkoista kuvaa muun muassa tanssisalista ja kaupungista.

Itse pidin esityksestä paljon. Arvostan hirvittävästi Raatikon tapaa tehdä tanssiteatteria nimenomaan lapsille. Koreografiat ovat näyttäviä, mutteivät keskity kuitenkaan vain "hurjien" liikkeiden tekemiseen, ja lavalla nähdään sekä mies- että naistanssijoita. Lisäksi Unikon saduissa tarina on hauska, jännittävä ja toki hieman opettavainenkin, muttei liian päällekäyvällä tavalla. Marja Korholan ohjausta ja koreografiaa voisikin kuvata tasapainoiseksi ja onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Noin tunnin pituinen esitys oli hyvin rytmitetty ja onnistui pitämään yleisön lumossaan loppuun asti. Lapsikatsojat olisivat varmasti ilahtuneet tyynysodan jatkamisen mahdollisuudesta, mutta esitys rauhoittuu luontevasti loppuunsa. Suosittelen lämpimästi päiväkoti-ikäisille katsojille.

Unikon satuja on Raatikon ohjelmistossa marraskuun alkuun asti ja arkiaamujen lisäksi esityksiä on myös viikonloppuisin.

Kiitokset Raatikolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Rakkaudesta tulevaisuuteen

Pari viikkoa sitten kävin tutustumassa Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esityksen harjoituksiin. Tällä viikolla koitti ensi-ilta ja kävin kuulemassa ja kokemassa sanoja maanantain ennakkonäytöksessä.

Esityksen sanastoon voi tutustua Utopedia-sivustolla. Käytän tässä tekstissä sanaston sanoja ja olen merkinnyt ne kursiivilla, merkitykset löydätte linkin takaa.

Rakkaudesta jalkautuu ensin Kalasataman alueelle alkaen kuunteluosiolla, jonka saa suorittaa haluamassaan paikassa määrätyn ajan puitteissa. Itse istuin leikkipuiston kiipeilytelineen korkeimmalla köysitasolla ja todettakoon, että köysien päällä istuminen ei ollut mukavinta mahdollista, mutta maisemaltaan paikka oli erinomainen. Nauhoitteen äänimaisema oli miellyttävä ja vaikka sanat soljuivat ohitse, jättivät ne ajatuksenpoikasia jälkeensä.

Seuraavaa osiota en halua paljastaa, todettakoon vain että kannan nyt mukanani tärkeää paperia. Kalasatamasta siirrytään takaisin Cirkoon, väliajan kahviosta löytyy teemaan sopivaa purtavaa ja esitys jatkuu Maneesi-salissa. Installaatioita, kuunteluharjoituksia, lopulta ihan katsomossa istumista. Esiintyjät ovat mahtavia. Hurmaannuin hiekkamaagista, jäin kaipaamaan öljiötä, Jenny Mansikkasalon loputon ilmassa leijuvilla tikkailla kapuaminen oli hypnoottista katsottavaa. Oli myös mahtavaa, että koko työryhmän osallisuus oli näkyvää, esimerkiksi ääni- ja valosuunnittelu olivat esillä ja läsnä.

Nyt on tosin pakko sanoa, että Rakkaudesta-esityksen kuvailu on vaikeaa, tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Esitys on palapelimäinen kokemus ja rakentuu jokaiselle katsojalle erilaiseksi. Oikeastaan kuvaisin sitä enemmänkin hahmotelmaksi tai jonkinlaiseksi ideoiden istuttamiseksi. Siinä on mahtavia visuaalisia elementtejä ja nautin koreografioitujen osioiden ja innolla mukana olevien esiintyjien katsomisesta hirveästi, mutta jotenkin en osaa hahmottaa tätä esityksenä. Minulle Rakkaudesta oli ajatushautomo, jääkarhun katse, kosketus öljyisen puoleni kanssa, vähän nololta mutta silti kivalta tuntunut viestinvälityshetki ja jonkinlainen osittainen luopuma.

Katsojiltaan Rakkaudesta tuntuu toivovan leikinnäköä, antautumista leikkiin ratkaisujen löytämiseksi. Se siis osallistaa katsojia, mutta mielestäni miellyttävällä tavalla ilman pakkoa. Kaikki tehdään yhdessä, ketään ei huiputeta huomion keskipisteeksi. Ja jos kaikki antautuvat leikille, on leikkiminen tietysti myös hauskempaa.

Minusta tämä esitys, kutsuttakoon sitä siis kuitenkin esitykseksi, oli ihana. Rakkaudesta käsittelee tärkeää aihetta, muuttuvaa maailmaamme, mutta suhtautuu muutokseen lämmöllä. Se ei pauhaa tai käy päälle, vaan jättää olon, että ehkä tästä maailmasta tulee vielä jotain. Kulkekaamme autotahtoisten maailmasta kohti yhdentöä.

Esityksiä on vielä nyt tulevana viikonloppuna, lisätiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen.

ps. Oma lempisanani on ehkä maarra. Vaikka se on sanana surullinen, on siinä myös toivoa.

Lavalta: Nora (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

He, jotka lähtevät

Jo väliajalla löydän itseni räpyttelemästä silmiäni. Olen juuri todennut esityksen olevan aivan helvetin hyvä ja saman tien silmiin tulvii kyyneliä. Hemmetti. Olen Teatteri Jurkan Noran ensi-illassa ja katsomossa istuessani minun tekee mieli itkeä vähän lisää. Esitys pureutuu naisen rooleihin ja rajoihin, ihmisyyteen ja kaipuuseen olla vapaa asetetuista oletuksista.

Kehikkona on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jossa kolmen lapsen äiti ja vaimo Nora lopulta pakkaa tavaransa ja jättää perheensä. Lähteminen tuntuu hurjalta ratkaisulta, mutta Noraa voi myös ymmärtää. Miltä tuntuu, kun oma ihmisyys on yhtäkkiä toisarvoista ja itsensä pitäisi määritellä vain vaimona ja äitinä? Minne katoaa ihminen? Miksi aina pitää syödä marenkia? Ääneen päästetään myös muita "perheensä hylänneitä" naisia, joiden minuus ei ole mahtunut äitiyden ahtaisiin raameihin.

Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen, molemmat pienten lasten äitejä, sanovat ääneen asioita, joista puhumista yleensä vältellään. Tuntuu, että äitiyskuplassa pitäisi hehkua iloa ja autuutta, tehdä loputtomia hiekkakakkuja ja ylistää äitiyden riemua, mutta asia ei aina ole niin yksinkertainen. Aina ei jaksa ja vaikka lapsi olisi suunnattoman rakas ja toivottu, on oman elämän mullistus välillä lamauttava. Olenko enää mitään muuta kuin äiti? Onko väärin haluta tehdä töitä? Kuka minä olen? Mitä tehdä, kun jatkuvasti sisuskaluja jäytää pelko lapsen kuolemasta ja itse on vain lamaantunut?

Toisaalta esityksessä on myös voimaa. Maton alta voi löytää omat rajansa, seksuaalisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa, joskus alhaalta kuuluu sulkeutuvat ulko-oven ääni ja se on parempi niin. Alma Lehmuskallion ohjauksessa Kemppi ja Salminen saavat valua hikeä ja räkää, tanssia vapautuneesti, syödä ainakin kaksi rasiallista rusinoita kerralla ja olla myös pirun hauskoja. Huumori on itseironista, ilmavaa, vapauttavaa.

Nora on sirpaleinen ja poukkoileva, mutta se tekee esitykselle oikeastaan hyvää. Rauhallisemmat osiot antavat aikaa ajatella ja miettiä, välillä päästetään höyryjä ja huudetaan. Teki mieli huutaa itsekin että helvetti näitä yhteiskunnan asettamia odotuksia ja päänsisäisiä mörköjä tai ihan vaan huutaa sanoitta. Huutaa, huutaa ja huutaa.

Kiitos Noran työryhmä. Tämä oli hieno ja tärkeä. Junassa nieleskelin ja yritin olla parkumatta. Nyt itkettää, kun kirjoitan tätä ja samalla on hyvä, parempi olo. Kiitos, että sanoitte ääneen. Kiitos, että teitte.

Lavalta: Nasty (Susanna Leinonen Company)

Kuva: Mirka Kleemola

Nasty pakottaa pohtimaan omaa katsetta

Olo on runneltu Susanna Leinonen Companyn uuden teoksen Nasty ensi-illan jälkeen. Voimakkaat äänet ja valot säväyttivät jo itsessään, mutta näyttämöltä vyöryvä liike-energia on ollut pysäyttävää. Tanssijoiden kehot ovat pystyviä, muuntautuvia, äärimmilleen viritettyjä. Teemana naisen kehoon kohdistuvat odotukset tuntuu lähtökohtaisesti turhan toistetulta, mutta esitys yllättää. Joudun yhtäkkiä tarkkailemaan myös itseäni: miten minä katson, miten minä arvotan ja vaadin.

Viiden tanssijan (Tiia Huuskonen, Elina Häyrynen, Natasha Lommi, Elisa Tuovila ja Erika Vilander) kehot altistetaan katseelle kirkkaiden valojen alla. Sari Nuttusen pukusuunnittelu provosoi ja haastaa katsetta entisestään. Pitsit, tyllit ja kehoa vasten vääntyvät alusvaatteet kiinnittävät huomion lanteisiin, rintoihin, kasvot on usein peitetty jolloin kehot näyttäytyvät objekteina. Tuntuu jopa vähän epämukavalta, mutta katsottava on.

Liikkeellisesti teos on hypnoottinen, etenkin kaikkien ollessa lavalla on hankala päättää mihin huomionsa kohdistaisi kun lavalla tapahtuu niin paljon. Susanna Leinosen koreografian liikekieli on monipuolista ja kiinnostavaa.Tanssijoiden ilmaisu on keveää ja voimakasta. Pehmeänä alkanut liike voi muuttua äkisti kovaksi ja kulmikkaaksi, keho vääntyy asentoihin joihin ei ehkä pitäisi. Hengitys kohisee raskaana, kehot törmäävät toisiinsa, lattiaan. Liike tuntuu välillä jopa väkivaltaiselta. Vasta lopussa liikkeessä on havaittavissa myös lämpöä, se toi helpotusta katsomiskokemukseen.

Paikoin teos oli minulle kuitenkin myös melko haastava. Muun muassa mustat hiukset kasvoillaan lavan läpi liikkuvan hahmon merkitys ei auennut, lähinnä se sai miettimään kauhuelokuvia eikä niinkään kehollisuutta. Paikoin löysin itseni myös ylianalysoimasta merkityksiä, parhaimmillaan teos oli kun sen kuvastolle malttoi altistaa itsensä kelailematta liikoja. Lopulta ajattelen esitystä sirpaleisuudessaan lähinnä jonkinlaisena ajatushautomona ja kysymysten esittäjänä.

Nasty haastaa analysoimaan omaa katsetta. Miten katson toista ihmistä, toisen ihmisen kehoa, miten tulkitsen sitä? Monet liikkeet ovat merkityksillä ladattuja, mutta tosiaan: it's only movement. Saisipa oman katseen harjoitettua siihen, että osaisi katsoa vain liikettä ja kehoa sellaisenaan, ei arvottaa tai arvioida kuten niin helposti päätyy tekemään. Saisipa liikkeestä voimaa, itselle ja muille, voimaa olla tarvittaessa nasty ja olla sortumatta vihamielisten katseiden ja sanojen alle.

Esityksiä on Stoassa 16.9. asti ja syksyn aikana teos on mahdollista nähdä myös muualla. Lisätiedot täältä.

Kiitokset Susanna Leinonen Companylle kutsusta esitykseen.

Nora Roberts: Nousuvesi + haastekooste

Sokkotreffit Nora Robertsin kanssa

Olin maaliskuussa kirjaostoksilla ja kaupan kassalle oli houkuttelevasti aseteltu läjä sokkotreffipokkareita. Idea on mielestäni mahtava. Nappasin ruskeaan paperiin käärityn teoksen tunnisteilla Meri. Romantiikka. Kaihoisa rakkaus. ja ajattelin saavani ehkä jonkin rannikolle sijoittuvan historiallisen rakkausromaanin. Paperin alta löytyikin sitten Nora Robertsin Meritrilogian toinen osa Nousuvesi. Nauratti ja totesin, että kaipa se on pakko sitten lukea kun en ole Robertsiin aikaisemmin tarttunut.

Ilmeisesti kirja jatkaa suhteellisen suoraan sarjan ensimmäisestä osasta Aaltojen armoilla. Meritrilogian punaisena lankana vaikuttaisi olevan, että jokainen osa kertoo veljessarjan yhden veljen tarinaa ja jos nyt oikein haistelin, on päämääränä saada jokaiselle ah ihana romanttinen rakkaussuhde ja selvittää heidän menneisyytensä kipukohdat. Kaikki veljekset ovat Quinnin perheeseen adoptoituja ja ovat nyt joutuneet aikuisiällä yhdistämään voimansa saadakseen pelastettua kymmenvuotiaan Sethin, joka päätyi heidän isänsä hoiviin juuri ennen tämän kuolemaa.

Veljeskolmikon keskimmäinen Ethan tekee siis raskaita työpäiviä merellä pyydyksiä kokien ja perheen yhteistä veneenrakennusbisnestä pyöritellen. Saman aikaan hän haaveilee perheen kotiapuna toimivasta Gracesta, hemaisevasta yksinhuoltajaäidistä, joka tietenkin on myös iskenyt silmänsä Ethaniin. Kumpikaan ei kuitenkaan tee mitään ennen strategista ulkopuolista tuuppailua ja muutamaa sattumusta, sillä Ethan on ainakin aiemmin ollut mielestään Gracelle liian vanha ja menneisyytensä vuoksi viallinen ja Grace ei voisi tietenkään edes kuvitella että tuollainen komea, raamikas ja rauhallinen mies kuin Ethan voisi hänestä pitää. Että niin. Juoni noudattelee oikein tuttua kaavaa eikä sinänsä tarjoa yllätyksiä. Todettakoon kuitenkin, että Grace saa lopussa itseensä hyvää puhtia.

Kirjan suomennos on paikoin hyvin hämmentävä ja pohdin useassa kohdassa millaista alkuperäinen teksti on oikein ollut. Kuumina, liukkaina sykkyröinä kuvattavat vatsalihakset kuulostavat lähinnä ruumiinavausraportista tulleilta eikä hengityksen takeltelukaan vaikuta kovinkaan turvalliselta saati sitten kiihottavalta. Toisaalta jos on kirjoittanut käsittämättömät yli 200 kirjaa ei siinä varmaan ratsastella niinkään hiotulla kielellä, vaan vetävällä, yksinkertaisella juonella ja tietynlaisella helppolukuisuudella.

Goodreadsissa kirja on kuitenkin saanut arvosanakseen 4,16, joten ilmeisesti en todellakaan ole tämän kirjan kohderyhmää. Minusta Nousuvesi oli lähinnä traagisilla menneisyyksillä kuorrutettu erotiikkahupsuttelu eikä se herättänyt tarvetta lukea sarjan muita osia. Olen kuitenkin valmis muuttamaan mielipidettäni eli jos joku Roberts-tuntija sattuu tätä lukemaan ja osaa suositella kirjailijalta jotain huippuhyvää teosta, saatan jopa kokeilla uudelleen.

Helmet-haasteesta ruksaan kohdan kirja on mukavuusalueeni ulkopuolella ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteesta ruksaan kohdan naisen kirjoittama viihdekirja.

Nora Roberts: Nousuvesi (Rising Tides, 1998)
Gummerus, 2014. 323 s.
Suomennos: Anna Salo

***

Tänään päättyy myös antoisa Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaaste. Tavoitteena oli lukea nimenomaan naiskirjailijoiden teoksia eri kategorioissa. Luulin tätä koostetta aloitellessani lukeneeni vain kuusi haasteeseen sopivaa teosta, mutta niitähän tuli viisitoista kappaletta. Osasta on tosin vielä bloggaamatta, mutta tällä mennään. Se vähän harmittaa, että Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerta ei ehtinyt tähän mukaan, mutta eiköhän sekin tule viimeisteltyä ensi viikolla.

Kiitokset Bookish Tea Partyn Katrille kivasta haasteesta!

Naisen kirjoittama dekkari
Pauliina Susi: Seireeni
Naisen kirjoittama viihdekirja
Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi
Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Jojo Moyes: Still Me
Nora Roberts: Nousuvesi
Henriikka Rönkkö: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Naisen kirjoittama tietokirja
Jenni Holma, Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio
Naisen tekemä sarjakuva
Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja
Holly Black: The Cruel Prince
Holly Black & Cassandra Clare: The Silver Mask
Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow
Naisen kirjoittama (oma)elämäkerta
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (myös sarjakuva)

Pauliina Susi: Seireeni

Seireenissä seilataan hieman isommalla paatilla.

Seireenin koukuttava kutsu

Voi Pauliina Susi, minkä sinä joka kerran teet. En tiedä mikä siinä on, mutta Suden tekstiä luen aina aivan hillittömällä tahdilla. Liekö sanarytmissä jotain, joka hypnotisoi? Oli miten oli, Välimeren loistoristeilijälle sijoittuva Seireeni (Tammi, 2017) koukutti minut pahemman kerran.

Leia Laine lähtee siskonsa Ripsan kanssa upealle all-inclusive-risteilylle. Tarkoitus on heittää korkkarit kattoon ja lomailla, mutta jo matkan alussa Leiasta tuntuu, että joku tarkkailee häntä. Takaraivossa nakuttavan ikävän tunteen lisäksi Ripsa käyttäytyy täysin holtittomasti, eikä Leia tiedä miten reissusta selviäisi täysjärkisenä saati sitten lopulta hengissä.

Seireeni on ikään kuin itsenäinen jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Takaikkunalle. Kun siinä fokuksessa olivat moninaiset tietoturva-asiat, perehdytään Seireenin kyydissä globaaliin epätasa-arvoon pohtimalla pakolaisasioita erityisesti Välimeren yli matkaavien ihmisten kannalta. Ei siis mitään kevyttä settiä. Kirja onnistuu herättämään paljon ajatuksia ja toisaalta myös turhautumista maailman epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallinen kritiikki on nivottu nopeatempoiseen trillerijuoneen, jossa saa jatkuvasti arvuutella kuka oikein haluaa sabotoida Leian elämää ja kuka puolestaan on tehtailemassa terrori-iskua risteilyalukselle. Juonen tahdin kiihtyessä käänteet tuntuvat riistäytyvän käsistä, mutta eipähän pääse tunnelma lässähtämään. Tiuhaan vaihtuva näkökulmakertoja pitää tahtia yllä ja useampana hetkenä huomasin lukevani aina vain "vielä yhden luvun". Oivallinen lukusukkula!

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan kannessa on kulkuneuvo ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa tämä on naisen kirjoittama dekkari, vaikka enemmän trillerin puolelle kallistuukin.

Rakkaudesta kirjoihin -blogissa teosta kuvataan päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtivaksi, Luetut.net:issä puolestaan kaipailtiin napakkuutta kirjan alkuun mutta koukututtiin loppua kohden.

Pauliina Susi: Seireeni
Tammi, 2017. 521 s.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio

Rahatynnyreitä, tekstiviestejä ja tuomioita

Helsingin Sanomien toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth ovat kirjoittaneet lehteen jo vuosia juttuja liittyen Jari Aarnion tapaukseen. Viime vuonna julkaistiin teos Keisari Aarnio, jossa Passi ja Reinboth selostavat yksityiskohtaisesti ja massiivista lähdeaineistoa käyttäen, mistä niin sanotussa Aarnio-tutkimuksessa on oikein kysymys.

Teoksessa käydään läpi Aarnion poliisiuraa ja tapahtumia, jotka lopulta johtivat pidätykseen, useisiin oikeudenkäynteihin ja lopulta tuomioihin. Pääosa teoksesta on todisteiden ja lähteiden esittelyä, mutta toimittajat kertovat myös omia päätelmiään. Vaikka alussa todetaan, että lukijalla on mahdollisuus harkita asioita itse - ja päätyä halutessaan erilaisiin päätelmiin kuin me, on kirjan sävy selvä. Passilta ja Reinbothilta ei heru armoa tai ymmärrystä Aarniolle, vaan tämän toimet pyritään selvittämään pienintä piirua myöten ja sympatiat kohdistuvat aivan muualle kuin huumepoliisiin. Toimittajien sanavalinnat ovat myös paikoin todella latautuneita, mistä annan hieman miinusta. Nyt tuntuu, että arvostelukykyyni ei aivan luoteta, vaan yritetään vaikuttaa päätelmiini luomalla "oikeanlaisia" mielikuvia epäillyistä.

Välillä kirjaa lukiessa kuitenkin lähes naurattaa. Ihanko oikeasti on tapahtunut näin? Yllätyskäänteet tuntuvat välillä dekkareista repäistyiltä, mutta juonipyörityksestä ei voi kuitenkaan sanottavasti nauttia kun tajuaa asioiden tapahtuneen oikeasti. Toimittajat onnistuvat kertomaan tapahtumista sen verran vetävästi, että sivut kääntyvät varsin tiuhaan tahtiin kun haluaa saada kaikki käänteet selville.

Kun oma keskittymiskyky on tällä hetkellä rajallinen, oli kirjaan uppoutuminen kuitenkin välillä haasteellista. Nimet ja tapahtumat vain vilisivät silmissä, lähdeviitteiden kurkkaamista en edes ajatellut. Kirjan tempo on myös nopea, rönsyilyjä ei juuri ole vaan toimittajat pysyvät melko tiukasti asiassa. Kiitosta annan tässä selkeästi jaotellusta sisällöstä. Tiukan kronologian sijaan asiat käsitellään aihepiireittäin ja täten hommaa on hieman helpompi hahmottaa.

Oikein kiinnostava ja häkellyttävä kirja. Kokonaiskuvaa täydentääkseni ajattelin katsoa vielä samannimisen tv-sarjan, kun se siippaakin kiinnostaisi ja tieto on ystävän lausunnon mukaan siinä hieman helpommin sulateltavassa muodossa.

Tällä hetkellä Aarnio on vapautettuna ja tapauksen käsittely jatkuu nyt syksyllä, joten uusia käänteitä on vielä luvassa.

Olkoon tämä Helmet-haasteessa kohta kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa, sillä tästä löytyy painotuotteen lisäksi e-kirja ja äänikirja. Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa saan tällä yhden merkinnän kohtaan naisen kirjoittama tietokirja.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio: huumepoliisi Jari Aarnion uskomaton tarina
Helsingin Sanomat, 2017. 408 s.